Sinun lapsesi eivät ole sinun

Olen etsiskellyt suomalaista naispuolista nykykirjailijaa, jolla olisi jotain omaan kokemusmaailmaani relevanttia sanottavaa. Pirjo Hassisen Sano että haluat ei kolahtanut, mutta sain komenttiosiossa vinkin Laura Honkasalosta. Ensimmäiseksi luettavaksi valikoitui Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Sinun lapsesi käsittelee historiaa opiskelevan Nellin suhdetta perheeseensä ja lapsuuteensa. Nelli on kasvanut taistolaisessa kodissa, josta isä loikkasikin yllättäen lännen kultamaille ja äiti sopeutui keskiluokan elämänmenoon. Nelli tavataan aatteellisena orpona; hänen sisäistetty tarpeensa tehdä maailmasta parempi paikka ei istu uuden vuosituhannen Suomeen, jossa kommunismista on tullut huvittavaa ja solidaarisuudesta vanhanaikaista. Nellikin väsyy ponnisteluun, joka ei tuota tuloksia. Henkistä kotia ei enää ole, joten helpoimmalta tuntuisi vieraissa paikoissa vaeltaminen. Kaivattu isäkin osoittautuu kypsemmällä silmällä katsottuna lähinnä itsekkääksi.

Lopussa Nelli pääsee jonkinlaiseen sopuun juuriensa kanssa. Koti onkin ihmisissä, ei periaatteissa. Nellin elämänkulku noudattelee siten yhteiskunnallisen muutoksen suuntaa; päädyttiin aatteista ja yleisestä konkreettiseen ja yksityiseen. Individualismista (ja kuluttajuudesta?) tuli hiljaisesti tunnustettu yleisideologia. Sinun lapsesi voi lukea myös nuoren kehityskaarena. Siinä pyristellään lapsuuden ehdottomuudesta nuoruuden energisyyden kautta aikuisen suhteellisuuteen.

Nellin nykyhetki vuorottelee kirjassa lapsuuden ja lukioaikojen kuvausten kanssa. Rakenne oli minusta toimiva, joskin mietin olisiko kirjaa voinut tiivistää. Etenkin lapsuuskuvaus tuntui paikoin pitkitetyltä, ja seksuaalisuuden identiteetin käsittely kokonaisuuteen nähden puolitekoiselta; joko se olisi ansainnut enemmän tilaa tai se olisi kannattanut jättää vähemmälle.

Kieli ei ollut hätkähdyttävää suuntaan eikä toiseen, mutta se istui romaaniin mainiosti, päästi lukijan 'läpi' siihen, mitä tunteen ja tapahtumien tasolla on tekeillä.

Katselin äidin tuttuja silmiä ja syntymämerkkejä ja pisamia ja ryppyjä silmäkulmissa ja ajattelin, että hän oli ollut niin energinen ja intohimoinen, että oli halunnut muuttaa kaiken.

"Siksi sitä teidän taistolaisnostalgiaanne on välillä niin vaikea kestää", äiti sanoi. Konjakki oli nostanut poskille hehkua. "Tulee sellainen olo, että on itse menettänyt uskonsa."

Äidin käsi oli pöydällä. Laitoin oman käteni sen päälle. (s. 389-390)

Sinun lapsesi puhutteli henkilökohtaisellakin tasolla. Se vei vahvasti mukanaan 70-luvun tunnelmiin ja rauhanmarsseille. Muistatteko kun lapasparia vielä piti yhdessä virkattu ketju, joka kiersi haalarin sisällä niskan yli hihasta toiseen? Muistatteko vielä kun pelättiin ydintuhoa eikä ilmaston lämpenemistä? Viisitoista vuotta sitten tämä olisi voinut olla juuri sitä mitä etsin. Nyt tuntuu, että Sinun lapsesi tavoittaa jonkun nuoremman minäni, ei niinkään tätä nykyistä. Nellin kysymykset on käsitelty liian kauan sitten. Ei siis tarvitse vielä lopettaa etsintäprojektiani. Olisiko Honkasalon Eropapereissa ainesta? Siitä on blogeissa tykätty.

Lopuksi pieni motkotus: tämän kirjan kansi sopi sille mielestäni harvinaisen huonosti. Manga-vaikutteilla maustettu sosialistista realismiako tuo on? En olisi ikimaailmassa lainannut tätä kirjaa ilman suosituksia, joten kiitokset Sallalle ja Susalle! Ja tämä kirja kannatti lukea.

Laura Honkasalo (2001). Sinun lapsesi eivät ole sinun. Jyväskylä: Gummerus.

Merja Marjamäki Kiiltomadossa piti kirjasta, myös Hannu Marttilan arvio Hesarin sivuilla on pääosin positiivinen.