Sivut

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Graeme Simsion: Vaimotesti ja The Rosie Effect


Graeme Simsionin menestysteos on kait jäänyt kirjablogeja selatessa mieleen; Vaimotesti tuli napattua mukaan, kun 1) kirjakaupassa oli sellainen viettelevä nipputarjous pokkareista 2) minulla oli sattumoisin lahjakortti ja 3) halusin jotain hymyilyttävää.

Taisin tykätä, sillä työreissulla tulin vielä ostaneeksi lentokentältä jatko-osan The Rosie Effect.

Kirjojen kertoja on vakavista sosiaalisista rajoitteista kärsivä älykkö, joka kaipaa elämänkumppania. Donille ei ole kuitenkaan ihan helppoa löytää sopivaa naista, sillä kriteerit ovat tiukat eikä selvästi yhteensopimattomien kanssa seurusteluun ole mitään järkeä tuhlata aikaa. Keneltäkään ei varmaan Vaimotesti spoilaannu, jos mainitsen, että alkujaan täysin sopimaton Rosie osoittautuu lopulta täysin sopivaksi... ja että The Rosie Effect kertoo pariskunnan myöhemmistä vaiheista.

Molemmat kirjat olivat helppolukuisia ja viihdyttivät liiaksi pollaa rasittamatta. Pidin siitä, että humoristista romanssia tehtiin tässä vaihteeksi erilaisesta näkökulmasta. Don on kieltämättä vähän epäuskottava hahmo, mutta eihän chicklittiä voi lukea ollenkaan, jos uskottavuutta vaatii? Itse tykkäsin kovasti siitä, miten Don kirjan kuluessa oppii uutta itsestään ja muista.

Vaimotestin ydinjännite on rakkauden ja järjen ristiriidassa. The Rosie Effectissä siirrytään sitten enemmän käsittelemään vanhaa kunnon mikseivät-he-puhu-toisilleen -teemaa. Mutta vaikka jutut ovat tuttuja, tuo epäkonventionaalinen kertoja tarinaan uuden kierteen. Molemmissa kirjoissa on myös kivasti esillä kysymys soveliaasta ja epäsoveliaasta ajattelusta. Kun Don, joka ei hallitse sosiaalisia koodeja eikä osaa lukea ihmisiä, törmää itsestäänselvyyksiin, hän tulee samalla osoittaneeksi, miten ahtaita arkiset normimme usein ovat, ja miten vahvasti päivittäinen viestintämme perustuu erilaisiin sanattomiin sopimuksiin.
"Voi luoja", hän sanoi. "Minä tarvitse drinkin." 
En ollut varma, miksi hän kertoi tämän tiedon jollekulle, jonka oli tuntenut vasta neljänkymmenenkuuden minuutin ajan. Aioin itsekin nauttia alkoholia kotiin päästyäni, mutten nähnyt mitään syytä informoida asiasta Julieta. (s. 19)
Sitä paitsi, itsekin (vähän Donia lievemmin!) sosiaalisesti rajoittuneena oli hauska lukea hahmosta, jolla on vaikeuksia ymmärtää, miten ihmisten väliset keskustelut toimivat... En nyt ihan samaistunut mutta tiettyä empatiaa väkisinkin heräsi.

Minusta Vaimotestiä ja sen jatko-osaa voi suositella kevyen lukemisen nälkään melkein kenelle vain. Tiedän varmasti yhden miehenkin lukeneen Vaimotestin ja siirtyneen sitten myös jatko-osaan...

Hauska, romanttinen, pikkuisen ajatteluttava kirja, josta ei tarvitse ottaa päänsärkyä. Juonta on tarpeeksi ja sävy on kärjekäs mutta sujuva. Inka Parpolan suomennos toimi.

Graeme Simsion (2014). Vaimotesti. Otava/Seven. Suomentanut Inka Parpola. 978-951-1-28726-1.
Graeme Simsion (2014). The Rosie Effect. Michael Joseph/Penguin. 978-0-718-17948-9.

Arvioita:

Tästä tykkäsivät mm. Minna (Oota mä luen tämän loppuun) sekä Susa (Järjellä ja tunteella).
Vähemmän huvittui Ilselän Minna.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Kuva: Noxboox
Viimeinen sana yhtä aikaa kiinnosti ja hirvitti. Siteeraan kerrankin reilusti takakantta: tämä on ...ensimmäinen kotimainen romaani, joka pureutuu suoraan koulutradgedioiden pahoihin ytimiin - kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää. 

Kouluampumiset ovat liipanneet vähän liian läheltä, jotta osaisin nähdä niissä mitään viihdearvoa. En myöskään tahdo löytää sydämestäni ymmärryksen hiventäkään näitä tekijöitä kohtaan. Tuumin kumminkin, että ehkä asian käsittely kaunokirjallisuuden kautta avaisi jotain lukkoja, ja päätin lukea kirjan.

(Älyllä tajuan, että tragedia on kaikkien tragedia, tekijänkin. Silti, en oikeasti ymmärrä tippaakaan. Ei tee mieli edes ajatella koko asiaa; se tekee surulliseksi ja vihaiseksi ja toivottomaksi.)

Sanassa näkökulma on Franzin, joka käy lukiota Nietzschen kirja kainalossa, ainoana kaverinaan aseharrastaja Kolehmainen.  Franz visioi tulevaisuutta suurena filosofina: siihen hän saa lisäpotkua kun kaunis Virpi kurottaa jumalaisen kätensä ja koskettaa ("sä oot ihan liikkis") ja filosofian kurssilla käsitellään rakkauttaa. Ehkä filosofian opettaja Helenakin vielä näkee Franzin potentiaalin?
Kenties he tekisivät tulevaisuudessa yhteistyötä, kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita ja painavia kirjoja, ja signeeraisivat ne yhdessä. Tietenkin tämä vaatisi, että Helena hyväksyisi Franzin filosofiset näkökannat ja olisi tätä valmis muuttamaan omiaan. (s. 26)
Tarina kantoi paremmin kuin olisin ehkä odottanut. Franzin vieraudesta aukeaa vähitellen uusia puolia ja potentiaalisia sivujuonteita riittää. Tekstikin on yllättävän luettavaa. Franzin sisäisen maailman mutkikas ja koukeroinen sävy kontrasteineen on kieltämättä rasittava: filosofiaa, julistusta, pornoa ja uikutusta kaikkea sekaisin... mutta lukeminen ei kuitenkaan töki kielen takia. Ilmaisu toimii.

Ahdistavaa tässä on itse asia. Syyt äärimmäiselle teolle ovat niin triviaaleja ja harhaisia, että oikein inhottaa. Mutta niinhän se toki onkin: ei ole hyviä syitä, ei käsitettäviä perusteita.

Luin jonkin aikaa sitten Tiina Raevaaran perhesurmaa kuvaavan Laukaisun, ja sen kanssa tunnereaktiot jäivät vähän vaisuiksi rankasta aiheesta huolimatta. Viimenen sana tehosi kait paremmin, sillä tunteita kyllä heräsi. Mutta en edelleenkään löydä itsestäni ymmärtäjää.

En tiedä osaanko suositella tätä kenellekään... en ainakaan kenellekään, joka on joutunut kouluampumisten kanssa tekemisiin. Viimeinen sana on taidokas mutta ahdistava. Itse en tainnut olla kypsä lukemaan kirjaa, jossa näkökulma on tämä.


Pärttyli Rinne (2015). Viimeinen sana. Noxboox. 978-952-68009-4-3.

Arvioita:
Hesarissa Majander kutsuu painajaismaiseksi, mutta ilmeisesti hyvässä mielessä.
Lukutoukan Krista piti vaikuttavana.
Tuijata kiinnitti huomiota karmivaan perhemekaniikkaan, joka hätkäytti minuakin.

Kappas, tästä on myös kirjatraileri...

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Gillian Flynn: Teräviä esineitä



Gillian Flynnin Teräviä esineitä lähti matkaan kun alkuviikosta vietin hetken laatuaikaa kirjakaupassa. Jotenkin se kiri käsillä olevien dekkareiden ohi... Syy on varmaan siinä, että  Kiltti tyttö ja Bad Places kolahtivat mukavasti toissa kesänä. Nyt halusin lukea jotain takuuvarmasti vetävää, ja sitä Esineet kyllä oli.

Esineiden kertoja on suuressa kaupungissa asuva toimittaja Camille, joka lähetetään piskuiseen kotikaupunkiinsa tekemään juttua lapsia jahtaavasta murhaajasta. Camille lähtee matkaan mutta ei riemurinnoin: tien päässä odottavat selvittämättömän murhan lisäksi hänen omat selvittämättömät traumansa. Ja perhe...

Flynnin kirjoissa ihmiset ovat sellaisia, joita mieluummin tapaa vain kirjoissa. Esineitä ei poikkea linjasta. Lisäksi tällä kertaa teemat ovat ahdistavia: sisarkateus, itsekäs äitiys, kiusaaminen...

Oikeastaan Flynnin ihmiset ovat keskimäärin niin karmivia, että on vaikea selittää itselleen, miksi kirjoista silti pitää. Ehkä siksi että kummallisimmatkin tosielämän ihmiset vaikuttavat näiden kirjojen jälkeen aivan käsittämättömän normaaleilta, tasapainoisilta ja mukavilta?

Tai sitten salaisuus on siinä, että Flynnin rikkinäiset hahmot ovat kiehtovia samalla vähän pelottavalla tavalla kuin vääristävät peilit: heissä näkee hetken itsensä sijoiltaan vääntyneenä. Kun on viimeisen sivun kääntänyt, voi palata arkiseen tavallisuuteensa helpottuneena.

Flynn myös tarjoilee henkilönsä ja heidän ongelmansa ovelasti. Ongelmat ja niiden syyt kuoriutuvat esille vähän kerrassaan. Lukijalle jää aikaa ihmetellä. Tässä esikoisessaan Flynn ei ehkä ole ihan niin hienostunut kuin Kiltissä tytössä... ironian häivähdykset puuttuvat ja henkilöt ovat asteen yksioikoisempia. Mutta mikään valitu tuskin kävisi mielessä, ellen olisi aloittanut kirjailijan uudemmista teoksista. Suomennoskin on toimiva; kääntäjä ylläpitää kirjailijan luoman jännitteen tarkoilla sanavalinnoilla.

Mainio psykologinen trilleri, joka tulee iholle ja nostaa niskakarvat pystyyn. Dekkariviikolla tämän lukivat myös Leena ja Tuijata



Gillian Flynn. 2015. Teräviä esineitä. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY. 9789510411803.


perjantai 12. kesäkuuta 2015

Lisa Scottoline: Vino pino e-dekkareita


Tutustuin Lisa Scottolinen dekkareihin vahingossa: afrikkalaisella lentokentällä jäi käteen Lady KillerJälkimaku oli hyvä joten shoppailin tuhlaavaisuuden puuskassa sitten iPadille hätävaroiksi pinkan Scottolinen kirjoja.

Scottolinen Rosato & kumppanit -sarjasta luin nämä:

Killer Smile. Mary pureutuu historialliseen rikokseen ja tulee (taas) lähes tapetuksi.

Think Twice. Bernie Rosato itse joutuu uhriksi tällä kertaa; perhe on pahin.

Accused. Mary iloitsee uraloikastaan ja murehtii avioitumista, mutta ehtii samalla selvittää Judyn kanssa vanhaa murhaa varakkaassa perheeessä. Asiakkaana pikkuvanha nerokas nörttityttö.

Betrayed. Tällä kertaa henkilökohtaiseen ja urakriisiin ajautuu yleensä Maryn passarina pelaava Judy, joka selvittää laittoman maahanmuuttajan kuolemaa.

Muitakin Scottolinen kirjoja luin, nimittäin nämä:

Devil's Corner. Nuori huumeviraston syyttäjä ajaa kohti uraumpikujaa totuutta etsiessään; rakkaussolmut ratkotaan nopeammin kuin rikos.

Daddy's Girl. Opettaja oikeustieteellisessä tutustuu seksikkään kollegan opastuksella tosielämän rikollisiin ja itseensä.

Dirty Blond. Seksikäs tuomari tutkii pimeää puoltaan mutta murhaaja piileksii kirkkaassa päivänvalossa

Every Fifteen minutes. Vaihteeksi kiperään murhasotkuun ajautuu psykiatri, joka rakastaa kaikkein eniten pientä tytärtään.

***

Mitä tästä opimme?

E-kirjoja on liian helppo ostaa. Nehän ovat nettishoppailijan märkä uni: tuote materialisoituu saman tien. Toisaalta, e-kirjat mahtuvat mukavasti matkalaukkuun, eikä laukun paino lisäänny vaikka pakkaisi vähän ekstraa. Ja vähänkin vanhemmat englanninkieliset saa Kindlelle sopuhintaan.

Helposti sulava romaani on myös helposti unohtuva. Kaikki yllä luetellut olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana - mutta niiden yksityiskohdat ovat melkein jo haihtuneet. Jos muistijäljistä voi jotain päätellä, parhaita olivat Daddy's GirlDirty Blond ja Accused, sillä ne muistuvat edelleen parhaiten mieleen.

Toisaalta, en ole kyllä ajatellut näitä tenttiä... joten ehkä paras olikin sellainen, joka viihdytti hetken ja häipyi sitten viemästä tilaa ahtaalta kovalevyltäni.

Nyt täytyy pitää taukoa Scottolinesta. Kaipa kirjailijalle helposti käy niin, että tietyt piirteet toistuvat romaanista toiseen. Kaavat ovat turvallisia sekä lukijalle että tekijälle. Mutta kun lukee pinon kerrallaan, alkavat toistuvat kuviot rasittaa. Scottolinen puolesta on tosin sanottava, että vähintään kerran saa yllättyä joka kirjassa. Se on dekkarissa tärkeää!

Kehtaa näitä silti suositella! Helppoja ja vauhdikkaita jenkkiännäreitä. Nasevaa dialogia, selkeitä hyviksiä ja pahiksia, ripaus verta ja vaaraa, arkipäiväisiä ahdistuksen aiheita taustalla, pientä romanttista vipinää jossain...  välillä melkein unohtuu, että kyse on kuolemasta. Jos Jennifer Weiner olisi ex-lakimies eikä ex-toimittaja, hän olisi voinut kirjoittaa nämä.

Suomennettujakin löytyy.

Hyvää dekkariviikonloppua!

tiistai 9. kesäkuuta 2015

John Grisham: Gray Mountain




Viime aikoina olen elänyt vähän kuin amerikkalainen lakimies - töitä-unta-töitä-unta-töitä. Olen ikään kuin testannut ennakkoon EK:n ehdottamaa työajan pidennystä, jonka pitäisi paikata suomalaista tuottavuusvajetta. Onneksi enää pari viikkoa kesälomaan! Otin tänään pientä ennakkoa ja kävin kirjakaupassa hankkimassa herkkuja lomapäiviä varten. Joukossa oli kolme dekkariakin, mm. Vera Valan uusin.

Mutta asiaan. Minulla pitäisi olla juuri nyt kaikin puolin hyvät lähtökohdat eläytyä tiukkoihin tilanteisiin joutuvan ylityöllistetyn naisihmisen asemaan. Sellainen on John Grishamin uusimman kirjan sankaritar Samantha. Finanssikriisi pyyhkäisee yli New Yorkin lakifirmojen ja huuhtaisee mennessään sukupolvellisen nuoria nälkäisiä hainalkuja: kun finanssitalot menevät nurin, ei lakimiehiäkään tarvita sopimuksia hiomaan.

Samantha päätyy palkattomiin töihin pikkukaupunkiin ja tutustuu siellä seksikkäisiin miehiin, häikäilemättömästi luontoa raiskaaviin yhtiöihin ja hyväksikäytettyihin duunareihin ja viranomaisten mielivallan ja/tai huumeiden uhreihin. Samalla tulee setvittyä vaikeaa isäsuhdetta ja käytyä ihan oikeassa oikeussalissa. Ruumiitakin tulee ja hautajaisissa käydään.

Argh. Tarkemmin ajatellen vähän harmittaa kirjoittaa tästä näin dekkariviikolla; mukavampi olisi suositella jotain hyvää.

Toisaalta, ehkä teen yleisölle palveluksen varoittamalla Gray Mountainista. Tai no, voihan vika olla minussa eikä romaanissa. Esimerkiksi Washington Postin mielestä tämä oli "vihainen ja tärkeä" romaani.

Meikäläiselle Gray Mountain oli selkeä pettymys. Jotain pisteitä voi kai antaa kiinnostavasta ympäristönäkökulmasta, mutta olen useimmiten saanut Grishamin romaaneista muutakin kuin informaatiota... Tässä hahmot olivat kaavamaisia, päähenkilön sisäinen maailma kolisi onttouttaan ja juonesta puuttui vääntö. Tarinaan mahtui tasan yksi yllättävä käänne.

(Totta puhuen mieleeni juolahti sellainenkin ajatus, että mahtoiko Grisham itse kirjoittaa tämän? Kaveri on loppujen lopuksi kirjoittanut pitkän rivin kirjoja vuosien mittaan. Liikaa työtä? Terkkuja EK:lle: se on pahasta luovuudelle ja lopulta motivaatiokin voi kärsiä.)

Palaan lähipäivinä dekkariviikon teemaan enemmän omaan makuuni osuneilla opuksilla.