Häpeänaamio

Reissulle lähtiessä jäi kesken postaus Häpeänaamiosta, joka tosin tuli luettua jo alkuviikosta; nyt kirjoitan tämän valmiiksi ja palaan huomenna uusiin seikkailuihini e-kirjojen ihmeellisessä maailmassa.

Häpeänaamio jatkaa Minette Waltersin dekkarien voittokulkua talven lukulistallani. Näistä on tullut sellainen turvallinen vaihtoehto: näyttää siltä että näitä luetaan kunnes loppuvat lähikirjastosta. Pirunketun jälkeen pidän kyllä pienen tauon: tammikuulle näyttää mahtuneen jo viisi Waltersin kirjaa.

Melkein tylsää olla näin tyytyväinen, mutta ei voi mitään - hyviä ovat olleet kaikki tyynni... Olen usein ajatellut, että yksi hyvän dekkariputken elementti on päähenkilöihin tutustuminen, jääminen koukkuun heidän elämänvaiheisiinsa. Kuitenkin Waltersin kirjojen kanssa yksi syy mielenkiinnon säilymiseen on, että kirjoissa on aina hieman erilaiset henkilöt. Häpeänaamiossakin on melkoinen galleria moniulotteista väkeä.

Häpeänaamiossa uhriksi joutuu Mathilda, vanhempi varakas nainen, jonka menneisyys ja mielenlaatu osoittautuvat kirjan mittaan vähintään erikoisiksi. Kuolemantapausta selvittelemään joutuu lääkäri Sarah, jonka suhde Jack-puolisoon rakoilee. Jännittävin ihmissuhdedynamiikka on näiden kahden välisissä suhteissa, jotka lukija ehtii tulkita väärin pariinkin otteeseen, mutta muutkin hahmot ottavat tilansa, etenkin Mathildan tytär ja tyttärentytär ja poliisi Cooper.

Keskeisemmin mutta arvoituksellisempana on läsnä myös vainaja itse. Häneen lukija pääsee tutustumaan muiden kertomuksissa mutta myös Mathildan omissa päiväkirjamerkinnöissä, joita kuljetetaan rinnan kronologisen salapoliisikertomuksen kanssa. Päiväkirjan otteet paljastavat väläys väläykseltä erilaisia puolia ympäristöään haudastakin hallitsevasta Mathildasta.

Katselin iltapäivällä kun Duncan leikkasi pensasaitaa, ja hädin tuskin muistin miten komea hän aikanaan oli. Armeliaampana ihmisenä olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin neljäkymmentä vuotta sitten ja pelastanut hänet itseltään ja Violetilta. Violet on tehnyt Romeostani surusilmäisen miehenpunkeron, jonka katseessa välkähtää kaipaus silloin kuin toisten silmä välttää. "Voi miksei tuo inhon tiukka liha hajota voi." Kaksikymmenvuotiaana hänen vartalonsa oli kuin Michelangelon Daavidilla; nyt hänestä tulee mieleen kokonainen Henry Mooren perheveistos. (s. 23)

Juonellisesti Häpeänaamio ei mielestäni yltänyt ihan Mielen häiriöiden tai Kuvanveistäjän tasolle, mutta kiinnostava pääpari teki siitä yhtä mieluisan lukukokemuksen. Pidin myös siitä miten Shakespearen näytelmät on ujutettu mukaan - siinä on jotain brittiläistä parhaaseen BBC-filmatisoinnin tapaan. Tosin on myönnettävä, että tämän kirjan parissa panin merkille muutaman ärsyttävän oikoluku- ja/tai käännösvirheen. Jouduin tavaamaan kahteen kertaan vaikkapa sitä kohtaa, jossa rouva Gillespie nousi tuolista kuvattuaan juuri kuolleen rouva Gillespien luonnetta. No, sattuuhan sitä...

Minette Walters (2001). Häpeänaamio. Helsinki: WSOY. Suomentanut Tiina Ohinmaa.

Maarit Piipponen löysi Hesarissa tästä monenlaisia ulottuvuuksia. Blogeissa Häpeänaamiota ovat lukeneet ainakin Kuutar ja Leena Lumi.