Sivut

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Stephen King: Revival ja muita helmikuun kirjoja


Helmikuuni näemmä loppui vasta hulppeasti maaliskuun puolella. Kuukausi olisi jäänyt kovin kirjaköyhäksi ilman hiihtolomaa... Mutta lomalainen ehtii lukeakin: ihan koko aikaa ei voi olla mäessä, eikä myöskään tuijotella maisemia, edes sellaisia kuin kuvassa.

Yksi lukemistani kirjoista* oli Stephen Kingin jo viime vuonna ilmestynyt Revival. King on minulle rakas kuin raita Marimekolle: oli itsestään selvää, että tämä on luettava.

Ja kyllä pappa vaan osaa! Silloinkin kun tarinan rakenne on vähän hutero (niin kuin tässä), kerronta melko löysää (niin kuin tässä) ja ideat jokseenkin käytettyjä (niin kuin tässä), King hanskaa lukijan koukuttamisen. Salaisuus on ihmisissä. Kingin hahmoihin kiintyy ja heistä kiinnostuu, vaikka he eivät omaan makuun olisikaan. Tässä kirjassa en oikeastaan pitänyt kenestäkään, mutta silti oli vaikea laittaa kirjaa sivuun.

Suosittelen faneille ja pienellä varauksella muillekin, vaikka Morre olikin varsin pettynyt. Tämä ei missään nimessä ole parasta Kingiä... mutta heikompi King hakkaa monen muun huippusuoritukset.

Revivalin tarina alkaa pienen pojan hiekkaleikeillä ja päättyy, noh, sitä ei ehkä kannata sanoa, vaikka loppuhuipennus ei ollut minusta kummoinenkaan. Yksi Revivalin selkeä teema on addiktio, jota King on jo pureksinyt (tehokaammin) mm. Hohdossa ja sen jatko-osassa. Kirpakammin ja ehkä tuoreemmin King tarttuu toiseen teemaansa: uskoon, uskontoon ja niistä hyötymiseen.

Aloinkin Revivalin myötä miettiä, onko länsimaissa noussut viime vuosina jokin patoutuma pintaan, kun kovin moni kirja viime vuosina lukemani kirja tuntuu joko suoraan käsittelevän uskonnollisia teemoja tai sivuavan niitä. Ehkä meillä humanistiskapitalistisilla kulutusyksiköillä on salattua tarvetta pohtia suhdettamme uskomiseen?

Tämän ajatuksen nosti varmaan esiin toinen helmikuussa lukemani kirja, Sarah Lotzin The Three. Siitä pääsenkin sujuvasti muihin helmikuun kirjoihin:

Sarah Lotz. The Three. Pikkuisen hajanainen trilleri lähtee upeasta alkuasetelmasta, miksaa uskontoa, politiikkaa ja kolmansia ulottuvuuksia, ja päättyy lievään lässähdykseen. Kiinnostavasti toteutettu kerronta kantoi hyvin. The Independentin David Barnettin mielestä hittiainesta. Itse ostin.

Jouni Hynynen. Rakkaudella Hynynen. Äänikirja. Muusikko puuskahtelee ja murisee, ajoittain hauskasti. Ei voi suositella salibandyn pelaajille tai asiat vakavasti ottaville ihmisille. Lystikkäänä yksityiskohtana pitää mainita kirjoittajan itsesensuuri: Hynynen nimittäin omaa tekstiään tulkitessaan pariin otteeseen toteaa mitä p****aa tämä on, en mä tätä lue ja hyppää seuraavaan kolumniin. Kirja oli jäänyt mieleeni Tessan blogijutusta. Kirjastosta.

Christoffer Carlsson. Varjot. Traumaattisesta lähiönuoruudesta poliisinuralle ulottunut Leo etsii uraumpikujassa entisyyttään. Sitä edustaa kirjassa narkkaripahis-Grim. Ruotsalaispsykologisen dekkarin tyylille uskollisesti Varjot pursuaa ymmärrystä kaikille. Silti enimmäkseen hyvää luettavaa.  Mummo matkalla tykkäsi. Pyytämätön arvostelukappale.

Erik Axl Sund. Lasiruumiit. Varistyttö-trilogian kirjoittajilta pukkaa uutta. Nuorten itsemurha-aaltoa käsittelevä dekkari kammottaa tehokkaasti mutta taitaa silti unohtua helposti. Ei näin synkkiä halua muistella. Lukemisteni historiaan tämä jää ensimmäisenä e-kirjalainani. Kiitos vaan vinkistä Seinäjoen kirjaston facebook-sivulle!

Tuomas Kyrö. Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Ensimmäistä kertaa kuuntelin Mielensäpahoittajaa äänikirjana. Antti Litja lukijana lunasti kaikki odotukset. Vanhan jäärän ajatuksissa on mukavasti omintakeisuutta ja sanailuhan on tutusti sujuvaa. Silti, jos rehellinen olen... niin välillä vähän tylsistytti. Hyvää automatkaseuraa kumminkin! Kirsikin kuunteli tämän Elisan äänikirjana. Itse ostin.

Sokerina pohjalla vielä toinenkin King:

Stephen King. Joyland. Nostalgista tyylittelyä hyödyntävässä Hard Case Crime -sarjassa ilmestynyt Joyland epäilytti alkujaan, mutta osoittautui oikeastaan aika mainioksi. Kuten Mr. Mercedes jo osoitti, King osaa kirjoittaa dekkarigenressäkin. Joylandissa on rakkautta, nuoruutta, nuorta rakkautta ja murhaa. Myös kummitusten ystäville löytyy pientä kevyttä pureskeltavaa. Ammattitaidolla toteutettu lyhyt romaani ja ehkä sopiva King-intro kauhukammoisille. Linkitänpä kuitenkin täysin päinvastaiseen näkemykseen: ComicAlly-blogissa tämä haukutaan niin hauskasti että melkein muutin mieleni koko Joylandin suhteen! Itse ostin.

*Tai siis ei-kirjoista. E-kirjathan eivät olekaan kirjoja, tietää EU.

2 kommenttia:

  1. Mitkä maisemat!

    Voi että minä tykkään kun sinun arvioitasi voi lukea ilman spoilaantumisen pelkoa, kuten nyt iki-ihanan Kingin kohdalla :) (Minulla on seuraavana King-lukuvuorossa Auringonlaskun jälkeen, en malttaisi odottaa...)

    Minulla meinasi iskeä kriisi tuon mainitsemasi Hynysen itsesensuurin kohdalla. Kannesta kanteen eikä mitään poukkoiluja tai hyppelyjä -lukijana mietin jättikö Hynynen tosiaan osan kirjastaan lukematta äänikirjaan. Miten minä nyt voin sanoa lukeneeni -tai siis kuunnelleeni- kirjan! Ehkä olen kuitenkin jo päässyt asian yli :D

    VastaaPoista
  2. Livenä oli vielä huimemmmat! Totta puhuen korkeimmalla huipulla iski epäusko: täältäkö muka pitäisi päästä (laudalla) alas...??

    Mulla on vielä kesken yksi samalla reissulla hommattu Kingin novellikokoelma. Spoilaamatta voi sanoa että novelli on kyllä kunkun alaa.

    Hynysen puuskahduksessa oli minusta jotain hellyyttävää, jos niin nyt voi edes rokkarista sanoa - kukapa kirjoittaja ei olisi joskus kauhuissaan katsonut edellisvuotista tekstiään ja ajatellut että ??????? :D Onneksi en ole itse joutunut ikinä yleisölle omiani ääneen lukemaan...

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.