Nälkävuosi

Kuva/kansi: Siltala/Elina Warsta

Tulipas pitkä poissaolo blogistaniasta, ups ja hups. Ensin oli työkiireitä ja sitten kotimaanmatkailin kahmimassa kulttuuria. Anna Liisa oli loistava ja niin oli Poikani Kevinkin, suosittelen molempia! Anna Liisaa erityisen painokkaasti; Kevinin voinee hankkia myös DVD:nä jonain päivänä, Anna Liisa ei varmaan pyöri ikuisesti.

Ja sitten. Iski pirullinen kevätflunssa. Voihan räkärätti. Ei ole kuumeilu kuulkaa aikuisen ihmisen hommaa. Melkein viikkoon en ole jaksanut lukeakaan muuta kuin vanhoja dekkareita. Kommunikoin edelleen kuiskaten. Kaikki keskusteluni kuulostavat salaliitoilta. Kirjastossakin muut asiakkaat katsoivat vähän pitkään, että mitähän Kiellettyä Kirjaa tuo on hakemassa, kun sihisin käheästi tiskin yli...

Pitkän tauon tähden jää nyt ottamatta esille kirjoja, joista olisi tehnyt mieli kirjoittaa: Ihmisen osa ja The Lady in the Tower ja Kansalliskirja, esimerkiksi.

Ei voi mitään, elämä on.

Niin on kuolemakin, ainakin Aki Ollikaisen Nälkävuodessa. Eikä sillekään voi mitään. Tämän esikoisen haluan väen vängällä kirjata blogissani muistiin, siihen kun oli heti Hannan julkkarijutusta asti vahva kiinnitys. Tämän kirjan tähden luin Santeri Alkiotakin!

Nälkävuosi tarkastelee yhtä Suomen historian suurta tragediaa, vuosien 1867-1868 nälänhätää. Pieni poikkeama normaaleista sääoloista aiheutti suuremmat ihmishenkien menetykset Suomelle kuin II maailmansota. Ollikaisen tulokulma on silti ihmisen kokoinen. Hän seuraa yksilöiden matkaa halki nälkäisen talven. Torpan perhe ja sen pieni Mataleena-tytär joutuvat tielle, tohtori-Teo onnettomine rakkauksineen miettii ihmisen osaa, taloudesta huolta kantava senaattori (Snellman?) epäilyksineen katsoo pimeään ja yrittää nähdä siinä kokonaiskuvan. Jokainen ottaa omalla tavallaan kantaa hiljaiseen kauhuun, tulee omalla tavallaan sen muuttamaksi.

Ollikainen kirjoittaa punnittua, harkittua, tehokasta kuvausta.

Tie on satanut umpeen, hevosen jalat uppoavat. Mataleena kurottaa kätensä yli reen laidan ja sieppaa kouraansa lunta. Se sulaa suussa, kuin kielen päällä olisi kevät. Kilei on karhea, lumen alta paljastunut pelto, se on vielä routainen. Mataleena ojentaa lunta Juhollekin. Marjakin kurottaa kätensä hankeen.  

- Jos tiputte, niin teiän vuoksi en pysähdy, renki toteaa olkansa yli. (s. 44)

Nykypäivänä on vaikea hahmottaa miten haavoittuvaista on elämä täällä pohjan perukoilla ollut. Onhan se toki vieläkin, mutta haavoittuvaisuus on hautautunut turvaverkkojen alle. Jos sijoittaisi nyky-Suomeen nälänhädän, luokiteltaisiin tarina spefiksi. Tarvittaisiin puoli tusinaa elektromagneettista pulssia ja kunnon sota, että saataisiin tämmöistä jälkeä. Silloin riitti tilastollisesti epätodennäköinen ilmastokuoppa. Ei kasvaneet kasvit, ei kulkeneet laivat. Vain lunta tuli.

Nälkävuoden suuri ansio on, että se kääntää kaukaisen tuhon kielelle, joka tavoittaa myös nykylukijan. Samalla se estetisoi sitä. En tiedä onko estetisointi pahasta, mutta minussa se herätti kahdenlaisia fiiliksiä. Mieleeni tuli Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta. Kauimpana on tyylillisesti aika erilainen, mutta senkin yhteydessä mietin, että kauhean tekemisessä kauniiksi on jotain häiritsevää.

Silti pidin Nälkävuodesta kovasti. Se on fiksusti mitoitettu ja hyvin rakennettu, helposti luettava ja tunteisiin vetoava lypsämättä silti kohtuuttomasti aiheensa surullisuudesta. Nälkäkuoleman estetisoiminen toimii ainakin minulla jonkinlaisena eristeenä eikä minua itkettänyt tätä lukiessani. Alkion Murtavia voimia tuli liikuttavuusmielessä lähemmäksi, vaikeasta kieliasusta huolimatta, sillä nälänhädän todellisuus pääsi aikalaistarinassa jotenkin enemmän iholle.

Sen sijaan mietin, että Ollikainen on, tahallaan tai tahattomasti... ei, tahallaan... kiillottanut Nälkävuoden yhteiskuntakerrosten läpileikkaukseen aika hyvän peilauspinnan nyky-yhteiskuntaankin. Ei täällä (Suomessa) nykyään ruoanpuute mikään kauhean yleinen ongelma ole, mutta löytyy muita yleisiksi tunnistettuja ja tunnustettuja ongelmia, joista jotkut saavat olla huolissaan nahkasohvin sisustetuista kabineteista käsin.

En kiistä, etteikö kabineteissa voisi tuntea aitoa ja riipaisevaa myötätuntoa. Mutta on nälkä on yksi asia ja myötätunto toinen. Nälkää ei voi hillitä, tunteitansa voi. Ja yleensä hillitään. Kun pitäisi katsoa ihmistä, he katsovat peiliin. Kas siinä lähimmäinen, se, jonka Jumala on muovannut omaksi kuvakseen. Emmekös me juuri noin tee, joka päivä? Luonnonvoimien säätämä nälkä ei jakaudu tasan sen enempää kuin markkinavoimienkaan aiheuttamat vitsaukset. Markkinavoimien kanssa vain herää toisinaan epäilys, että yhden ylellisyys on pois toisen leivästä.

Jäin jopa miettimään, oliko kirjan loppuratkaisukin luettavissa tästä näkökulmasta: oliko siinä yhden tappio toisen voitto? Vihjattiinko siinä, että hyvä tuuri / kohtalon sormi / mahtimunkki on ainoa mahdollisuus, jos on syntynyt väärään paikkaan ja onnettomuus iskee? Mutta ei... eipäs ylitulkita. Päätän että loppu oli minusta kaunis ja positiivinen ja hyvä ja kohottava ja tulevaisuuteen suuntautuva ja sillä siisti.

Nälkävuotta kehtaa suositella. Hallittu ja huoliteltu eikä yhtään turha. Hieno historiallinen romaani.

Loppukaneetti: olipas muuten kaunis kirja, noin niin kuin esineenä. Silmänruokaa. Muistelen ennenkin ihailleeni Siltalan kirjoja. Olisiko tämä paperikirjan uusi suunta? Ainakin differoi mukavasti verrattuna ekirjojen toistaiseksi köyhään ilmeeseen.

Aki Ollikainen (2012). Nälkävuosi. Siltala. ISBN 978-952-234-089-4.

Arvioita:
Helena Ruuska Hesarissa
Erkki Kanerva Turun Sanomissa
Aarno Palttala Lapin Kansassa
Jussi Aurén Satakunnan Kansassa
Blogeista nappaan tähän Morren maailman ja Ilselän jutut.
(EDIT: blogilinkit lisätty)