Tästä kirjasta on riehunut melkoinen blogisavujen roihu. Tarinautin juttu jo vakuutti minut - historiallisesti kiinnostava aihe ja tekstistäkin sain hyvän fiiliksen. Eikä Noidan rippi tuottanut pettymystä. Tämä oli sellainen kirja, johon uppoaa.
Tapahtumat sijoittuvat 1690-luvulle, Englantiin ja Skotlantiin. Corrag on vangittu Glencoen verilöylyn jälkeen noituudesta syytettynä. Rovio odottaa. Häntä jututtaa vankilassa irlantilainen Charles Leslie, joka toivoo saavansa Corragilta tietoja kuningas Wilhelmiä vastustavan liikkeen tueksi.
Mutta Corrag kertoo tarinansa järjestyksessä, lapsuudesta alkaen. Kuin uusi Sheherazade Corrag kietoo kertomuksillaan vähitellen pauloihinsa jyrkän uskovaisen miehen. Charles alkaa epäillä, ettei noitana tuomittu Corrag kenties olekaan niin paha kuin olosuhteista voisi päätellä.
Näinä pimeinä päivinä ja öinä minä katselen itseäni entistä useammin. Katson vanhoin, viisain silmin - sillä tiedän, että kauppatorin maamerkin luo tuodaan puita, niitä laahataan lumihangessa. Köysiä. Tervaa. Tiedän että niin tehdään, ja että ne ovat minua varten. Katson itseäni, herra Leslie, sillä en voi uskoa että minä palan poroksi ja lakkaan olemasta. Että ihoni mustuu repeää. Että hiukseni roihahtavat tuleen.
Tämä varpaanvälien vaalea, pehmeä iho palaa varmaankin ensimmäisenä. Nämä kohdat. (s. 131)Fletcher kirjoittaa minun tavalliseen makuuni vähän monisanaisesti. Lisäksi minun on vaikea yhdistää Corragin yksinäistä elämäntapaa ja tenhoavia kertojan lahjoja samaan henkilöön; se tuntuu psykologisesti ontuvalta. Mutta tämä on jälkiviisastelua. Kokonaisuutena teksti toimi erinomaisesti. Aina piti uusi sivu kääntää, yksi vielä, kunnes ne loppuivat.
Noidan rippi on intohimoista kerrontaa. Osittain tunnelma syntyy siitä, että Fletcher antaa Corragin itsensä olla äänessä suurimman osan aikaa. Välillä puheenvuoron saa Charles, joka kirjoittaa kirjeitä vaimolleen kotiin. Charlesista, johon tutustustaan näiden kirjeiden ja Corragin hajakommenttien kautta, tuleekin kirjan edetessä yhä kiinnostavampi hahmo. Silti Rippi on ensisijaisesti naisen tarina. Siinä puhuu jännittävästi omilla aivoillaan ajatteleva nainen, ajassa ja paikassa jossa moinen otus on tietenkin tuhon oma.
Myös juoni oli kiinnostavampi kuin aloittaessani kuvittelin. Jäin miettimään olisiko tästä saanut enemmän irti jos kertojia olisi ollut enemmän - mutta toisaalta selliinsä suljetun Corragin klaustrofobinen tila synnytti oman intensiteettinsä. Epäilemättä Flether on valintaansa punninnut.
Kaikin puolin kelpo lukuromaani. Ei ihan täysi kymppi minulle, sillä Corrag on aavistuksen liiaksi idealisoitu hahmo häijyyn makuuni... mutta kiitettävä kyllä. Viihdyin.
Susan Fletcher (2011). Noidan rippi. Helsinki: Like. Suomentanut Jonna Joskitt.
Blogeissa on kirjoitettu paljon arvioita. Laiskimus kun olen, liitän tähän googletuksessa ensimmäisenä tulleet ja pyydän anteeksi pois jääneiltä :-)
Leena Lumi
Lumiomena
Järjellä ja tunteella
Nenä kirjassa
Naakku ja kirjat
Ankin kirjablogi
Mun pitää varmaan myös lukea tämä kirja, koska siitä on ollut niin myönteisiä arvioita. Kirjailijan aiempi Meriharakat oli musta ihan ok, mutta ei mitenkään ihmeellinen, vaikka sitäkin on hehkutettu jokin aika sitten blogeissa. Tässä kirjassa on kiinnostava aihe. :)
VastaaPoistaMinusta tämä oli ihan hyvää luettavaa :-) En saanut mitään ekstaasikohtausta mutta lunasti varovaiset odotukset...
VastaaPoistaOlen alkanut suhtautua varovaisesti kovasti kehuttuihin kirjoihin: jos kauheasti "kaikki" tykkää, alkaa odottaa ihan ihmeellisiä. Sitten ei voi olla pettymättä.
Taisi jäädä sanomatta jutussa, mutta pidin myös historiallisesta taustasta ja siitä miten se hyödynnettiin. Ja Ylämaasta on mukava lukea. Hassua että se tuntuu jotenkin tutulta ihan puhtaasti kirjojen kautta.
Ylämaat tuossa minuakin houkuttavat. Vietin siellä muutama vuosi sitten ihanan ja aurinkoisen loman. Kuvia tulee katsottua edelleen säännöllisesti. :)
VastaaPoistaLiiallinen hehkutus tosiaan toimii lukuhalun tappajana. Silloin onneksi auttaa vähän, jos pitää jonkin aikaa väliä ennen lukemista.
Melko samoissa mietteissä olet kuin minä, vaikka taisin omassa blogikirjoituksessa hehkuttaa kirjaa hivenen enemmän. Corragin tarina on kiehtova ja kirja vei mennessään. Silti tämä ei ollut minullekaan mikään vuoden suurin lukuelämys. Itse pidin enemmän tuosta Marjiksenkin mainitsemasta Meriharakoista. Jotenkin sen nykyisyyttä lähestyä konteksti teki kirjasta läheisemmän.
VastaaPoistaTotta, ei tätä lukiessa ehkä ihan ekstaasikohtausta saanut ;), mutta kyllä tämä oli oikein mukaansatempaava monella tapaa. Ja juuri se Ylämaa, sen tenho!
VastaaPoistaHauskaa, että pidit kuitenkin. Tälle kirjalle kyllä toivookin blogisavuja.^^ :)
VastaaPoistaLumiomena, voisin kuvitella lukevani muutakin Fletcherin kirjoittamaa kyllä, mutta tässä tuo historia oli yksi tärkeä koukku... en tiedä veisikö nykyaikaisempi juttu yhtä hyvin? Täytyykin käydä lueskelemassa juttuja Meriharakoista :-)
VastaaPoistaSusa, se oli sellaista mukavaa lukemista... ei mikään huono tai pieni asia!
Anki, kyllä tätä kehtaa suositella :-)