Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)

(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)