Marsalkka

Olen Mannerheim-kurimuksessa. Se lähti Tervon Troikasta ja eteni Seppälän Suomen historiaan. Nyt luin Hannu Raittilan Marsalkan, Markus Selinin ja Renny Harlinin epäelokuvaan kytkeytyvän kirjan.

Raittila on ollut mielessä muutenkin: Hanna M. (Morre) suositteli Harjukaupungin salakäytävien yhteydessä Pamisoksen purkausta, mutta kun nyt olen tällä marskitripillä, lainasin Metenkin kehuman Marsalkan ensin. Marsalkka tarkastelee Mannerheimin elämän loppua. Eletään 40-luvun loppua, Mannerheim viimeistelee muistelmiaan Sveitsissä tiedustelupäällikkönsä Paasosen avulla. Euroopassa odotetaan uutta räjähdystä. Läntiset tiedustelupalvelut valmistautuvat kommunismin vyöryyn. Väsynyt Mannerheim on mahdollinen pelinappula. Häntä haastattelee Martha Gellhorn, journalisti ja kirjailija, Hemingwayn kolmas vaimo. Kaikki minä-kertojaa - Paasonen, Mannerheim ja Gellhorn - ovat  ovat historiallisia henkilöitä, mutta Raittila tuskin on pyrkinyt täsmälliseen historialliseen totuuteen. Romaani on romaani, tulkinta.


Tulkinnallisuudesta Raittila muistuttaa itsekin lukijaa: keskivaiheille on sijoitettu muutaman kymmenen sivun pätkä, joka koostuu Mannerheim-elokuvan ja Marsalkka-kirjan vaiheita käsittelevästä kirjeiden sarjasta. Raittila paitsi kuvaa romaaninsa koukeroista historiaa myös käsittelee omia historiallisia tulkintojaan.


Jossain kirjassa voisin olla ärtynyt tällaisesta silmänkääntötempusta; olen aina pitänyt jollain tavoin rasittavana teatteria ja kirjallisuutta, jossa erikseen selitetään katsojalle tai lukijalle, että tässä nyt ollaan fiktiossa. Marsalkkaan ratkaisu sopi kohtalaisen hyvin, vaikka jättikin kaihertavan epävarmuuden tunteen. Jotkin kirjeiden tapahtumista ovat todellisia - mutta ovatko kaikki? Pitäisikö Raittilan kertomus vuoden 1967 ohjusryöstöstä uskoa? Onko se osa Marsalkan fiktiivistä universumia vai osa tiedustelun hullunhauskaa historiaa? *raivokasta googletusta*

Detaljeja kiinnostavampaa Marsalkassa historiaa tulkitsevana romaanina on sen perspektiivi siihen mitä olisi voinut tapahtua. Vuonna 1948 moni suomalainen, ja ilmeisesti amerikkalainenkin, oli vakuuttunut siitä, että Suomessa tapahtuu Neuvostoliiton tukema vallankumous hetkenä minä hyvänsä. Jälkiviisaana näitä pelkoja voi toki vähätellä, mutta se on epäreilua. Huoli oli todellinen. Kaivoin uteliaisuuttani hyllystä Paasikiven päiväkirjat (osa I, 1944-1956) ja lehteilin läpi vuoden 1948. Värisyttävää kamaa.

28.3. Neuvottelun jälkeen puhuin Fagerholmin kanssa siitä, mitä Skog ja Leskinen olivat minulle puhuneet kommunistien kaappauksen vaarasta.

Fagerholm luuli, että kommunistien kaappaus ei tulisi onnistumaan. Jos kommunistit sellaista yrittäisivät, niin he tietysti ensi tilassa yrittävät eristää presidentin. Armeijaan luotetaan, mutta jos presidentti on eristetty, niin ei olisi, kuka antaa orderit. Fagerholm kysyi, voisiko kenraalien kanssa etukäteen puhua, että he itsenäisesti toimisivat, jos laittomuutta tulisi tapahtumaan. (1125-6)

---

27.4. Kekkonen luonani. Kertoi, että USA:n lähetystön ensimmäinen sihteeri oli antanut amerikkalaisille sanomalehtimiehille tiedon, että muka Mannerheim oli lähtenyt ulkomaille perustaakseen emigranttihallituksen, ja kun tieto oli näin hyvältä taholta, niin kirjeenvaihtaja oli sen lähettänyt. (1162)

Huh, tuleepa pitkä juttu, mutta tulkoon. Minusta Marsalkassa on hienoa osittain juuri se, että siinä huomataan muuten vähemmälle jäävä vaihe historiassa. Menen pidemmällekin; mielestäni Raittilan tulkinta Mannerheimista on paljon vähemmän itsetarkoituksellinen kuin vaikkapa Seppälän, ja suoraan sanottuna hemmetin paljon taidokkaampi romaani.

Ehkä kyse on siitä, että Raittila ja Tervo enemmänkin uudelleenlukevat historiaa nykyhetken sallimasta perspektiivistä, ja siten inhimillistävät sitä. Seppälä kommentoi omaa aikaansa ja hyödyntää siinä historiaa. No joo... tai sitten yritän vain selitellä miksi tykkäsin kahdesta marskista ja inhosin kolmatta.

Kyse voi olla myös nostalgiatripistä. Minulla ja ikoni-Mannerheimilla on yhteinen menneisyys. Joskus kauan sitten kun asustin pienissä kämpissä Helsingissä, seinälläni roikkui aina mummonperintönä saatu, miekkakulmaisin kehyksin varustettu virallinen Mannerheim. Me taiteelliset kallionlukiolaiset ja myöhemmin me toivorikkaat valtsikkalaiset joimme maljoja marskille vuoroin vakavissamme ja vuoroin ironisesti, illan teemasta riippuen.

Raittila ansaitsee erityiskiitoksen hyvästä kielestä. Kaikilla kertojilla on oma tuntumansa. Mannerheimin vaikea kielellinen identiteetti on uskottavasti luotu tässä; näin voisi ajatella vanhan maailman kosmopoliitti ja vuosikymmenet korkeinta käskyvaltaa käyttänyt mies. Uskottavuus tulee osittain juuri kielestä. Se ei vedä lukiessa erityisesti huomiota puoleensa (joskin Raittila itse sitä välillä alleviivaa) vaan tekee työnsä siinä sivussa, vakuuttaa.

Valitsen silti mieluummin palan Martha Gellhornin kertomuksesta, sellaisen joka kuvaa Mannerheimin merkitystä aikalaisilleen, ikonin vankkoja juuria suomalaisten mielessä. Tässä ollaan marsalkkaa hyvästelemässä.

Kirkkoon johti nelijono, jonka toista päätä ei näkynyt. Lähdin kävelemään jalkakäytävällä jonottavien ihmisten vieritse tutkiakseni, miten pitkäksi jono oli muodostunut. Sain kävellä korttelin toisensa jälkeen. Välillä jono kääntyi kadunkulmassa yhdeksänkymmentä astetta ja jatkui taas korttelin seuraavan nurkan ympäri näkymättömiin. Kello oli neljä aamulla. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta.

Kaikkien kummallisinta ja melkein pelottavan vaikuttavaa oli se, että ihmiset eivät puhneet mitään. He seisoivat kiinni toisissaan neljä rinnan ja tuhansia peräkkäin. Kuten ne perkeleen pingviinit dokumenttielokuvissa! Nämä eivät vain olleet pingviinejä vaan pakkasessa paikoillaan seisovia mustiin päällystakkeihin ja valkeisiin kaulahuiveihin pukeutuneita ihmisiä. En ymmärtänyt mistä oli kysymys. Mitä helvettiä näille on tapahtunut? (s. 431)

Mitä oli suomalaisille tapahtunut? Sitä tässä vieläkin mietitään. Upeaa että Raittila on löytänyt ja kyennyt kirjoittamaan ulos aivan omannäköisensä Mannerheimin, kaikesta aiemmasta huolimatta. Tähän kirjailijaan pitää palata.


Hannu Raittila (2010). Marsalkka. Helsinki: Siltala.

Arvioita:
Vesa Karonen Hesarissa
Juhani Ruotsalo Demarissa
Hannu Waarala Keskisuomalaisessa
Petteri Värtö Etelä-Saimaassa