Siitä on jo muutama vuosi kun tästä kirjasta hehkutettiin Suomessa, mutta jäi aikoinaan jostain syystä väliin. Ehkä hypetys ärsytti tai stereotypiat epäilyttivät? Nähdessäni tämän kirjastossa muistin kuitenkin yhden kaverin kehuneen, ja Tuhat loistavaa aurinkoa lähti matkaan.
Kirja on sisältönsä puolesta juuri mitä takakansi lupaakin, tarina kahdesta naisesta Afganistanissa noin 60-luvulta 2000-luvulle. Tarinassa näkökulma on tosiaan naisten, yllättävän onnistuneesti mieskirjailijalta. Historiasta ei tehdä pääasiaa, vaan se on traagisuudessaankin osa arkea niin kuin se aina on niille, jotka sitä elävät. Jatkosodan aikaan täällä kai pilkottiin talveksi puita vaikka rintamalta olisi tullut mitä uutisia. Pakko on pakko.
Tuhat loistavaa aurinkoa ei ole mikään elämää suurempi tarina tai edes erityisen loistava kirja. Kävi mielessä, että jos kirja olisi sijoitettu vaikkapa Kreikkaan 600 ekr, se ei olisi ollut yhtä kiinnostava. Kirjan suurin heikkous lukukokemuksena on sen totaalinen totisuus. Stockett pystyi kirjoittamaan vaikeasta asiasta huumoria unohtamatta (The Help). Mutta ehkä huumori on ylellisyys, johon Afganistanilla ei vielä aikoihin ole varaa.
Koskettava Tuhat loistavaa aurinkoa kuitenkin on. Henkilöt ovat yksiulotteisuudestaan huolimatta ymmärrettäviä. Hosseinin tarina palauttaa inhimillisen tason Afganistanin sekasorron loputtomalta tuntuvaan saagaan. Muistelin tätä lukiessani telkkarista elokuussa tullutta dokumenttia Afganistanin Idols. Katselimme toisen tyttären kanssa ja totesimme, että mielikuvitus ei yksinkertaisesti riitä ymmärtämään. Tuhat loistavaa aurinkoa toi takaisin saman tunnelman. Kirjan naisten sisäisessä maailmassa on kuitenkin niin paljon enemmän tunnistettavaa kuin dokumentin presentoiduissa ihmisissä, että se muistutti vanhasta oivalluksesta: samaa on enemmän kuin erilaista, ja kontekstilla on väliä. Jos Kabulin Mariam olisi syntynyt Suomessa, ehkä hän nuohoaisi musikaalien ensi-illat kaupunginteattereissa ja eroaisi kirkosta homofobiaa protestoidakseen.
Tuhat loistavaa aurinkoa haastaa kuvauksena, mutta ei juuri tekstinä. Hosseini ei tee lainasanoista itsetarkoitusta eikä muutenkaan konstaile. Tarkka kuvaus riittää.
Mariam oli oppinut pelkäämään hetkeä, jolloin Rashid iltaisin tuli kotiin. Avaimen kilahdus ja oven narahdus saivat hänen sydämensä hakkaamaan. Vuoteestaan hän kuunteli ensin kantojen kopinaa ja sitten, kun Rashid oli riisunut kenkänsä, jalkojen vaimeaa laahustavaa ääntä. Hän seurasi Rashidin tekemisiä korvillaan: tuolinjalan kirahdusta vasten lattiaa, korituolin valittavaa narahdusta kun hän istuutui, lusikan kolahdusta latasella, veden ryystämistä, sanomalehden rapinaa hänen kääntäessään sivua. [s. 97]
Joka tapauksessa lukemisen arvoinen kirja: omat ongelmat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa taas kerran!
Khaled Hosseini (2007). Tuhat loistavaa aurinkoa. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Savikurki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.