Sivut

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Verkko

Kuva/kansi: Tammi/Markko Taina
Verkko kertoo meren rannalla asuvan Peter-pojan kasvusta Neuvosto-Suomessa. Meri, sen tuoksu ja ääni, kutsuu Peteriä jonnekin - minne, sitä ei tiedä. Pieni Peter raahaa kasvaessaan isänsä katoamisen mysteeriä perässään kuin rampauttavaa ankkuria. Puuttuva isä on, puuttumisensa tähden, kaikkinielevästi läsnä jokaisessa ratkaisussa.

Aikuistuvasta Peteristä tulee vahingossa neuvostosankari. Hän kokeilee armeijaa ja opiskelua, sovittaa päälleen rooleja kuin takkeja, tuntematta omakseen mitään. Kuka on Peter, ja miten hän voisi sen tietää tietämättä missä isä on? Peter, joka tuntee isänsä jalkapohjan jokaisen uurteen?

Nyt pitää oikein miettiä miten sanansa asettaisi... Huoh.

Verkko on Pienen esikoiskirjakerhon satoa, tupsahti postiluukusta jo muutama viikko sitten. Verkossa realisoitui nyt kerhon konseptiin sisältyvä riski: luetaan esikoiskirjoja laidasta laitaan, eivätkä kaikki voi mitenkään osua kohdalleen. (Neljä viidestä on älyttömän hyvin.)

Tämä ei ollut minun kirjani. Verkko on pätevä ja taidokas romaani, ja varmasti löytää yleisönsä... mutta ei täältä.

Vika on uskoakseni puhtaasti vastaanottopäässä. Odottelenkin kiinnostuksella muiden bloggareiden kommentteja tästä; toivon ymmärtäväni kirjan paremmin muiden silmin nähtynä. Mikä minulla sitten mätti? Miljöö. Ja oma kyvyttömyyteni sen enempää tulkita kirjaa kuin upota sen tunnelmaan.

Miljööllä tarkoitan, että petyin Neuvosto-Suomen käsittelyyn. Se on Verkossa äärimmäisen niukkaa ja vähäeleistä. Vähäeleisyys tässä asiassa on ilman muuta tyylikkäämpää kuin kuvitteellisella suomalaisella sosialismilla herkuttelu, mutta samalla se myös supistaa koko vaihtoehtoisen historian konseptin lähes olemattomiin. En saa itseäni uskomaan, että Peterin tarina olisi oleellisesti erilainen, vaikka isä olisi kadonnut ihan toisella tavalla ja toisista syistä. Tuntuu kuin kaikki tämä olisi voinut tapahtua Kekkos-Suomessa. Olin jo innolla orientoitunut tutkiskelemaan Neuvosto-Suomea; petyin kun sen arki kutistui satunnaisen satsuman ihmettelyyn.

Okei, nyt liioittelen. Ei se nyt ihan satsumaan jäänyt, mutta yhtä kaikki odotin kuvauksen perusteella muuta ja enemmän. Ihan näin hienosyinen tyylikkyys ei pelittänyt täällä, ei tämän miljöön kanssa.

Lukiessani minua vaivasi myös jatkuva hiertävä tunne, että en osaa tulkita tässä... jotain. Sotkeuduin meren, pitsin, lankojen, poijujen, verkkojen ja ylipäätään kaiken (ehkä) symboliikkaan kuin... noh, verkkoon. Kyvyttömyys tulkita ei haittaa silloin kun imeytyy tunnelmaan - esimerkiksi Jean Rhysin Siintää Sargassomeren tulkitsemiseen tarvitsisin seminaarillisen asiantuntija-apua! - mutta Verkon kohdalla huomasin jatkuvasti tenttaavani itseltäni mahdollisia korkeamman tason merkityksiä. Mitä verkon repeäminen symboloi? Mistä hyppivissä kaloissa oikeasti on kysymys? Liittyykö katolta hyppääminen lokkien lentoon? Oliko näillä jokin pointti vai ei? Ja niin edespäin.

Nyt tullaankin siihen perusongelmaan. Toleranssini vähätapahtumaiselle, yksittäisen ihmisen kasvukipuihin keskittyvälle tarinalle on surkea. Minun silmissäni Peterin angstailu on turhauttavaa, käsittämätöntä, itsekeskeistä... mutta tietysti tämä pätee huomattavaan osaan arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta. En ole edes yrittänyt viimeisintä Finlandia-voittajaa ja Hesarin vuoden esikoinen jäi kesken.

Rutinasta huolimatta olen iloinen, että luin Verkon, sillä Anna-Kaari Hakkaraisesta luultavasti kuullaan vielä. Ehkä voin kymmenen vuoden kuluttua sitten brassailla, että luin hänen esikoisensa heti kun se ilmestyi. Ehkä kymmenen vuoden kuluttua olen itsekin kypsä lukemaan sen uudelleen ja eri tavalla. Uskon, että Verkko on hieno romaani. Ei ole sen vika, että minä en tajua.

Jos rakastat merta, kasvukertomuksia ja arvostettua suomalaista nykykirjallisuutta, harkitse Verkkoa.
"Mutta Lennart, sinä lupasit!" 
"Se lupaus päti sillä hetkellä, nyt olosuhteet ovat muuttuneet." 
Peter tuijotti Lennartin selkää, näki kuinka lihakset kohoilivat ohuen villapaidan alla aina kun Lennart liikautti kättään. Miksi tuuli aina vaan ujelsi? Jokus Peter oli kuulevinaan siinä sävelmän, alkoi jo tapailla mukana, sitten tuuli ehti edelle, vaihtoi lennossa toiseen lauluun, karisti Peterin perästään. (s. 65).
Anna-Kaari Hakkarainen (2011). Verkko. Tammi. ISBN 978-951-31-310-5.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
(en löytänyt muita - vinkkejä?)



2 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoista lukea tämä. Minä rakastan kasvukertomuksia ja arvostettua (!) suomalaista nykykirjallisuutta, merikin kiehtoo minua savolaista, mutta mahdankohan minäkin kiinnittää huomiota noihin Neuvosto-Suomen kuvauksen "puutteisiin"? Nimittäin tuo vaihtoehtoinen todellisuus on sitä, mitä Verkolta eniten odotan.

    No, kaikki jää nähtäväksi ja olen edelleen kiinnostunut Verkosta. :)

    VastaaPoista
  2. Hyvä! Olin ihan tosissani kun toivoin, että löytäisin tämän kirjan eri tavalla muiden tulkitsemana :-)

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.