Sivut

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Suuri illusioni


Suuri illusioni on jatkoa sarjalle Seikkailuni Live-Lukupiirissä - ks. edellinen osa täältä - mutta samalla kyse on muustakin. Tämä on näet se ihkaitse lukupiirille ehdottamani kirja. Olen Waltarin historiallisten romaanien fani ja pidin myös Komisario Palmusta taannoin, niin erilainen kuin se olikin verrattuna aiempiin Waltari-kokemuksiini. Siksipä olen päättänyt vähitellen tutustua Waltarin muuhunkin tuotantoon.

Illusioni on Waltarin esikoisromaani ja kirjoitettu 19-vuotiaana. Waltari itse on viidenteen painokseen kirjoittamassaan esipuheessa ottanut vähän etäisyyttä vuonna 1928 ilmestyneeseen läpimurtoteokseensa; kypsää kirjailijaa sen sävy ja tyyli jo nolottivat. Kirja on kuitenkin kestänyt aikaa omalla tavallaan. Waltarilla on kerronnan lahja, taito laittaa sana toisen perään niin, että sitä tekee mieli lukea. Kertojan taika tunkee läpi sentimentaalisuuden Illusionissakin.

Jos kirja on lukulistallasi ja haluat juonesi tuoreena, hyppää seuraavien kappaleiden yli - spoileria pukkaa!

Tarinan kertoja on Hart (olisiko nimessä symboliikkaa?), nuori mies, joka aloittelee toimittajan uraa Helsingissä. Hän tutustuu boheemissa salongissa kauniiseen ja vähän paheelliseen Caritakseen (ihan kevyttä symboliikkaa nimessä?) ja kirjailijaan nimeltä Hellas (öööh, ihan höyhenkevyttä symboliikkaa??). Nuori Hart, jonka kypsyyttä tarinassa osoitetaan tekemällä hänestä Pikkuveljen huoltaja, rakastuu Caristakseen. Hän kiemurtaa rakkauden, elämän ja ylipäätään kaiken turhuuden tuskassa. Hartin rakkaus vain yltyy, kun hän huomaa olevansa Hellaksen kilpakumppani. Kahden miehen välille virittyy vähitellen henkinen toveruus, jonka ytimen muodostavat kissa-hiiri-filosofointi, Hartin vastentahtoinen ihailu sekä jaettu rakkaus Caritakseen. Kumpikin kärvistelee mustasukkaisuuden kanssa, mutta Hart löytää itsestään, filosofisen ja kärsivän Hellaksen kamppailun myötä, suuruutta uhrata onnen rakkaudelle. Lopussa kukaan ei ole onnellinen sillä perinteisellä happy-ever-after -tavalla. Mutta ylevämpää henkistä onnea riittää: puhtain käsin kuollut Hellas on epäilemättä onnellinen olemattomuudessaan, Hart on kasvanut kyynärän verran, ja Caritas ponnistaa puhtaista muistoista kohti parempaa tulevaisuutta.

Rakkaustarina on, jos toden sanon, Illusionissa minusta aika tylsä. Wikipedian mukaan kolmiodraama on monimutkainen ja vaikea, mutta enpä nyt tiedä; Hellaksen ja Caritaksen keskinäinen vihamielisyys haiskahti alusta lähtien entisten rakastavaisten väleiltä. En myöskään onnistunut pitämään minä-kertojasta, jonka ailahtelevainen intohimo ja turhuuksien turhuus -meininki ärsytti. Waltari oppi sittemmin sisällyttämään sanottavansa tapahtumiin vähemmän suorasukaisesti, mutta tässä tunteiden ja etenkin aatteiden kuvaus rehottaa kuin villiintynyt niitty. Oikeastaan kirjan henkilöitä enemmän tässä innostikin symbolinen ja ideoiden taso. On kuin kirjassa käytäisiin keskustelua elämän tarkoituksesta monellakin tasolla. Onko yksilö minkään arvoinen, jos ei anna mitään kokonaisuudelle? Onko onni edes tavoittelemisen arvoinen, nautinnosta puhumattakaan - vai lunastaako ihminen olemassaolon oikeutuksen omistautumalla jollekin itseään suuremmalle? Vaikkapa rakkaudelle?

Mietin tätä lukiessani, että Hellaksen visioima kollektiivisuuden aalto on jo ehtinyt tulla ja mennä; nyt ollaan vakaasti individualismissa... joka on ehkä jo taittumassa taas jonkinlaisen uuden kollektiivisuuden suuntaan. Henkinen ilmasto lämpenee ja kylmenee vähän kovemmalla sykkeellä kuin fyysinen. Waltarin nuoruudenpäivinä uskottiin tulevaan - Katsokaa! - nämä pojat luovat vielä kerran uuden maailman. Nyt katsomme taustapeiliin melkein mieluummin kuin horisonttiin.

Pakko varmaan mainita vielä kielellisenä yksityiskohtana tuo nimen "illusioni". Hih, luin sen pitkään genetiivimuodoksi sanasta illusio - olin jo varmaan yli puolen välin ennen kuin tajusin, että se on vanhahtava muoto sanasta illuusio. Illuusio ei siis oleva vain kertojan; se on kollektiivinen harha. Ja niitä harhoja on monia - nuoruus, rakkaus, merkitys, illuusioita kaikki tyynni. Waltari pyörittää illusioneita pitkin matkaa ja antaa useita vaihtoehtoisia tulkintoja. Loppupeleissä alkoi syystä tai toisesta päässäni  soida jäljelle jää vain tuo... ihmisen ikävä toisen luo. Rakkaus on illuusio, joka kohdistuu illuusioon, ts. kuvaan, jonka olet toisesta ihmisestä päässäsi kehityllyt.

Vastustan kiusausta ottaa malliksi yhtä niistä illuusioita käsittelevistä kohdista; demoan mieluummin tätä kollektiivisuuden vs. yksilöllisyyden sivuteemaa.
"Ajatelkaa muuten, mikä suuri mysteerio piilee noissa kahdessa sanassa "meidän koulu". Niihin sisältyy hyvin paljon itsetiedotonta, primitiivistä julmuutta. Ne kieltävät persoonallisen vapauden, - ne siis tavallaan jo koulunpenkillä kasvattavat poikia julkiseen elämään. Ne suggeroivat yhteisen, suuren joukkosielun, joka kätkee itseensä omat kunniakäsitteensä. [--] Tulevaisuus, - huomatkaa, että minäkin jo eksyn käyttämättään sitä sanaa, - tulevaisuus on kollektiivisuuden aikaa. Niin sanottu persoonallisuusprinsiippi on jo tuhonnut liian paljon maailmamme elämänvoimia. - Tosiasiassa niin sanottu persoonallisuus on yksi mielisairauden muoto, jos luemme itserakkauden mielisairaudeksi." (s. 111)
Tekstinäytteestä näkyy osittain sekin, mikä Waltaria itseään Illusionissa jälkikäteen ärsytti: palo, into, ylilyönnit - sanalla sanoen: nuoruus! Kaikki on tulta tai kaikki on tuhkaa. Mutta oikeastaan minusta tällainen röyhkeä, raaka nuoruus on kiinnostavampaa ja tehokkaampaa kuin ylenmäärin hienostunut, symbolinen ja teknisesti taidokas nuoruus. Waltarin kertojahahmon muka-kyynisyys on liikuttavaa ja ilmaisuvoimaista. Vaikutus ei enää tänään ehkä ole ihan sitä mitä nuori Waltari kirjoittaessaan tavoitteli, mutta todellista yhtä kaikki.

Loppuun vielä lukufilosofinen huomio. Blogeissa ja vähän kai muuallakin on puhuttanut se, että Finlandia-ehdokkaiksi valikoitui (hah, enpäs aiokaan sanoa "naisten kirjoittamia kirjoja"!) historiaa tarkastelevia romaaneja. On hyvä juttu, että nykykirjailijatkin historiaa pohtivat ja tutkivat. Miten muutenkaan me sitä voisimme kollektiivisesti käsitellä?  Mutta aikalaiskirjoillakin on oma painoarvonsa. Opetuksen ja tutkimuksen maailmassa puhutaan toisinaan "autenttisista ympäristöistä". Vanhat kirjat ovat omalla tavallaan sellaisia; Suuri illusioni ja vaikkapa sen kanssa samoihin aikoihin ilmestynyt Hilja Valtosen Varaventtiili antavat yhdessä erilaisen, ristiriitaisen ja elävän kuvan 20-luvun lopun Suomesta. Sen ilmapiiri saa tekstuuria, syvyyttä, todellisuutta. Oppikirjat ja myöhempien aikojen hyvien kirjailijoiden tuotokset voivat antaa paljon, mutta ne eivät voi asettaa meitä lukijoina samalla tavalla tapahtuma-aikaansa kuin vanhat, aikalaisille tarkoitetut kirjat.

Olen iloinen, että suomalaiset kustantajat aina silloin tällöin muistavat meitä uusintapainoksilla vanhoistakin kirjoista. En väitä, että kaikki vanha kirjallisuus on säilyttämisen arvoista, mutta soisi valittuja teoksia nousevan uusintapainoksina esille useamminkin.

Mika Waltari (1980, alkuperäinen 1928). Suuri illusioni. Kahdeksas painos (linkki uusimpaan). WSOY. ISBN 951-0-03814-8.

Arvioita:
Ankin kirjablogi
Meri Mitä eniten haluat -blogissa

9 kommenttia:

  1. "Vain siksi että olemme tottuneet pitämään jotakin pahana, tunnemme halua tehdä sitä. Jos mikään ei tuntuisi synniltä, ei kukaan tekisi syntiä."

    "Mielikuvitus - mikä kirottu lahja se onkaan. Ihminen, jolla on vilkas ja toimintavalmis mielikuvitus, saa kärsiä elämässä kymmenen kertaa enemmän kuin toinen, jolle illusionien maailma on vieras."

    "Eikä rauhaa ole muuta kuin kuolemassa. unikin on liian täynnä elämää."

    - Mika Waltari -
    Suuri Illusioni

    Ilahdun aina suuresti, kun huomaan, että Waltaria, maailman parasta kirjailijaa, luetaan aina vaan.

    VastaaPoista
  2. Tämä oli hyvä lukea juuri nyt. Kuuntelen nimittäin parhaillaan Sinuhea äänikirjana. Nuo Leenan lainaukset tuntuvat niin tutuilta. Waltarilla on nimittäin taito kieteyttää aforismihtaviksi sananparsiksi ajatuksensa. Sinuhessa, joka on tietysti kirjoitettukin vasta liki kaksikymmentä vuotta Illusionin jälkeen, aforismia pukkaa tuon tuosta. Äänikirjassa on vain se heikkous, ettei siihen pysty tekemään hiirenkorvia :-)...

    Tosi mahtavaa muuten, että Waltarikin on ollut omaan tuotantoonsa ärsyyntynyt!

    VastaaPoista
  3. Hah, nyt kyllä murskasit myös minun illusioni siitä, mitä tämän kirjan nimi tarkoittaa. Minäkin olen aina olettanut sen olevan minäkertojan oma harhakuva, ei vanhahtava muoto illusio-sanasta. Että spoileria pukkasi useammalla kuin yhdellä tavalla. :)

    Tämä(kin) Waltari on siis minulta vielä lukematta. Olen lukenut häneltä lähinnä historiallisia kirjoja, ja tietenkin Palmut. Seuraavana äänikirjana minulla onkin vuorossa Mikael Karvajalka.

    VastaaPoista
  4. Leena, Waltari on kovan luokan tekijä! Olen ihan iloinen että luettuani Sinuhen kolmeen kertaan ja muut (kai kaikki?) historialliset kertaalleen, pääsen nyt ns. tavallisten romaanien makuun. Siitä voi kiittää blogistaniaa, joka ylipäätään herätti kiinnostuksen kotimaisiin romaaneihin pitkästä aikaa :D

    Paula, hyvä huomio aforismeista! Tuo Waltarin tapa jakaa elämänviisauksia on tosiaan ollut mukana alusta lähtien, hih! Kuulin tänään lukupiirissä Waltarin teologisesta tausta, ehkä se selittää asian...

    Minäkin tykkäsin siitä, että Waltari suoraan myönsi oman tekstin tuntuvan nyt vieraalta. Ihan amatöörikirjoittajanakin tunnistan tuon; lukioaikaiset tekstit tuntuvat IHAN jonkun muun jutuilta. Pakko ajatella, että on onnekas kun ne eivät ole kirjastoissa muiden saatavilla :D

    Lukutoukka, auts, ups ja muita sen kaltaisia älähdyksiä... no, lohdutan sanomalla että juonella tämä kirja ei kyllä nykylukijaa viettele, eiköhän ansiot ole muussa :-)

    VastaaPoista
  5. Suuri illusioni on oma suosikkini Waltarin teosten joukossa - kyllä, pidän tästä enemmän kuin vaikkapa Sinuhesta, jota sitäkin arvostan suuresti. Luin Suuren illusioni ensimmäisen kerran abiturienttina, olin varmaan otollisessa iässä tälle kirjalle, mutta uusi lukukokemukseni kymmenkunta vuotta sitten osoitti, että kaikesta nuoruuden ylilyönneistä huolimatta tässä kirjassa on edelleen sitä jotain.

    VastaaPoista
  6. Mika Waltari kuuluu allekirjoittaneen äärimmäisen niukkaan kotimaisten kirjailijoiden joukkoon joiden kirjoja luen. Kirjakaupassa olen jo ainakin muutamaan kertaan hypistellyt Panu Rajalan Unio Mystica -teosta joka peilaa Waltarin värikästä elämää.

    VastaaPoista
  7. Katja, en taida enää uskaltaa sanoa mitään Waltari-suosikkia, koska nyt on tullut jokin käsitys herran skaalan laajuudesta :D Pitää siis jatkaa harjoituksia ja lukea lisää!

    Myönnän että tässä on jotain - raakaa lahjakkuutta ainakin! - mutta kyllä Sinuhe tai vaikka Johannes Angelos on toistaiseksi voitolla =)

    Artsi Unio Mystica tuli lukupiirissäkin puheeksi. Pitää miettiä asiaa; saisiko siitä enemmän irti sitten kun on lukenut enemmän Waltaria - vai saisiko Waltareista enemmän irti kun on lukenut hänen elämästään? Hmmmmm... No ehkä tässä ei voi hävitä, kumminkin päin varmaan toimii :-)

    VastaaPoista
  8. Tuo kirjan nimi on kyllä vähän harmittava, se "Minun suuri illuusioni" olisi kiinnostavampi kuin pelkkä "Suuri illuusio" (olin kyllä jo kuullut että se on vanha kirjoitusmuoto eli et spoilannut minua).

    Tätä on suositeltu mutta on toistaiseksi lukematta, kun minulla on vähän ristiriitainen suhtautuminen Waltariin, lukemiani kirjojaan on hyviä mutta myös ärsyttäviä (sellaisella huonolla tavalla) eivätkä ne parhaatkaan nyt ihan kaikkien aikojen lemppareihini kuulu...

    VastaaPoista
  9. hdcanis, itse asiassa pelkkä "Suuri Illuusio" on kuvaavampi tälle kirjalle kuin "Minun suuri illuusioni"...

    Hm, tästä kirjasta olisi itse asiassa ihan kiinnostavaa kuulla enemmänkin mielipiteitä; oli aika poikkeuksellinen tapaus minunkin lukemistossani. Lukupiiriläiset olivat ponganneet kaikenlaista mitä en itse huomannut ollenkaan. Mm. kirjan kaupunkilaisuutta kommentoitiin yllätyksekseni, vaikka tajusin heti kun se mainittiin, että kovin city-kirjahan tämä oli =)

    Kieli on kiinnostavasta vanhentunutta muutenkin kuin nimen osalta :D

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.