Sivut

torstai 12. tammikuuta 2012

Viimeinen toivomus (Noituri 1: The Witcher)

Kuva/kansi: WSOY/Kai Toivonen
Jaa-a... mistähän tämä on alkujaan tullut luettavien listalle? Muistilistan jäljet ainakin vievät Morren maailmaan, vaikka Kirjamielen Marjiksella ja Raijan Taikakirjaimissakin on tästä ollut juttua - laitetaanpa kiitokset kaikkiin suuntiin. Sapkowski on vähän joutunut odottelemaan, sillä myönnän tunteneeni blogikollegojen kehuista huolimatta lievää epäluuloa. The Witcher on näet pelinä kuuluisampi kuin kirjana.

Pelinä? Meikäläisen vakaa ja harkittu mielipide on, että peliteknologia saavutti huippunsa Tetriksessä ja Crash Bandicoot on melkein jo liikaa. Voiko pelinä suosittu kirja olla mistään kotoisin?

Mutta jokin synergistinen luonnonvoima heitti kirjaston palautettujen hyllyyn Noiturin kaksi ensimmäistä osaa kerralla, joten tietysti ne oli sitten pakko lainata, kun kolmaskin osa on kesällä ilmestymässä. Vasta kesällä! Se hyvä puoli odottelussa on, että ehdin mainostaa sarjaa muillekin näin ennakkoon, oli nimittäin vimpan päälle positiivinen lukukokemus. Epäilin ihan turhaan peliyhteyden takia; olisi pitänyt paremminkin muistaa, että Stanislaw Lem on Puolasta.

Viimeinen toivomus kertoo hirviöterminaattorien eli noiturien jaloon ja harvalukuiseen ammattikuntaan kuuluvasta Geraltista, joka kiertää maita ja mantuja tuhoten vaarallisia maagisia otuksia. Kuulostaa räiskintäpeliltä, mutta Sapkowski onkin kirjoittanut hienovireisen ja aikuisen tarinan ihmisyydestä ja sen rajoista, naamioista ja todellisista kasvoista, ammatti-identiteetistä ja etiikasta. Rakastin myös kirjan lähes brittiläisen salakavalaa huumoria; ilmeisten vitsien lisäksi tässä on runsaasti rivienvälistä kutkuttavaa. Hauskoja olivat myös muunnokset vanhoista saduista, joita noiturin seikkailuihin sisältyi. Olen aina pitänyt Lumikkia vähän epäilyttävänä...

Sankari Geralt on sopivasti sympaattinen, sillä terävä kieli tuo särmää vähän puhdasotsaiseen asenteeseen. Sivuhahmoissakin on arkkityyppisistä piirteistä huolimatta (onko kaikki muusikkojen aina pakko olla juoppoja?) mielenkiintoa. Suomennoskin on minun silmiini ihan kelpo kamaa. Sana "noituri" on minusta hyvä valinta, herätti heti mielenkiintoa.
[--] Hänen majesteettinsa kuninkaantytär, tuo kirottu kuninkaallinen äpärä, on neljä kyynärää pitkä ja muistuttaa oluttynnyriä; sillä on suu korvasta korvaan, täynnä veitsenteräviä hampaita, kirkkaanpunaiset silmät ja ruosteenvärinen tukankuontalo! Sen käpälät ovat täynnä kynsiä kuin villikissalla ja riippuvat maahan asti! Kas kun emme ole vielä alkaneet lähettää naapurivaltakuntiin hänen muotokuviaan! Prinsessa - rutto hänet vieköön - on jo neljäntoista, hänet pitää kohta naittaa jollekin prinssille!" (s. 23)
Muistelen jonkun jossain moitiskelleen Viimeisen toivomuksen rakennetta vähän hankalaksi. Kirja koostuu useammasta irrallisesta tarinasta, joiden välillä poiketaan perustarinaan. Oli hyvä, että olin kuullut ennakkoon kirjan novellimaisuudesta, sillä muuten olisin saattanut ärsyyntyä siitä lukiessani. Varoitettuna en vaivaantunut. Sisällysluettelo olisi kyllä ollut kiva lisä; sellainen orientoisi tähän rakenteeseen.

Vielä loppuun oma kotikutoinen mielleyhtymäni tästä kirjasta... Voisiko olla, että Sapkowski tässä käsittelee jotenkin sosialistisessa yhteiskunnassa asumisen kokemusta?  Kirjailija on syntynyt 1948, joten ainakaan ajallisesti ajatus ei ole mahdoton. Päähenkilö Geralt kohtaa usein noiturina sellaisia hirviöitä, jotka eivät oikeastaan ole pahoja ensinkään, ovatpahan vain kovasti hirviön näköisiä. Samaten hän kohtaa kauniita ja houkuttelevia olentoja, jotka ovatkin sisältä vähemmän miellyttäviä. Loitsun voimasta ihminen voi päätyä tekemään aivan muuta kuin itse haluaisi tehdä. Geralt joutuu miettimään jokaisesta kohtaamastaan henkilöstä, onko tämä sitä miltä näyttää. Moni asuu naamion takana, monella on salattu agenda. Silti useimmat ihmiset ovat inhimillisiä - ja hyvää yrittäessään voi saada pahaa aikaan. Jotenkin tämä pinnanalainen naamioleikki tuo mieleeni neuvostoajat itänaapurissa.

En väitä, että teema on todellinen - kukapa kirjailijoiden "todellisia" tarkoituksia voi tietää? - enkä oikeastaan välitäkään. Minusta tämä oli erinomaisen viihdyttävää luettavaa ihan tulkinnoista piittaamatta. Mutta kannattaa vilkaista myös muiden kommentteja, Jasca Monttu-blogissa ja Tessa Aamuvirkussa yksisarvisessa eivät olleet yhtä vaikuttuneita.

Olen iloinen, että fantasian puolelta on löytynyt niin paljon herkkuja, nyt olen viime vuoden mittaan saanut jalan tukevasti (raskaan riimuin koristellun tammi)oven rakoon!

Andrzej Sapkowski (2010, alkuperäinen 1993). Viimeinen toivomus. The Witcher - Noituri 1. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36569-4.

(Lisää) arvioita:
Baknabel-arkistossa
Eeva Pohjonen Risingshadow'ssa (osat 1 ja 2)
Kisun kirjablogissa

EDIT: Voi muistapalikka - vasta nyt jälkikäteen huomaan, että tämä oli myös 101 spefin helmen listallani! Bling, taas yksi osa perusoppimäärää kuitattu.

7 kommenttia:

  1. Jee! Kiva että tykkäsit. Ajattelinkin, että tämä ei voi olla uppoamatta suhun ;)

    VastaaPoista
  2. Jotain samantyyppistä Sapkowskissa on kuin Lemissä... (sen vähän perusteella mitä olen kumpaistakin lukenut). Minuun puri erityisesti huumori.

    Hieman OT: Crash Bandicoot (eka) on muuten ainoa peli, joka on aiheuttanut minulle peukalon jumittumisen, mutta mikään ei ole Broken Swordeja voittanut pelikokemuksissani. Olen siis auttamattomasti kehityksestä jäljessä, eikä mieleenikään tulisi yrittää The Witcheriä tosiaan enää kuin kirjamuodossa.

    VastaaPoista
  3. Kyllähän tämä on vähän pakko lukea, kun on saanut viikkokausia kuunnella hehkutusta tuosta pelistä :) Luen, ja jos on hyvä laitan miehenkin lukemaan, niin voi tehdä vertailevaa tutkimusta.

    VastaaPoista
  4. Annoin tämän miehelleni juuri joululahjaksi pitkähkön jahkailun jälkeen. Minäkään en oikein tohtinut uskoa tuohon, että pelinä tunnetumpi kirja olisi mistään päin kotoisin. Ilmeisesti oli, koska sain heti hakea kirjakaupasta toisenkin osan luettavaksi. Ja hihkuihan hän äskön, kun huikkasin, että täällä blogissa lukee että jatkoa seuraa kesällä:D

    VastaaPoista
  5. Morre, solahti kuin kuuma veitsi voihin! Säästelen kakkosta viikonloppuun... =)

    Raija, hih, Bandicoot aiheutti samantyyppistä oireilua minullekin joskus vuosia sitten! Ja olen samaa mieltä Lemistä. Onkohan Puolassa jokin oma huumorin lajinsa? Katkeransuloista ja välillä kaunistelemattomasti kovaa juttua vääntävät molemmat.

    Liisa, hyvä! Uusi tapa jakaa harrastus! =)

    Sonja, toinen epäluuloinen siis... useinhan ainakin elokuvista tehdyt kirjat ja peleistä tehdyt elokuvat ovat aika surkeita. (Mutta poikkeuksiakin on.) Mutta sekä tämä Noituri että Metro 2033/, joiden kohdalla on ilmeisesti ollut ensin kirja ja sitten vasta peli, ovat olleet parempia kuin olisin odottanut.

    Tosiaan, Marjiksen blogista taisin bongata että olisi lisää suomennoksia tulossa. Ellei kakkososa ole minulle hirveä floppi, olen ilman muuta haukkana sen kolmannenkin perässä.

    VastaaPoista
  6. Piti totta kai tulla heti kurkkimaan mitä tästä olet kirjoittanut kun tuttu nimi vilahti otsikossa :). Joo, en ole ihan vakuuttunut vieläkään. Onneksi Marjis (muistaakseni) ymmärsi tulla kommenttiboksiin rauhoittelelemaan ja kertomaan, että jutut voi ottaa ihan vaan novelleina eikä juonta tarvitse etsiä. En ole vielä tarttunut kakkososaan vaikka se on kirjastossa paristi tullut vastaankin, mutta alan pehmetä. Katsotaan.

    Niin ja joo, kyllä minun mielestä sekä Noiturista että Metrosta on ensin tehty kirjat ja sitten pelit (tehty kirjat, kirjoitettu kirjat, mitä näitä nyt on...).

    VastaaPoista
  7. Tessa, totta vie, se olikin sinun juttusi kommenttiboksissa kun tuosta novellimaisuudesta keskusteltiin. =) Tiesin että jostain olin siitä lukenut. Luulen, että olisin mahdollisesti takunnut saman 'juonettomuuden' kanssa ellen olisi sitä osannut odottaa.

    Erimallisten hirviöiden runsaus ei sen sijaan minua hirvittänyt; David Brinin Uplift-kirjojen jälkeen en ole onnistunut hätkähtämään lajirunsautta missään. Tosin olenkin kauhean huoleton lukija, enkä paina kaikkien ötököiden/alieneiden/kummajaisten lajityyppiä edes mieleeni... toisinaan se kostautuu mutta yllättävän harvoin! :D

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.