Kunnankirjuri

Alkuperäinen kansikuva vuodelta 1931

Kunnankirjurissa Hilja Valtonen jatkaa Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! -teoksen sankarittaren Varpu Vapaan tarinaa. Edellisessä kirjassa on surullisesti selvinnyt, että Varpun rakastama Asser Äyrämö tappoi sisällissodassa Varpun isän, punakapinallisten puolella siviiliväestöä kiusanneen hylkiön. Tieto saa Varpun pakenemaan paikkakunnalta; lähtiessään hän jättää Asserille kirjallisen tilityksen, josta selviää mm. että Varpu on jo kahden vaimon ajan kuullut ohuen väliseinän läpi kaiken mahdollisen Asserin avioelämästä. Ei, en tarkoittanut sitä - kirja on 1920-luvulta!

Rakkaudelta karkaava Varpu päätyy kunnankirjuriksi Puntarpään pieneen ja konservatiiviseen kuntaan, jossa virkatöitä hoitava sinkkunainen on ilman muuta paikallisen asujaimiston silmätikkuna. Varpun tunnelmista tuleekin vähän mieleen Varaventtiili, jossa sankarittaren samoin epäiltiin olevan miestä etsimässä - vaikka todellisuudessa sulhasmies on aivan muilta seuduilta. Varpu menettää lopullisesti maineensa, kun Asser törkeää emotionaalista kiristystä käyttäen lähettää kaksosensa Varpun hoiviin; Varpuhan oli luvannut lasten kuolleelle äidille, että huolehtisi heistä. Puntarpäässä (olisikohan tämäkin nimi valittu pikkuisen pilke silmäkulmassa?) arvellaan heti, että lapsukaiset ovat Varpun omaa luvatonta aikaansaannosta. Lasten ja sankarittaren yhdennäköisyys kuitenkin selittyy viattomasti, kun selviää, että Asserin ensimmäinen vaimolla Sadulla ja Varpulla onkin yhteinen isä. Samalla ratkeaa myös Varpun moraalinen dilemma: hän ei siis olekaan menossa naimisiin isänsä surmaajan kanssa.

Onnellisen lopun lisäksi kirjan parasta antia ovat Valtosen ilakoivat kuvaukset Puntarpään kunnan merkillisestä paikallisdemokratiasta. Kunnankirjurin kamaria ei voi remontoida, koska sitten pitäisi remontoida kätilön, diakonissan ja vahtimestarinkin kamarit. Työmies vaatii pihankunnostusurakasta satasen, mutta palauttaa eukkonsa ohjeistamana yhdeksänkymppiä, kun selviääkin että neiti itse on maksajana; kunnan töissä on eri hinnat!

Nettilähteistä selviää, että Hilja Valtonen oli jo nuorena kunnallispolitiikassa. Tarkkoja vuosilukuja en pikaetsinnällä löytänyt, mutta Kunnankirjurin kuvausten voisi hyvin uskoa pohjautuvan ainakin jonkinlaiseen omaan kokemukseen.

Alkoi ensimmäinen istuntoni kessun, sikarin ja savukkeiden käryn täyttämässä kunnantuvassa. Puntarpään valtiopäiväsalissa ei ollut tupakanpoltto kielletty. Kukapa sitä olisi kieltänytkään, kun kaikkien kahdenkymmenenkahdeksan ukon suupielessä tupakka kärysi. Minä istuin kuin keiju ukkospilven pehemeissä poimuissa. Jos minua lopun ikääni näin savustetaan, niin olen kuoltuani valmis kinkku, joka säilyy satoja vuosia pilautumatta näytteenä tuleville sukupolville vanhanaikaisesta kunnankirjurista. (s. 65)

Herkullisesti putoilevat nämä myrkkyhelmet neiti Vapaan huulilta, ei voi muuta sanoa!

Nyt olen lukenut Tarja Kytösen gradussaan analysoimat viisi Valtosen kirjaa. Olen aina välillä palannut selailemaan tuota opinnäytettä ja kieltämättä se on tehnyt näistä kirjoista vielä kiinnostavampia. Vaikka romaanien tapahtuma-ajoista on kauan, ne ovat merkillisen ajattoman oloisia. Kytönen arvelee sen johtuvan osittain siitä, että Valtosen sankaritarten edustama rakkauden diskurssi on edelleen ajankohtainen. Ja näinhän se on: vaikka harva enää edellyttää romanttiselta sankarittarelta Valtosen neitojen siveellistä ryhtiä, odotamme muutoin korkeaa moraalia ja uskollisuutta rakkaudelle. Menemättä sen syvemmälle diskurssien ihmeelliseen maailmaan lisään vielä, että Valtosen naishahmojen itsenäisyys  ja nokkeluus ovat varmaan myös sellaisia piirteitä, jotka ovat yhä arvossaan.

Ja huumorihan ei mene muodista koskaan.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1931). Kunnankirjuri. Helsinki: Tammi.

P.S. Tällä kertaa nappasin kuvituksen Hiljan huone -sivuilta, jonne aineisto on koottu Opetusministeriön rahoituksella. Alkuperäiskannen suunnittelija ei sivuilta selvinnyt, mutta skannauksesta ja kuvien käsittelystä on vastannut Ilona Jaakkola.