 |
| Kuva/kansi: Gummerus/Sanna-Reeta Meilahti |
Kultatukka, tähtönen kertoo kahdesta tytöstä, jotka kohtaavat toisensa teini-ikäisenä ja löytävät toisistaan kaikupohjan. Theres on kasvanut käsittämättömissä, kaameissa olosuhteissa käsittämättömäksi ja kaameaksi olennoksi; Teresa tuntuu asettuvan enemmän syntyjään patologisen tapauksen rooliin. Hänen perheessään ei ole mitään, mitä ei olisi tuhansissa muissa perheissä. Silti Teresalla näyttää olevan jotain kovasti epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä muistuttavaa. Ulkopuoliseksi ihmisyyden kokemuksesta jääneet tytöt saavat toisistaan voimaa - eikä sitä voimaa käytetä maailman parantamiseen.
Lindqvist laittaa tässä kirjassa peukalonsa vakaasti kipeällä kohdalle. Ja painaa. Ennen niin näennäisturvallisissa Pohjoismaissakin on viime vuosina jouduttu miettimään, mikä joihinkin nuoriin sattuu niin kovasti, että muiden satuttaminen vielä pahemmin tuntuu hyvältä.
Kultatukassa yksi vastaus on kilpailu. Koulut näyttäytyvät areenoina, joilla nuoret eläimet kamppailevat paikoista lauman hierarkiassa. Erilaisuuden toleranssi on todellisuudessa äärimmäisen pieni niin nuorten sosiaalisessa maailmassa kuin tosi-tv:n kisoissakin. Sellaisenkin on Lindqvistin kirjaan sijoittanut.
Toinen vastaus on kasvatus. Mutta tekemällä toisesta tytöstä suhteellisen normaalin kodin täysin epänormaalin kasvatin, Lindqvist minusta kyseenalaistaa vanhempien keskeisyyden. Vallankäyttö, niin vanhempien kuin muidenkin valta-asemassa olevien, on sen sijaan kirjassa vahva teema. Lapset ovat Kultatukassa vanhempien vallankäytön kohteita, nuoret heitä hyväksikäyttävän musiikkiteollisuuden. Ja toistensa, aina toistensa.
Kolmas vastaus on kova: että jotkut syntyvät ilman tunteita, kyvyttömiksi kokemaan sen mitä muut kokevat. Yrittäkää hetki kuvitella, minkälaista olisi elää tässä päivässä, tässä maailmassa, ilman kykyä tuntea empatiaa, iloa, rakkautta. Nauttimatta pätkääkään yhteydestä muihin ihmisiin. Grh. Jokainen päivä on täynnä loukkauksia ja epäoikeudenmukaisuutta ja harmeja. Jos ei tunne empatiaa, ei kykene anteeksiantoon. Anteeksiantaminen tai -saaminen on merkityksetöntä; valta ratkaisee. Voima.
Lumipyry kieppui enkelin ympärillä kun Teresa meni takaisin Arvidin luokse ja odotti kunnes tämä istui kylki häntä kohti. Silloin hän löi pallon Arvidin päähän. Pallo halkesi ja viilsi haavan sekä Teresan käteen että Arvidin ohimoon. Kuultuaan huudon ja juostuaan huoneeseen Maria löysi Arvidin makaamasta veri-, vesi- ja lumihiutalelammikossa. Poika huusi kilpaa Teresan kanssa jonka kädestä valui melkoisesti verta.
Arvidin yhteenveto tapahtumista kuului: "Otin käärmeen ja silloin se löi mua päähän." Eräs yksityiskohta jäi kertomatta: noiden kahden tapahtuman välillä oli kulunut ainakin minuutti. Ehkä Arvid oli unohtanut tai ehkä se ei ollut hänestä tärkeää. (s. 159)Kirjan yhtenä avainsymbolina on käytetty kaikille ruotsalaisille ja puolelle muuta maailmaa tuttua Abban biisiä Thank you for the music. Mietin mahtoiko Lindqvistillä olla mielessään musiikin ja erityisesti tuon kappaleen assosiaatio iloon, musiikin nautintoon. Thank you myös kiittää synnyinlahjasta. Sanovatko Theres ja Teresa teoillaan oman käänteisen kiitoksensa lahjoista, joita eivät saaneet - ilosta, joukkoon kuulumisesta, arvostuksesta?
Puutteena on pakko mainita kieli, kuolemattomasta proosasta ei tässä nautiskella. Mutta ei toki jokaisen kirjan tarvitse (minulle) kielellinen elämys ollakaan. Lisäksi Kultatukalla on orastavaa mammuttitautia; tätä olisi voinut tiivistää sadan sivun verran tarinan siitä kärsimättä. Ehkä Lindqvist on jo niin suuri nimi, että kustannustoimittajat eivät viitsi täysillä prässätä...
Minulle Kultatukka on karkeasti arvioiden noin kaksi ja puoli kertaa parempi romaanina kuin Kuinka kuolleita käsitellään. Sujuva ja toimiva ja karmiva. Suositellaan erityisesti niille Idolsin ystäville, jotka tykkäävät pelätä ihan tosissaan. Ei herkkävatsaiselle kumminkaan.
Tämä kirja melkein voisi tapahtua. Tämä ehkä tapahtuu juuri nyt.
John Ajvide Lindqvist (2011). Kultatukka, tähtönen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-8400-5.
Arvioita:
Marjis Kirjamielellä -blogissa
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Miia Kolmannella linjalla
Laura Lukuisa-blogissa
Just laitoin kirjaa hyllyyn ja hämmästyin, että oliko se todellakin näin pkasu. :D En lukiessa huomannut liiallista pituutta, kun se imaisi mukaansa niin voimakkaasti.
VastaaPoistaAuts. Siis tuo hirveys tässäkin. Minä olen nyt lukenut Lindqvistiltä Kuinka kuolleita käsitellään ja Ystävät hämärän jälkeen. Toinen on ensimmäistä paljon karmivampi.
VastaaPoistaVaikuttaa siltä, että Lindqvist onnistuu nostamaan esiin ylättävän erilaisia asioita kirjoissa vaikka kauhu onkin helposti tosi dominoiva elementti. Mutta tottahan se toisaalta on, että zombit, auki revityt vatsat jne. eivät kuitenkaan ole se juttu mitä oikeasti kannattaa eniten pelätä. Haluan siis lukea tämänkin.
Mammuttitauti, hih, hyvä ilmaisu!
VastaaPoistaJa tosiaan, Marjiksen tavoin vasta nyt havahduin, että aika järkälehän se oli.
Tämän kirjan jälkimaku ei ole kyllä kohdallani himmennyt yhtään vaikka lukemisesta jo noin kuukausi.
Marjis, kyllä siitä vahva veto oli! Ei paksuus varsinaisesti lukiessa haitannut, mutta lopussa kun kelasin mielessäni taaksepäin, ajattelin että tiivistää olisi vähän voinut... Jälkiviisautta siis :-)
VastaaPoistaTessa, kivaa että aiot lukea tämän! Kultatukka ei oikeasti oli perinteinen kauhuromaani siinä mielessä, että kauhu olisi yliluonnollista jollain tavalla. Okei, ihan tällaisenaan tämä ei varmaan voisi tapahtua, sillä juonessa on joitain epäuskottavia puolia, mutta ajatusleikkinä siitä miten oikeasti pelottavaan päädytään tämä on hyvä.
Ja kyllä tässäkin kaikenlaista auki revitään... väkivalta on yksityiskohtaista ja rankkaa mutta toimii tämän kirjan kontekstissa hyvin.
Susa, diagnoosin saa yleensä tunnetumpi ja kokeempi kirjailija, joten epäilen menestyksen olevan oireyhtymän takana. Minustakin tämä on mieleenpainuvampi kuin se ensin lukemani LIndqvist :-)