Ensimmäiseksi täytyy myöntää, että Pimeästä maasta oli hyvä kirja. Se on kokonainen, harkittu, toimiva, viettelee mukaansa.
Toiseksi täytyy sanoa, että se oli raskas kirja: tumma ja ahdistava. Sen visio on yhtä armoton kuin Kirkkaan selkeän dystopia, mutta siinä on vähemmän sitä inhimillisyyttä, joka kevensi Kirkkautta. Luin lyhyinä paloina; ei voinut lukea pitkään, mutta ei voinut ajatella jättävänsä keskenkään. Rakenne on raskas, sillä näkökulma on vain yhden olennon, vaiteliaan ja varovaisen olennon, eikä taustoja juuri avata. Lukija saa itse yrittää selvittää asiat.
Pimeästä maasta kertoo maailmasta, jossa olentojen on muokattava ruumiinsa vastaamaan työtään, asemaansa ja yhteisöään. Ulthyrja Tharabereghist syntyy kylään, jossa muotit ovat tiukkoja ja kaikella on paikkansa. Poikkeamat ovat aina häpeällisiä, pienetkin. Vanhempana Ulthyrja pakenee muottien kidutusta pois tundralta, meren rannan kalastajakylään, jossa mahdollisuuksia tuntuu olevan enemmän.
Mutta omaa muotoa ja tahtoa ei kalastajakyläkään lopulta salli; jonkun muun odotuksia on täytettävä. Ulthyrja ei löydä paikkaansa kylässä, eikä lopulta haluakaan löytää. Salaisuus syntyperästä Pimeässä maassa jäytää suhteita yhteisöön. Hierarkian armottomuus ja oma sopeutumattomuus ajavat Ulthyrjan lopulta etsimään tietään Valon kaupungista, jossa muotojen moninaisuus on hyväksyttävää. Haasteeksi jää sopeutuminen vapauteen ja vastuuseen, mielenrauha. Mielen ja ruumiin mukana muuntuu nimi: lopussa Ulthyrja on pelkistynyt Ula Tharaksi.
Lasten vartaloissa oli aavistuksia joistakin tulevista muodoista, mutta oli mahdotonta sanoa tarkalleen, mitä niistä tulisi kehittymään. Heidän vanhempansa kulkivat mukana ja näyttivät ylpeiltä - ylpeiltä lapsista, joilla ei ollut selkeää muotoa!
Se oli melkein pelottavaa. Thara kysyi itseltään, voisivatko nuo olennot koskaan kovin hyvin ymmärtää häntä, jonka elämän alku oli ollut niin toisenlainen. Ja voisiko hän ymmärtää heitä?
Hän huomasi oman pimeämaalaisuutensa, kun yksi lapsista huusi kimeästi ja kovaa tarkoituksettomia sanoja ja vahingossa tönäisi häntä. Lapsen vanhemmat eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota, mutta Thara olisi halunnut komentaa huutajaa vaikenemaan. Tavalla tai toisella hän olisi myös toivonut voivansa pakottaa vanhemmat häpeämään jälkeläistään. (s. 198-199)Pimeästä maasta on ahdas ja tiivis kirja, kuin pimeämaalaisten majat. Päällimmäisen tarinan takana on se ilmeinen vertauskuvallisuus muotteineen, mutta senkin alla vielä muita, hämyisämpiä kerroksia merkityksiä, jotka tavoittaa aina välillä. Ensin ajattelin, että Verronen puhuu sopeutumisen pakkoa vastaan, mutta ihan niin suoraviivaiseen yksinkertaistukseen tätä ei voi kutistaa. Valon kaupungissakaan vapaus ei kestä, vaan hajoaa omaan hallitsemattomuuteensa. Ehkä kasvussa on kyse tasapainon löytämisestä mukautumisen ja oman tiiviin ytimen välillä. Jokin tässä resonoi myös maahanmuuttajia käsittelevään kirjallisuuteen, jota on tullut talven mittaan luettua. Muukalaisuuden tuntu on vahva; tarinassa on samaa ulkopuolisuutta kuin Normaalin elämän kerronnassa.
Tharan vaelluksessa on myös jotain samaa kuin Kirkkaan selkeän ajelehtimessa, matkakirjan sivumakua. Dramatisoiden voisi sanoa, että Verronen puhuttelee sitä minää, joka on vieras omassa elämässään, sitä joka katsoo peiliin ja kysyy, miten minä tähän päädyin? Tännekö minä kuulun? *dramaattisia bassosoundeja tehosteosastolta* No, ajatuksia herättävää kirjallisuutta siis joka tapauksessa -
En ole vielä Verrosiin pettynyt. Hänen tekstejään ei oikein voi ottaa kevyesti, enkä sanoisi että niiden kanssa varsinaisesti viihtyy... mutta ne kyllä jäävät kaikumaan. Pimeästä maasta ei ole minusta yhtä kypsää ja taitavaa tekstiä kuin nuo kaksi äskettäin lukemaani, mutta vaikuttava silti.
Karsintavaihe on jo lainattuna, mutta annan sen odottaa hetken. Ei kykene heti perään tarttumaan johonkin yhtä haastavaan.
Maarit Verronen (1995). Pimeästä maasta. Helsinki: Kirjayhtymä.
Kirjayhtymältä ei tietenkään löydy nettisivuja. Blogeista löydän Morren mielipiteen, joka oli aivan erilainen kuin omani - hyvä homma! Kirjavinkeistä lyötyvä arvio on sekin aika kriittinen.
Aaa, mahtavaa että luit tämän! Ja hämmentävää, miten hyvin muistan kirana, vaikka sen lukemisesta on vuosia. Ehkä jonain päivänä uskallan lukea sen uudelleen. Onneksi et tyrmännyt sitä! :)
VastaaPoistaParasta onkin kun blogistit laittavat hyvin erilaisia arvioita! Oli älyttömän mielenkiintoista lukea tätä, kun oli itse tavallaan toista mieltä :)
VastaaPoistaSitä mäkin tuumin, että tosi kiva löytää ihan erilaisia näkemyksiä ja ajatuksia - kiinnostavaa ja vähän herättävääkin. Tulee hyvin esille se miten eri lailla eri ihmiset (eri tilanteissa) kokevat saman tekstin, se on huima ilmiö :-)
VastaaPoistaTykkään ihan älyttömästi näissä blogeissa olevasta hyvästä ilmapiiristä, on hyvää ajatusten vaihtoa eri mieltäkin olevien kesken!
Booksy, miekin tykkään blogien hyvästä hengestä. Kirjablogeissa tsempataan paljon muita ja kehutaan. Harvoin näihin tulee anonyymit huutelemaan, että ajattelit väärin. :)
VastaaPoistaOotte ihan oikeassa! Joskus mietin, että kehtaako sitä sanoa ääneen jos ei pidä jostain kirjasta mistä suurinpiirtein kaikki muut bloggarit ovat tykänneet. Mutta kyllä kehtaa! Sehän on vaan avartavaa keskustella siitä miten eri tavoin toinen ymmärtää saman kirjan. Hannan sanoin: täällä tosiaan tsempataan ja ilmapiiri on avoimen rohkaiseva :)
VastaaPoistaBlogeissa kuuluu olla eri mieltä, sitä vartenhan ne ovat olemassa. Bloggaajan ei tarvitse olla objektiivinen, vaan kyse on juuri hänen omasta subjektiivisesta kokemuksestaan. Jos kirja jäisi avautumatta sen vuoksi, että lukija ei tiennyt jotain minkä "kaikki" tietävät, niin se ei muuta hänen kokemustaan miksikään.
VastaaPoistaVähän sama juttu kuin urheilussa: jos ennakkosuosikki aina voittaisi, niin kilpaileminen olisi aivan turhaa.
Yhdyn edellisiin! Ja toivon todella, että kukaan bloggaaja ei kokisi painetta taipua enemmistön mielipiteisiin - että kokisi velvollisuudeksi kehua jotain kirjaa vain siksi että muutkin ovat kehuneet. Mielipiteiden kirjo, rehellisyys ja hyvä henki ovat mahtavia!
VastaaPoista