Sivut

lauantai 28. huhtikuuta 2012

Pohjan akka

Kuva/kansi: Avain/Satu Ketola
Aion ihan kohta ottaa pientä taukoa tuoreista kotimaisista, mutta enpäs malta olla bloggaamatta ensin tästä Pohjan akasta, jonka juuri sain loppuun. Harmi, että joudun sen palauttamaan kirjastoon, sillä juttua olisi tehnyt mieli pureskella vähän pidempään.

Tästä kirjasta on silti mukava kirjoittaa, sillä kävin siihen käsiksi pienin epäilyksin. Vilénin ensimmäistä en lukenut, mutta blogijutuista ymmärsin, että se oli vaikea siinä missä vaikuttavakin. Kun en tykkää haasteista eikä teema kiinnostanut, jätin suosiolla väliin. Kalevala-aihetta en kumminkaan voinut vastustaa, joten pitihän tämä lainata. Hyvä että lainasin; Akka oli positiivinen yllätys kahdellakin tavalla. Kirja oli itsessään vaikuttava ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen.

"Tällainen" viittaa rakenteellisesti vaikeaan, melko juonettomaan ja vähän suoria samaistumisen kohteita tarjoavaan kirjaan, joka tapahtuu yhtä aikaa useissa tahoissa ja suunnissa, ilman että siirtymiä on merkitty selkein kyltein ja opastein. Olen aina ollut taipuvainen tykkäämään suht' simppeleistä rakenteista ja helposti navigoitavista tarinoista. Tiedättehän. Käänny tästä takaumaan. Jatka suoraan eteenpäin. Luvun loppuun kolme sivua. Valmistaudu kääntymään vasemmalle. Siirtymä nykyhetkeen tulossa.

Vilén ei pahemmin selittele, joten hyvin todennäköisesti tällainen saattaen vaihdettava viihdelukija on missannut tässä kirjassa käännöksen pari, enkä ole ihan varma mitä loppujen lopuksi tapahtui ja mitä ei, mutta kumma kyllä se ei vaivaa minua ollenkaan. Kokonaisuus oli henkeäsalpaavaa luettavaa. Pohjan akka sai puolen päätäni hyrräämään tuhannen mielleyhtymän kanssa samalla kun toinen puoli vain hyrisi tyytyväisyyttä upean kielen kanssa.
"Olisin tullut jo aiemmin, mutta Harri komensi jäämään", Ilkka sanoi. 
Harri on Ilkan pomo. 
"Tulet sitten toisen kerran." Suljin silmäni, jotta hän älyäisi lähteä. 
Ilmattaren maha kasvaa. Meri on pannut hänet paksuksi. Kova kohtu kivipinta kypsyy seitsemän vuotta. Seitsemän kertaa seitsemän odottaa Ilmatar, raskaana taakasta, josta syntyy maailman poika, ensimmäinen ihminen. Vaka vanha ja viisas, jo emonsa rinnoilla iäkäs. (s. 30)
Kalevalaisten elementtien upottaminen ei vain sisällöllisesti vaan myös kielellisesti tällaiseen hyvinkin moderniin kirjaan olisi niin helposti voinut tuottaa todella teennäistä mukataiteellista ryönää. Mutta ei. Akka liukuu saumattomasti säilästä piliin ja Kullervosta lapualaiseen pitsanpyörittäjään. Pantu paksuksi ja kova kohtu kivipinta mahtuvat samalle riville. Siinä rinnakkain niistä tuleekin taikatemppu, madonreikä, reitti lasin ja teräksen euromaasta sinne jonnekin... sinne missä taika laulaa tuulessa, supattaa synnyinsanoja suomalaisille. Ja kun sinne pääsee, huomaa ettei ole mennyt minnekään: tässä on siellä, silloin on nyt.

(Olen vanhastaan vähän heikkona Kalevalaan. Olin myyty viimeistään siinä vaiheessa kun päästiin Pohjan pitoihin... sieltä kun löytyvät ne ainoat pätkät, jotka joskus osasin ulkoa. Tietenkin yliopistossa opeteltiin ulkoa säkeet oluen synnystä. Ei tosin luennolla mutta kumminkin.)

Krhm. Joo. Juonesta pitäisi varmaan laittaa jotain siitäkin. Kirjassa Louhi, Pohjan emäntä, nyt jo vanhana ja kuoleman kynnyksellä, lahoaa hitaasti laitoshoidossa. Hänen luonaan juoksee vävypoika Ilkka. Tai ehkä kirjaa kirjoittava Pertti. Valkojakkuinen ja Manilan Maria pyyhkivät vanhan naisen pyllyä; mielessään hän muistaa Seppo Ilmarista, ajattelee hänen oravaistaan terhoa tukevan tammen. Sitä ja kaikkea muuta. Vanhan naisen sisällä ovat nuoremmat kuin maatuskassa. Kerran oli Louhikin kuudentoista. Söikö Louhi pienenä ketuleipiä? Söitkö sinä, lokki: sinä, sotka?

Kuten kuvasta näkyy, en osaa edes selostaa Akan juonta. Mutta kuten juuri tolkutin paatoksella Morren blogissa, olen tunnekuohulukija. Intiaaninimeni on Tanssii Kirjojen Kanssa. Pohjan akan juonen kanssa en äkkisiltään pysty parempaan. Heh, vähän sekava kuvaus on vain reilua tämän kirjan kohdalla, ainakin jos omasta lukukokemuksestani lähden purkamaan.

Eiköhän joku tarmokas kirjallisuuden opiskelija tästä seminaarityön vielä tee. Tai luultavammin gradun. Teemoja ja intertekstuaalisia viitteitä on näet enemmän kuin yhdellä kirjalla on mitään oikeutta sisältää. Katsotaanpas, minulle tuli tästä mieleen äkkipäätä:
narratiiviset rakenteet vs. valinnat; universaalit arkkityypit vs. yksilöt; matriarkaatti vs. patriarkaatti; nainen vs. mies (se on eri asia); luonnonusko vs. kristinusko; uskon mukauttaminen; syntymä, kuolema, kiertokulku; pysyvyys vs. muutos; väki eli voima vs. valta; äiti vs. lapsi; äiti vs. isä; The Unwritten; Freudin Totem and Taboo; Egalian tyttäretJuoksuhaudantie; Niskavuori-kirjat; Työmiehen vaimo; Heliät hiekat; Kalavale; Sankarit; Ohrana; itse asiassa melkein jokainen kirja, jonka olen joskus lukenut.
Kaikki kirjat ammentavat perimmäisistä myyteistä, joten kirja perimmäisistä myyteistä on väkisinkin sukua vähän kaikelle. Ja mennyt on sukua tulevalle. Sitä itse luulen Vilénin tässä tehneen, todistelleen että vaikka kaikki on muuttunut, mikään ei ole muuttunut. Kataja on kataja, pihlaja pihlaja, yhä laulamme toisiamme suohon samoista syistä. Tämä on myös minusta selvästi feministinen kirja, mutta ei sellaisella naiskiintiömeiningillä vaan enemmän naiseutta omanlaisenaan voimakenttänä luotaava.

Ettei nyt menisi puhtaasti ylistelyyn, myönnän että löysin kirjasta ärsyttäviäkin piirteitä. Ensinnäkin, olen lievästi allerginen kirjailijaelämälle kirjoissa. Toivoisin ihan oikeasti vähemmän kirjoja kirjailijoista ja enemmän kirjoja opettajista ja siivoojista ja lastentarhantädeistä ja myyjistä ja rakennusinsinööreistä. Toiseksi, minusta kertojaääniä oli vaikea erottaa toisistaan, varsinkin sitten kun Louhen kalevalainen puheenparsi alkoi tarttua kirjailijaan. Luojan kiitos kursiivista edes. Kolmanneksi - ja tämä on persoonakysymys - aina vähän harmittaa kun kirjan jäljiltä on sellainen olo, ettei ole ymmärtänyt siitä kuin kolmasosan kaikesta mitä kirjailija kenties tarkoitti.

Mutta kaiken tämän annan iloisesti anteeksi ja huitaisen sivuun, niin hyvä elämys tämä oli. Ei onnellinen mutta jotenkin... voimaannuttava. Meni vähän päähän. Tekee mieli lähteä metsään, etsiä kalliolta kyynkoloa, haistella sammalta.

En tiedä kenelle tätä suosittelisin. Kalevalan ystäville ainakin, ja ehkä ylipäätään sellaisille lukijoille, jotka tykkäävät vähän maagisista, monikerroksisista jutuista. Sellaisille jotka heittäytyvät mielellään kirjan vietäväksi. Itse voin sanoa rehellisesti että olipas perkule hauska ilta! ja ihan selvin päin.

Pohjan akka on vahvaa tavaraa.

Seija Vilén (2012). Pohjan akka. Avain. ISBN 978-951-692-906-7.

Arvioita:
Kaisa Kurikka Turun Sanomissa
Ina Ruokolainen Keskisuomalaisessa
Mari A. kirjablogissaan
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Peikkoneito Uppoa hetkeen -blogissa

17 kommenttia:

  1. Minullakin oli paljon vaikeuksia yrittää kuvailla kirjan juonta. Se oli niin monikerroksinen ja mutkikas. Ja todellakin vahvaa tavaraa. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peikkoneito, niinpä! Tämä ei oikeastaan ollut tarina vaan jonkinlainen kalevalainen upotuskaste. :D

      Poista
  2. Auau, tätäkään juttuasi en voi vielä lukea, mutta palaan myöhemmin sillä minullakin on Pohjan akka lukulistalla. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, jos pitäisi veikata, veikkaisin että tykkäät Akasta. Odotan kiinnostuneena mitä tästä kirjoitat (jospa vaikka sitten ymmärtäisin sen itsekin paremmin). Mutta oli kyllä niitä kirjoja, joita vähän harmittaa kiikuttaa takaisin kirjastoon. :-)

      Poista
  3. Akasta en ollut aikaisemmin juurikaan kiinnostunut, mutta lauseesi "... ja opin myös sen kautta jotain uutta itsestäni lukijana: tällaisestakin näemmä voin tosissani tykätä kun palat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen." sai minut miettimään:) Tuollaisiin kirjoihin sitä kuitenkin melko usein törmää. Joten ehkäpä minäkin vielä tartun lähiaikoina Akkaan. Tai johonkin muuhun kirjaan, joka ei välttämättä aluksi tunnu oikeanlaiselta minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, niinhän se vähän on, että ihmeitä voi tapahtua vain oman mukavuusalueen ulkopuolella. En ole valmis siirtymään tällaisiin kirjoihin mitenkään jokapäiväiseksi luettavaksi, mutta selvästikin jokin erilainen ja eri tavalla puhutteleva kirja silloin tällöin tekee hyvää.:-)

      Poista
  4. Hahaa, vaikuttaa siltä, että sulla on ollut Akan jälkeen aika samanlainen olo kuin minulla. Paitsi että minua ei äryttänyt yhtään mikään, teki vain mieli aloittaa alusta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjis, niin, vähän sellainen puulla päähän lyöty tämän jälkeen on. Heh, protestoin tuota kirjailijaelämää vähän niin kuin tavan vuoksi... eikä se tyhmäksi tunteminenkaan oikein tosissaan harmita, luultavasti tätä kirjaa ei ole tarkoitettukaan ihan vain puhtaalla järjellä ymmärrettäväksi, vaan joillain ydinaistilla tajuttavaksi... :-)

      Poista
  5. Olipa kiva löytää sinunkin blogi. Täytyy kai laittaa Pohjan akka myös listalle. En kyllä tiedä koska ehdin lukea, mutta kuitenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, kiva että löysit. :-) Tuota lukulistojen venymistä näyttää olevan liikkeellä...

      Poista
  6. Olipa ihanaa lukea innolla kirjoitettu kuvaus väkevästä lukukokemuksesta. Kirjavinkkauksen ilosanomaa parhaimmillaan, kun esiin tulee niin selvästi, että soisit muidenkin tämän lukevan :)

    P.S. Hih, rupesin oikein miettimään, että oletko yksi niistä, jotka käyttävät hampparimallia kirja-arvioissaan ihan vaistovaraisesti, tämähän oli siitä malliesimerkki ;)

    VastaaPoista
  7. Vera, heh, täällä taitaa olla käytössä kaikki mallit hampparista pitsa- ja slice-malleihin... suosin myös perinteistä sekametelisoppaa... :-)

    Mutta tuosta Akasta, sen soisin tosiaan monen muunkin lukevan! Mainio kirja. En olisi etukäteen osannut sanoa, mitä siltä odotin, ja nyt jälkeenpäin voin sanoa että ei ollut ollenkaan sellainen mutta kumminkin tismalleen oli. (Ja edelleen aiheuttaa lievää sekavuutta täällä päässä!)

    VastaaPoista
  8. No siis, kannatti etsiä tämäkin juttu esiin. Ihan mahtava kirjoitus Pohjan akasta. Ei oikein mitään lisättävää kuin että lue se Vilénin ekakin kirja, koska se on hyvä, ja etäännyttää sut vielä kauemmaksi tuosta normityylistä kirjoitta kirja: nykypäivä-takauma, ja on sen kirjan ihan paras juttu (vaikka moni muukin asia siinä kosketti).

    No, mutta tuo kirjoja opettajista! -jäi soimaan päähäni...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari A., eikös vain olisikin mukava lukea kirjaa, jossa opettaja on päähenkilö ilman että kyse on opettajudesta? Vaikka kai se on niin, että ihmiset kirjoittavat siitä minkä tuntevat, ja kirjailjoille kirjailijuus on avainkokemus.

      Pitää miettiä sitten sitä Vilénin ekaakin. Sanon suoraan: krishna-puoli asiasta epäilytti silloin ja vähän nytkin. En osaa kuvitella mitä siitä kuvioista henkilökohtaisella tasolla saisin irti, mutta -tietysti jos tekstin tyyli on yhtä pökerryttävää, hyvä pöhnät nyt ainakin... ;-)

      Poista
    2. lue lue lue!

      Ei siinä sitä krishnaa kovin paljon pyöritellä.

      Poista
  9. Sain juuri luettua + blogattua Pohjan akan ja tulin lukemaan jo keväällä lukemani arviosi uudelleen, koska muistelin, että olit samaa mieltä. Ja kyllä, näköjään hämmentävä ja hämmentävän hieno Pohjan akka oli hieman epäilyttänyt sinuakin ja muutenkin olit kiinnittänyt samoihin asioihin huomiota. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jenni, tämä on erikoinen kirja, sen 'maku' on vieläkin selvänä mielessä, vaikka (sekavahkot) tapahtumat ovat unohtuneet... Minäkin odottelen kiinnostuksella Vilénin seuraavaa. Ehkä vielä uskaltaudun tuon Mari A.:n kehuman Mangopuunkin lukemaan. Jotenkin vain olen kesän jäljiltä noin kuudenkymmenen kirjan loukussa! :D

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.