Ohrana

Myyrän jälkeen piti ottaa seuraavaksi Ohrana, vaikka hyllyssä odottaisi myös toisenlaista Tervoa: Pyhiesi yhteyteen on lykkääntynyt, ja joutuu tätä menoa ehkä palaamaan kirjastolle korkkaamattomana.

(Niin paljon kirjoja! Mikä ihana ongelma...)

Ohrana on Myyrää paljon yksiselitteisempi ja helpompi luettava. Kertojia on enimmäkseen yksi, muut pääsevät ääneen vain ajoittain, eikä tasoista ole vaikea pysyä kärryillä. Kirjan minä, Attila Rahja, elää Ohranassa kahdella tasolla: satakuusivuotiaana vanhuksena, joka kertoo tarinaansa 2000-luvun Suomessa vanhainkodin siivoojalle, ja vuoden 1944 vastavakoilun tarkastajana, joka etsii desantteja jatkosodan suurpommitusten ravistelemassa Helsingissä.

Rahjan tarina on selviytymistarina, kamppailu sekaisin menevien velvoitteiden ristiaallokossa. Juonta ei kannata paljastaa, sillä siinä on ovelia käänteitä, joiden tietäminen etukäteen vähentäisi lukuiloa. Sanottakoon, että Tervo luotaa terävästi suomalaisuuden ja venäläisyyden yhteiseloa sodassa ja rauhassa.  Suurten aatteellisten ja kansallisten rintamalinjojen läpi, sodan tuhonkin läpi, pilkistelevät pitkän jaetun historian peruskivet. Mitään ei niin vihata kuin ryssää, mutta ehkä vain siksi että mikään ei ole niin lähellä.

Tällä en tarkoita vähätellä vihan perusteita. Ohranassakin katkeruuden ja vihan syyt ovat hyvin esillä, pommituksiin kuolleiden viattomuus ja häviön partaalla horjuvan kansan pelko. Miten voisi olla vihaamatta niitä, jotka tönivät kohti kuilua, tappavat lapsia ja vanhuksia? Mutta vihaaminen ei ole helppoa, kun vihollista rakastaa, tai kun on pahalle paljosta velkaa, ja omatkin kohtelevat aina sen mukaan mistä näyttää tuulevan. Tämän päivän vihollinen voi olla huomisen herra. Tulee mieleen se vanha vitsi: we have met the enemy and he is us. Yksilöt, joiden asialla Tervo tuntuu tässäkin ensisijaisesti olevan, jäävät helposti jalkoihin.

Kallion kommunistit pitivät Helsingin taivaalta kuolemaa kylväviä venäläisiä vapauttajina ja sitä minun oli vaikea sietää. He riemuitsivat tulevasta voitosta etukäteen ja heille se näytti tarkoittavan valsseja ja vappukänniä Senaatintorilla.

Mietin Viljan piiloja.

Ne olivat päämajan tiedustelussa keitetyn lehtijutun jälkeen vähissä. Viljasta tehtiin ilmiantaja eli hänet leimattiin siksi miksi hän ei ollut suostunut edes teloituksen edessä.

Häntä etsivät nyt paitsi viranomaiset myös maanalaiset kommunistit. Jos Vilja halusi elää, hänen kannattaisi joutua meidän pidättämäksi ja kaikkein mieluiten minun. (s. 120-121) 

Attila Rahja taitaa olla toistaiseksi sympaattisin tapaamistani Tervon tuotannon hahmoista. Mutta hienointa kirjassa oli silti sen inhimillinen rikkaus ja moniulotteisuus. Kaikki liittyy kaikkeen, kuten elämässä yleensäkin, mutta elegantimmin ja harkitummin. Kun huippuluokan tarina on vielä sijoitettu Suomen ja Helsingin kohtalonhetkiin ja yhdistetty nykypäivään Attilan ja Zinaidan suhteella, lopputulos on minun silmissäni ihan helmi. Sitä oli tietysti Myyräkin, mutta Ohranassa on paljon samaa, helpommin lähestyttävässä muodossa vain. Tämän kirjan kanssa suurin haaste oli, että malttaisi lukea kaikessa rauhassa nautiskellen eikä ahmisi kuin mikäkin kyltymätön.

Troikka odottaa - pienen päätuuletustauon jälkeen käyn siihen käsiksi. Myyrän henkilöillä oli Ohranassa vain pieni sivurooli. Nyt jännittää jo etukäteen löytyykö Troikasta esimerkiksi muuan venäläinen luutnantti, joka osasi suomea vain yhden symbolisen sanan.

Jari Tervo (2006). Ohrana. Helsinki: WSOY.

Antti Majander kehuu Hesarissa. Lisäksi on pakko linkittää Sallan älykäs arvio kirjasta, jonka nyt kävin lukemassa (ja vilkaiskaapa muuten kommentitkin, olipas melkoinen tapaus...)

P.S. Tämä juttu ilmestyi ajastettuna - kun se pulpahtaa pintaan, olen reissulla Norjassa, iPad tietysti kainalossa... palaan paikalleni blogosfääriin päivän parin päästä.