Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkarit on tullut vuosien mittaan lähes kaikki luettua. Minne tytöt kadonneet ostin tuhlailevana hetkenä muutama viikko sitten. Snellmanin Parvekejumalien jäljiltä maahanmuuttajanaiset olivat mielen pinnalla.
Juoni oli hyvä ja tutuista hahmoista on mukava ja helppo lukea. Tarinakin on moniuloitteinen ja aihe kiinnostava. Ei jäänyt harmittamaan kirjaan käytetty raha tai aika.
Jotenkin jäi silti aavistuksen tyytymätön olo. Mietin illalla mistä se johtui, ja tulin siihen tulokseen että Maria Kallio -tarinoissa on kaikissa sama tuntu. Lukijana tuntuu, että pitäisi eläytyä sen ihmisiin enemmän... eikä vaan pysty. Pitäisihän minun voida teini-ikäisen tytön äiti yhtyä Marian huoleen kun tyttären tuttu murhataan? Tuntea myötähuolta ja surua? Mutta en vaan pysty.
Vertaan mielessäni mariakallioita kirjoja Joensuun Harjunpää-tarinoihin (ei voi olla eläytymättä, vaikkei ihmisistä tykkäisikään) ja Pakkasen Anna Laine -kirjoihin (saa rauhassa olla ulkopuolinen, nauttia arvoituksesta ja huumorin pohjavireestä). Maria Kallion kertojaääni sen sijaan ikään kuin vaatii eläytymään.
Puupponen oli heti aamusta kiinnittänyt kadonneiden tyttöjen kuvien viereen myös Noorin kuvia. Toisessa hän oli hymyilevä, tummasilmäinen kaunotar, toisessa eloton hahmo. Hänen kasvonsa olivat turvonneet, tummansininen, paisunut kieli retkotti ulkona suusta, hiuksilla oli jähmettyneitä lumikokkareita. Kaulan ympärille oli puristunut sama violetti, kultakoristeinen juivi, joka edellisessä kuvassa verhosi tytön hiukset.
Viha tulvahti mieleeni. Ei tällaista vääryyttä saanut tapahtua. Miten hirvittä teko oli lopettaa keskenkasvuinen elämä, miten epäoikeudenmukaista ottaa toisen henki haltuunsa ja riistää se! Järkevä ja kokenut poliisi minussa tiesi, ettei tehtäväni ollut vihata vaan selvittää rikos. Minun täytyisi tehdä vihastani piiska, joka ajaisi minut löytämään syyllisen. [s. 90]
Viha tulvahti mieleeni. Ei tällaista vääryyttä saanut tapahtua. Miten hirvittä teko oli lopettaa keskenkasvuinen elämä, miten epäoikeudenmukaista ottaa toisen henki haltuunsa ja riistää se! Järkevä ja kokenut poliisi minussa tiesi, ettei tehtäväni ollut vihata vaan selvittää rikos. Minun täytyisi tehdä vihastani piiska, joka ajaisi minut löytämään syyllisen. [s. 90]
*huoh* Luen kyllä edelleenkin varmaan aina uusimman Maria Kallion, mutta jotenkin Lehtolainen oli minusta enemmän edukseen Tappavan säteen kohdalla. Kuuntelin aikoinaan äänikirjana ja tykkäsin siitä kovasti.
Leena Lehtolainen (2010). Minne tytöt kadonneet. Helsinki: Tammi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.