Sivut

lauantai 30. heinäkuuta 2011

Huonosti käy maan

Kuva: Like
Tony Judt on brittiläis-amerikkalainen historioitsija ja poliitikan tarkkailija, joka kuoli viime vuonna. Huonosti käy maan (alkukielellä Ill Fares the Land) on hänen jonkinlainen testamenttinsa; väkevä ja analyyttinen kirja arvojen haaksirikosta politiikassa ja poliittisen keskustelun ajautumisesta nykyiseen länsimaiseen umpikujaansa.

Judt on sosiaalidemokraatti eikä Huonosti käy peittele sitä. Siitä huolimatta kirja on muutakin kuin yhden poliittisen suunnan pamfletti. Ainakin minulle Judtin analyysi aatesuuntien kehityksestä ja ennen kaikkea taloustieteellisen ja poliittisen ajattelun rinnakkaisevoluutiosta maailmanhistorian kontekstissa oli valaiseva ja vahvasti uskottava teksti. Judt ei näet häpeile myöntää omankaan aatteensa ylilyöntejä tai epäonnistumisia; hän toteaa suoraan, että sosiaalidemokratia on eksyksissä.

Judtin ote on ylipäätään kunnioitettavan pragmaattinen. Pitää miettiä mitä halutaan - ja minkälaisia keinoja voi sietää halutun päämäärän saavuttamiseksi. Nykyisin vallalla oleva yhden vaihtoehdon, yhden totuuden, poliittinen diskurssi antaa ymmärtää, ettei arvovalintoja ole kuin yksittäistapauksissa ja ettei keinojakaan ole kuin yksi. Sattumoisin vähän samaa asiaa puhuttiin Hesarin mielipidepalstalla tänään. Mahdollisimman vapaata markkinataloutta myydään ainoana ratkaisuna, vaikka historia osoittaa ettei villi markkinavoimien mellastus johda mukaviin lopputuloksiin. Heh, niitä todellisia markkinatalouden tulemia ei taida mikään puolue myöntää haluavansa...

Kirjan keskeiseksi viestiksi minulle nousevat Judtin huomiot nimenomaan poliittisen sanaston ja käsitteistön muutoksesta viimeisinä vuosikymmeninä. Tässä The Unwritten, josta eilen kirjoitin, tulee väistämättä mieleen, sillä sekin käsittelee olemassaolevan todellisuuden muokkaantumista voimakkaiden tarinoiden kautta. Hihii - sarjakuva kohtaa poliittishistoriallisen analyysin! Judt nostaa esiin sellaiset nykyään luonnonlakisuureiden asemaan asetetut sanat kuin tehokkuus, tuottavuus ja hyödyllisyys. Sallituilla, yleisesti hyväksytyillä sanoilla on suuri painoarvo. Ne luovat todellisuutta. Ne pyyhkivät poliittiselta kartalta vaihtoehtonsa. Saako enää sanoa, ettei tehokkuus ole itseisarvo? Että tuottavuutta pitäisi miettiä myös yhteiskunnallisesta näkökulmasta? Että hyödyllisyyttä on muutakin kuin taloudellista?

Oikeasti, voisitko pyrkiä eduskuntaan julistuksella tehottomuutta peliin? Etpä tietenkään. Taloudellinen ajattelu on kaapannut yhteiskunnallisen keskustelun käyttäen globalisaatiota suojakilpenään. Judt muistelee aikaa, jolloin yhteinen hyvä oli korkea ja arvostettu päämäärä; nyt lähdemme liikkeelle individualismin oletuksesta ja tyydymme hyväksymään suorastaan rivoja tuloeroja ikuiseen kasvuun tähdäten, näennäisen mahdollisuuksien tasa-arvon takana piilotellen.

Huonosti käy maan kolahti kovastikin. Vuosien mittaan olen pähkäillyt miksi ajatellaan että rahan valta tuottaisi yhteistä hyvää. Älkää käsittäkö väärin: yritykset ovat talouden selkäranka ja välttämättömyys. Yrityksiä motivoiva voitontahto tuottavat koko yhteiskunnan dynaamisen käyttövoiman. Mutta yrittäjyyttä harjoitetaan mitä erilaisimpien poliittisten järjestelmien alla. Vaarassa on enemmänkin poliittisten järjestelmiemme ja yhteiskuntiemme legitimiteetti - vilkaiskaa äänestystilastoja ja viime vaalien tuloksia.

Yritykset ovat tehokkaita siinä mitä ne tekevät, eikä niiltä voi vaatia muuta. Yhteiskunnallisten tehtävien työntäminen yritysten niskoille on yhtä valheellista puuhaa kuin yritystaloudellisten tavoitteiden työntäminen julkisyhteisöjen niskoille. Kuinka tulostavoitteellinen pitää olla museon? Tai korkeakoulun? Tai rautatien? Ja miksi ihmeessä?
Julkisen liikenteen paradoksi on varsin yksinkertaisesti se, että mitä paremmin se tehtävänsä hoitaa, sen tehottomampi se saattaa olla. Niinpä yksityinen linja-autoyhtiö tekee enemmän rahaa omistajilleen, kun se tarjoaa pikavuoroja maksukykyisille ja kiertää kaukaa syrjäkylät, joista kyytiin nousisi satunnainen eläkeläinen. Tässä mielessä se on tehokas. Mutta jonkin tahon, valtion tai kunnan, on edelleen tarjottava kannattamattomia, tehottomia paikallisliikennepalveluja noille eläkeläisille. (s. 208)
Judt jättää sanomatta sen kolmannen vaihtoehdon: jätetään mummot mätänemään syrjäkylille. Epäilen, että juuri siihen vaihtoehtoon moni suomalainen kokee politiikan päätyneen 90-luvun laman jälkeen. Kevään protestihenkisissä vaaleissa kanavoitiin lisääntyvää turvattomuutta kaikenlaisten sijaiskärsijöiden (esimerkiksi maahanmuuttajien) niskaan, mutta kyse taitaa olla laajemmasta ilmiöstä. Mahdollisesti olemme tosiaan hukanneet yhteisen ajatuksen hyvästä ja hajaantuneet etupiireiksi. On puhdasta shaissea väittää, että kaikki voivat saada kaikkea hyvää kunhan vaan talouskasvu jatkuu. Selvästikin eri ryhmillä on erilaiset edut, sen näkee sokea kepilläkin.

The Spirit Level -kirjan (suomennettu nimellä Tasa-arvo ja hyvinvointi) luettuani olen monesti surulla ajatellut, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kulkee väärään suuntaan. Vaikka kirjoittajien johtopäätösten tieteellisessä pätevyydessä on kyseenalaistamista, heidän aineistonsa on faktaa - ja kasvavien tuloerojen vaikutukseen luottamukselle ja henkiselle hyvinvoinnille uskon ilman kuolleisuuskorrelaatioitakin. Me 60- ja 70-luvun kasvatit jätämme lapsillemme perinnöksi turvattomamman ja epäoikeudenmukaisemman maailman kuin itse saimme. Se ei tunnu hyvältä.

Perusliberaalina (sana jota Judtin määrittelyjen jälkeen tosin epäröin käyttää) en haikaile holhousyhteiskuntaa, mutta Judtin tavoin näkisin mielelläni, että poliittinen keskustelu käsittelisi useammin niitä oikeasti isoja kysymyksiä sen sijaan että juututaan yksittäisiin arvokysymyksiin. Homoliitot ja ydinvoima ovat tärkeitä asioita... mutta missä on  suuri poliittinen debatti oikeudenmukaisuudesta, hyvästä elämästä ja yhteiskunnan tavoitteista? Tuntuu kuin sen sanasto olisi kadonnut ja mahdollisuus yleiseen puheeseen hukkunut epämääräisesti muotoiltujen yksityiskohtien alle. Kun katsoo vaikka hallitusohjelmaa  - vautsi - siis hui miten selkeää poliittista tahtoa henkivä teksti!

Tästähän tuli kauheaa paasausta. Ihan kuin olisin kovastikin poliittinen eläin. Mutta menköön. Huonosti käy maan on poliittinen ja arvopuheenvuoro ja tällaisia pähkäilyjä se sai suoltamaan.

En voi sanoa, että olisin Judtin kanssa kaikesta samaa mieltä, mutta hän onnistui kyllä vääntämään aivoni muutamalle uudelle solmulle ja valaisi joitain aatehistorian hämäräksi jääneitä kolkkia. Ajattelipa Judtin johtopäätöksistä mitä vain, kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Kulttuuriteko Likeltä että suomensivat tämän; ei varmaan mikään myyntimenestys kumminkaan.

Tony Judt (2011). Huonosti käy maan. Like. Suomentanut Petri Stenman. ISBN 978-952-01-0545-7.

Arvioita:
Esko Rantanen Talouselämässä
Kari Salminen Turun Sanomissa

4 kommenttia:

  1. Oletpa taas lukenut mielenkiintoisia ja kirjoitit siitä kiehtovasti! :-) En kuitenkaan uiskalla nyt laittaa Judtia lukulistalleni, sillä se ei oikein pysy enää hallinnassa. Kiitos siis näistä maistiaisista!

    VastaaPoista
  2. Ole hyvä, Paula :-) Tämä oli kyllä aika hengästyttävän hyvin tehty kirja lajissaan.

    VastaaPoista
  3. Unwritten-sarja ja tämä Huonosti käy maan vaikuttavat todella mielenkiintoisille! Minulla on vähän sama ongelma kuin Paulalla, että lukulista on pitkä kuin mikä, mutta aina sinne muutamia politiikkaa ja pohdintaa sisältäviä teoksia mahtuu joukkoon! Kiitokset siis erittäin hyvistä vinkeistä!

    VastaaPoista
  4. Teresita, kivaa jos kiinnostuit! Kuulisin tosi mielelläni minkälaisia mietteitä tämä & Unwritten muissa herättävät :-)

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.