Äitien veren perintö osui kirjastosta mukaan nimen ja takakannen perusteella. Suomalaissyntyisistä siirtolaisnaisista Norjassa en ole ennen lukenut. Tuumin että olisi kiinnostavaa lukea vaihteeksi tositarinaa torpparin kakaroiden historiasta - yleensä historiat enemmän keskittyvät yläluokkien elämään.
Torvikin kirja on tositarinaan pohjautuvaa fiktiota, ei siis puhdasta elämänkertaa. Ehkä sääli - romaanina Äitien veren perintö ei rehellisesti sanottuna ole kummoinen. Syystä tai toisesta traagisetkaan käänteet eivät jaksa liikuttaa, eikä henkilöihin jotenkin pääse samaistumaan. Itse tarina on vahva, dramaattinen ja kiinnostava. Elämän kovuus selostetaan uskollisesti. Jokin kerronnassa kuitekin etäännyttää lukijan. Kaikki raiskauksesta sortoon ja sotaan tuntuu jotenkin ulkoiselta, vaikka kertoja on aina "minä".
Norjalaisten jälkeen arvojärjestyksessä tulimme me säälittävät suomalaiset eli kveenit. Meidän köyhyyttämme sopi surkutella ja sisukkuuttamme ja työteliäisyyttämme ihastella. Me suomalaisnaiset olimme kuitenkin aina epäilyksen alla. Useammin kuin kerran olin kuullut norjalaisten naureskelevan häijysti kveeninaisten "löyhälle moraalille". Se sai minut häpeämään suomalaisuuttani, ja olin huolissani siitä, mitä minusta mahdettaisiin ajatella nyt, kun olin kasvanut naiseksi. Olin ehtinyt useaan otteeseen jo panna merkille miesten julkean tuijotuksen. [s. 146]
Siirtolaisista ja torppareista olisi mukava lukea enemmänkin, mutta seuraavaksi taidan katsoa löytyisikö jotain historian puolelta.
Solveigh Torvik (2008). Äitien veren perintö. Romaani suomalaissyntyisistä siirtolaisnaisista. Helsinki: Minerva. Suomentanut Taina Wallin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.