Kirjan asetelmat ovat melko perinteisiä. Kreivittäret pyörähtelevät kotiljonkia Seurahuoneen tanssiaisissa 1840-luvun Helsingissä. Säädystä ja sopivaisuudesta pidetään tarkkaa lukua. Päähenkilö Henrietta on hyvää sukua, varakas ja kauniskin, mutta silti kauhean kohtalon kynnyksellä: ikää on jo kaksikymmentäneljä, eikä sopivaa sulhasta ole löytynyt. Arvostaan tietoiselle Henrietalle ei kelpaa kuka tahansa, eikä arempi uskaltaisi kosiakaan. Mutta vuosien karttuessa on tyhjänpäiväinen tanssiaistouhu alkanut tympiä. Toisin kuin ystävättärensä Sophie, Henrietta ei silti tunnista arvojensa onttoutta tai tiedosta mahdollisuutta toimia toisin.
Kirjan nimeen Rakas Henrietta sisältyy piiloviesti. Tarinan mittaan Henrietta näet havahtuu huomaamaan, että lähipiiri paremminkin pelkää kuin rakastaa häntä. Teräväkielinen Henrietta kun on aina varma itsestään ja aina oikeassa - helpompaa siis tehdä niin kuin Henrietta tahtoo. Romanttisen rakkaustarinan parhaiden perinteiden mukaan Henrietta loppujen lopuksi saa miehen, joka ihailee hänen luonnettaan. Rakkauden saralla koetut nöyryytykset kasvattavat myös Henrietan huomaamaan, että omista arvoistaan voi itsekin päättää; ei aina ole pakko tehdä niin kuin hienoa on. Ylpeä Henrietta oppii tuntemaan itsensä ja näkemään, ettei onni synny säännöistä.
Henrietassa Utrion huumori on paljaammin esillä kuin monessa muussa hänen kirjassaan; tämä on tapakomediaa parhaimmillaan. Austeninin aikalaisironiaan ei voi menneisyyteen kurkottava kirjailija yltää, mutta hyvin onnistuu Utrio kaivamaan esiin ne piirteet, joiden suhteen 70-luku ja 1840-luku muistuttavat toisiaan. Tekopyhyys ja itsekkyys ovat ilmeisen ajatonta tavaraa huumorin markkinoilla.
Sattumoisin kirjan miljööseen liittyi muutama ihan itsekkäästi kiinnostava yksityiskohta. Kirjassa nimittäin vietetään suurin elein Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlaa ja sen kohokohtana nautitaan juhlallisesta promootioaktista kaikkine muodollisuuksineen. Mikä massiivinen pysyvyys on instituutioilla! Olin ensimmäisen vuoden opiskelija kun Helsingin yliopisto vietti 350-vuotisjuhliaan ja siinä oli kieltämättä tiettyä historiallista tuntua. Lisäksi lähiyliopistossa Vaasassa vietetään promootiota tänä keväänä.
Akateemisten juhlien ja kirjallisuuden rakastajien kunniaksi valitsenkin näytteeksi tämän vähemmän romanttisen katkelman promootiojuhlan alusta:
Fredrik Cygnaeus oli kirjoittanut juhlaa varten runon Tervehdys nuorille maistereille 1840. Se oli jaettu yleisölle, ja Henrietta oli tutkinut sitä epäilevästi. Hänestä se näytti innostavalta mutta kummalliselta.
- Henrietta, mitä tämä tarkoitttaa? Mitä hän tahtoo sanoa? Sophie kumartui kuiskaamaan ennen juhlallisuuksien alkua.
- Minä luulen, että hän sanoo rakastavansa isänmaata, Henrietta kuiskasi vastaan. - Mutta en ole varma. Hän saattaa tietenkin rakastaa Runebergia ja Kalevalaa. Niin, hän näyttää tästä päätellen rakastavan myös luonnonlakeja, Henrietta kohautti hämmentyneenä olkapäitään. - Ja Snellmania ja itseään. (s. 183)Yritin uteliaisuudesta googlata esille runon, jota Henrietta näin purevasti tulkitsi, mutta ihan kaikkea ei netistäkään löydy. Kirjallisen trivian yleensä ehtymätön lähde Suomen kirjallisuus I-VIII kuittaa kysymyksen toteamalla, että monet Cygnaeuksen runoista olivat "akateemisten juhlatilaisuuksien johdosta sepitettyjä tilapäistuotteita". Rakastan Utrion tapaa kutoa tarinoihinsa näitä faktapohjaisia detaljeja. Historioitsijan osaaminen näkyy teksteissä.
Tämän jälkeen tekisi kovasti mieli lukea uudestaan Utrion paljon myöhemmin kirjoittama Ruma Kreivitär; muistelen että siinä on samantapainen vanhapiika 1800-luvun Helsingissä -kuvio. Löytyisi omasta hyllystä... Miten on kirjailijan tulkinta ajasta ja sen ihmisistä muuttunut 30 vuodessa?
Kaari Utrio (1977). Rakas Henrietta. Helsinki: Suuri Suomalainen Kirjakerho.
Arvioita:
Sallan lukupäiväkirjassa
Mette Luetut-blogissa
Morren maailmassa
Yksi aikuisiän lempi-Utrioistani!
VastaaPoistaYstäväni, pitkän linjan Utrio-fani myös, luki tuon Ruman kreivittären, eikä pitänyt siitä lainkaan. Itse en ole sitä lukenut, mutta ei nämä Utrion uudet ole oikein vakuuttaneet...
Mutta tämä oli ihastuttava! Ja puri tällaiseen anti-romantikkoonkin. Kädet puuskassa oven pieleen nojaava, tumma synkistelijä-Fabian... Ah!
Minä olen lukenut Ruman kreivittären ja kaikki muutkin uudet Utriot sitä mukaa kun niitä on tullut. Olen pitänyt! Olen sitä mieltä että näissä uusimmissa kirjoissa on taas jokin uudenlainen vire. Utriollahan tyyli hieman uusiutuu jaksoittain. Tai ainakin hänen tuotannossan on havaittavissa selviä jaksoja, joiden sisällä kirjat muistuttavat tyylillisesti toisiaan, ja eri jaksot saattavat erota toisistaan paljonkin.
VastaaPoistaUusissa Utriossa pohjavireenä on juonne, jossa kerrotaan Suomen teollisuuden alkuajoista. Muistaakseni sankarilla on usein käytännönläheinen suhde johonkin teollisuuden alaan tai liiketoimintaan. Tämä kauhistuttaa niitä vanhan maailman ihmisiä, joiden mielestä työnteko ei sovi kunnialliselle säätyläiselle. Sankaritar taas on usein myös mielissään, kun pääsee käytännön hommiin, eikä tarvitse vain pyörtyillä rimpsuhameissa.
Luen Utriot moneen kertaan, mutta näitä uusimpia en ole vielä ehtinyt lukea kuin vasta kerran. Löysin viime kesänä hyväkuntoisen Ruman kreivittären divarista, ja se odottaa kirjapinoissa sopivaa hetkeä, mutta koska sellainen tulee, saa nähdä. En hötkyile, uusintalukukierros tulee taas sitten kun on sen aika. :)
Morre: ah! on oikein :D
VastaaPoistaSalla: totta, uusissa 1800-luvun romaaneissa sankarit ovat enemmän teollisuuden miehiä, aiemmin riitti erottuva mieli ja hyvä suku. Virekin on vähemmän romanttinen kuin esim. siinä Vaskilintu - Tuulihaukka - Yksisarvinen -polussa; ehkä Utrio on tietoisesti ottanut vähän yhteiskunnallisemman näkökannan.
Äh, Utrio on kyllä niitä kirjailijoita, että kun yhden lukee, tekee mieli jatkaa... Noita 1800-lukuisia on pari hyllyssä ja nyt kun tutkiskelin Ruman kreivittären liepeestä löytynyttä listaa, totesin että siellähän on joitain tuntemattomiakin nimiä - hyvä homma! Täytyy käydä tutkimassa nettiantikvariaatteja.