Kielemme kohtalo

Kuva: Gaudeamus

Kirjastossa osui ohikulkiessa silmään tällainen tietokirja. Kielemme kohtalo - pakko saada tietää mikä se on, kuka nyt tällaista voisi vastustaa?

Vesa Heikkisen ja Harri Mantilan kielipoliittinen ja kielentutkimuksen nykypäivää luotaava kirja on yliveto katsaus ja kommentti suomen kielen nykytutkimuksesta, nykymuodoista ja tulevaisuudesta. Tämän luettuani minulla on parempi olo suomen tilasta kuin aikoihin (vaikka Suomen tilasta olen toki edelleen huolissani), sillä Heikkinen ja Mantila onnistuvat vakuuttamaan: suomi voi pulskasti. Se ei ole enää samanlaista kuin isoäidin aikaan, mutta ei se henkitoreissaankaan ole.

Kielemme kohtalo käsittelee terävästi ja samalla sujuvasti montaa minunkin pipoani hiertänyttä kysymystä. Mihin suuntaan kieli muuttuu, mihin kirjakieltä 2000-luvun Suomessa tarvitaan ja käytetään, onko englanti, tuo tieteen ja kaupan uusi latina, tekemässä selvää pienestä kielestämme? Miksi suomennosten taso vaihtelee niin kamalasti? Kuoleeko suomi ja kuinka pian?

Ja pitäisikö minut ehkä viedä saunan taakse kun pilkutan puhtaasti fiilispohjalta? Ovatko tuhansien bloggareiden suoltamat ziljoonat tekstit usein huolimattomine rakenteineen ehkä se viimeinen niitti? Häviääkö kieliopillisesti korrekti suomi kokonaan kartalta?

(Sanoinko fiilispohjalta?! Apua, sekin on varmaan suolantia, suomen ja englannin sotkua...)

Mutta huh, ei hätää. Ilmeisesti heikko kielioppi, epämääräiset uudissanat ja anglismit sen enempää kuin yleinen englanniksi lukeminen ja kirjoittaminenkaan eivät ihan lähiaikoina suista suomea surman suuhun.

Blogitkin ovat vain uusi, energinen tapa viestiä suomeksi eli tehdä sitä mistä kieli elää: käyttää sitä. Heikkisen ja Mantilan sanoin siis, suomi elää ja elämöi. Ihan akuutissa hengenhädässä ei olla, ei vaikka kieltä käyttää vilkkaasti kirjavampi, ja vähemmän dogmaattinen, joukko kuin ennen.

Niin kauan kuin kieli täyttää tärkeimmän tehtävänsä, siis välittää relevantteja merkityksiä ihmiseltä toiselle, se on ansainnut olla olemassa. Enenevää englantia suurempi uhka suloisen suomemme selviytymiselle saattaakin olla virkavallan, poliitikkojen ja markkinoijien hölynpölismi, joka muuntaa toimipisteiden leikkaukset palveluiden kehittämiseksi ja läänit aluehallintovirastoiksi.

(Ymmärsinköhän tänään radiouutiset oikein? Ehkä Kielemme kohtalon vaikutuksesta kuulin harhoja, mutta ihan kuin olisi sanottu, että tuottavuusohjelma aiotaan korvata tuloksellisuus- ja vaikuttavuusohjelmalla. M.O.T.)

Jos yleiskieli muuttuu käsittämättömäksi yleisölle, se on pulassa. Murteet ja kielellä leikkiminen ovat vain hyvästä - pahempi juttu on, että kieltä aletaan yleisesti käyttää kätkemiseen kommunikoimisen asemesta. Kaikuja Orwellin vuodesta 1984? Läheisempi uhkakuva löytyy nykypäivästä Brittein saarilta; siellä kieli kertoo yhteiskuntaluokasta. Kielemme kohtalon mukaan jonkinlainen kieliluokkiin jakautuminen voi olla Suomessakin edessä, jos yleiskielemme jätetään heikoille hoidolle.

On perusteita uskomukselle, ellei peräti uhkakuvalle, jonka mukaan Suomessa ajaudutaan tulevina vuosikymmeninä entistä syvempään kielellisen epätasa-arvon ja hajaannuksen tilaan. Jo nyt on nähtävissä muutoksia, jotka johtavat ainakin siihen, että ihmiset ovat kielellisesti ja erityisesti suhteessa yleiskieleen monen kerroksen väkeä. Kielellinen epätasa-arvo ei ole irrallaan muusta yhteiskunnallisesta tilanteesta. (s. 205)

Kielemme kohtalo myös muistutti, että suomi on kaukana kielien kirppusarjasta. Yli neljällä miljoonalla puhujalla suomi on kovaa keskikastia. Useimpia kieliä puhuu huomattavasti pienempi porukka. Yleiskieli, yhteisiin standardeihin perustuva ja oikeaksi tunnustettu merkitysvaranto käyttösääntöineen, on vaalittuna voimavara, jonka pohjalta värikkäämmät kielelliset variaatiot ponnistavat.

Pidin tästä kirjasta kovasti. Se on erinomaisesti kirjoitettu ja monin paikoin purevan hauska. Se selostaa laajalti eri tutkimusten tuloksia, eikä epäröi ottaa kantaa. Vaikka kielipoliisien kiusaksi pahoinpitelenkin pilkkusääntöjä usein julmasti, kielenkäytöstä keskustelu on minusta erinomaisen mielekästä puuhaa. Nautin tästä tietokirjasta vielä tavallistakin enemmän: paitsi että aihe on rakas, teksti on tietysti laadultaan parasta ykkösluokkaa. Ainoa pieni pilvi lukuiloni taivaalla oli kirjan hädin tuskin kätketty agenda: kielentutkimuksen rahoitus on turvattava.

No... eipä Kotuksen väkeä voi syyttää, jos haluavatkin esittää oman hätähuutonsa kurjistuvan humanistisen tutkimuksen puolesta. Surullista mutta totta - tutkimuksen täytyy nykyään todistella hyödyllisyyttään kaikkialla, sivistys ei riitä syyksi.

Lisään vielä loppuun linkin Kielipoliittiseen ohjelmaan, jota Kielemme kohtalo innosti selaamaan. Ei ihan tuore dokumentti, mutta kirjabloggarille kiinnostavaa luettavaa! Panin sieltä korvan taakse mm. tiedon, että nykyisen kaunokirjallisuuden kieltä ei voikaan tarkastella kielenhuollon näkökulmasta. (Olin siis väärässä kun hylkäsin Salmelan 27:n possessiivisuffiksivajeen tähden! Hm. Ensi kerralla sanon vain, ettei tyyli miellyttänyt.)

Vesa Heikkinen & Harri Mantila (2011). Kielemme kohtalo. Gaudeamus. SBN 978-952-495-188-3.

P.S. Kirjan sisällöstä ja tyylistä saa käsityksen myös kirjoittajien jutusta Suomen Kuvalehden saitilla. Äh, www-sivustolla. Ei kun tämä on blogi, sai olla rento. Saitilla. Sivuilla. Kyllähän te tiedätte mitä tarkoitan.

Arvioita:

Jouni Luotonen Talouselämässä

Noora Valkonen Exlibris-blogissa

Anita Kärjen kolumni Keskisuomalaisessa
Juha Haataja Valopolku-blogissa