Puolikas keltaista aurinkoa osui sattumalta silmiin kirjaston palautettujen hyllyssä, ja muistin jonkun kehuneen sitä blogissaan. Olisiko ollut Susan kirjaston postaus, jonka muistin? Luuultavammin Morren tämä kommentti.
Loppu ei ollut ihan niin selkeä kuin tykkäisin - olen niin vanhanaikainen, että haluaisin aina tietää miten tarina 'päättyy' - mutta pidin kirjasta kovasti. Solmimatta jääneistä langanpätkistä huolimatta Puolikas on ehyt kudelma. Sen henkilöt eivät ole mustavalkoisia, eikä tarinakaan ole yksiulotteisesti kertomus mistään tietystä teemasta. Adichie kertoo yhtä aikaa sodasta ja rakkaudesta ja siirtomaavallan traumoista ja afrikkalaisuudesta ja koulutuksen luomista luokkaeroista, ihmisyydestä ja ihmisyyden puutteesta. Kirja imee maailmaansa niin kuin hyvät kirjat tekevät.
Erityisesti pidin historiallisten tapahtumien aidonoloisesta roolista tarinassa. Olen usein ajatellut, että historiallisissa romaaneissa suuret tapahtumat saavat joskus kohtuuttoman painoarvon... oman aikansa ihmisille se, mikä on myöhemmin historiaa, on elämän olosuhde. Puolikkaassa Biafran sota on vahvasti läsnä, mutta luontevalla tavalla. Nälkä ja sota eivät jää keltään huomaamatta, mutta Olanna ehtii silti miettiä suhdettaan sisareen ja anoppiin, ja Ugwu ylpeillä englannin ääntämyksellään.
Teksti on eläväistä ja ujuttaa hienosti pohjoismaisenkin lukijan erilaiseen maailmaan.
"Minä kuulin, ettei sinun äitisi imettänyt sinua", isännän äiti sanoi.
Olanna pysähtyi. "Mitä?"
"Kuulemma sinun äitisi ei imettänyt sinua." Isännän äiti kääntyi katsomaan Olannaa. "Ole hyvä ja palaa kertomaan niille, jotka lähettivät sinut, ettet löytänyt minun poikaani. Kerro muille noidille, ettet nähnyt häntä."
Olanna tuijotti vaiti isännän äitiä, joka korotti ääntään aivan kuin Olannan puhumattomuus pakottaisi hänet huutamaan: "Kuulitko sinä? Kerro muille noidille, ettei mikään taika tehoa minun poikaani. Hän ei ota vaimokseen luonnotonta naista - ei ota, ellet sinä sitten tapa minua ensin. Sinusta ei tule hänen vaimoaan niin kauan kuin minussa henki pihisee!" Isännän äiti löi kätensä yhteen, ja sitten hän päästi pitkän huudon ja tapautti samanaikaisesti suutaan kämmenellä niin että ääni kaikui.
"Mama -" Olanna aloitti.
"Älä mamattele siinä", isännän äiti sanoi. [s.143-144]
Olanna pysähtyi. "Mitä?"
"Kuulemma sinun äitisi ei imettänyt sinua." Isännän äiti kääntyi katsomaan Olannaa. "Ole hyvä ja palaa kertomaan niille, jotka lähettivät sinut, ettet löytänyt minun poikaani. Kerro muille noidille, ettet nähnyt häntä."
Olanna tuijotti vaiti isännän äitiä, joka korotti ääntään aivan kuin Olannan puhumattomuus pakottaisi hänet huutamaan: "Kuulitko sinä? Kerro muille noidille, ettei mikään taika tehoa minun poikaani. Hän ei ota vaimokseen luonnotonta naista - ei ota, ellet sinä sitten tapa minua ensin. Sinusta ei tule hänen vaimoaan niin kauan kuin minussa henki pihisee!" Isännän äiti löi kätensä yhteen, ja sitten hän päästi pitkän huudon ja tapautti samanaikaisesti suutaan kämmenellä niin että ääni kaikui.
"Mama -" Olanna aloitti.
"Älä mamattele siinä", isännän äiti sanoi. [s.143-144]
Mma Ramotswen seikkailujen lisäksi en ole juuri lukenut Afrikkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Puolikkaan jälkeen tuntuu siltä että ehkä pitäisi.
Chimamanda Ngozi Adichie (2009). Puolikas keltaista aurinkoa. Helsinki: Otava. Suomentanut Sari Karhulahti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.