Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Kuva: Tammi

Olkoon tämä viimeinen kerta (tässä kuussa? tänä vuonna?) kun valitan surkeaa luku-  ja päivitystahtiani. Joskus tihkaisee... ja nyt tihkaisee oikein olan takaa. En ole ehtinyt edes lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan.

Kaksi kirjaa loppuun asti, haasterunokirja melkein loppuun, siinä syyskuu tähän mennessä. Yhden harrastajan lyhytproosaa on myös tullut luettua, mutta eipä sitä oikein tänne voi raportoida, vaikka mukaansatempaavaa kamaa onkin.

Äärimmäistä lukemattomuutta siis, meikäläisen mittapuulla.

Mutta laatu korvaa määrän, eikös niin? Murakamin Kafka rannalla teki unohtumattoman vaikutuksen keväällä. Seuraavaan Murakamin kirjaan tarttuminen oikein arastutti. Onneksi Sputnik-rakastettuni täytti odotukset. Okei, Sputnikissa ei ehkä ole Kafkan pyörteilevää suuruutta, eikä samaa läpitunkevaa surrealisimia, mutta tunnelma on kiehtovasti samankaltainen, eikä tässäkään ihan arjen maailmoissa liikuta.

Tai - ehkä liikutaankin. Murakamin arki vain on sellaista, että mitä tahansa saattaa tapahtua. Oudot tapahtumat eivät kuitenkaan maistu puhtaasti fantasiaelementeiltä tai maagiselta realismilta tai uuskummalta* - jotenkin ne Murakamin tyylissä tuntuvat täysin luontevilta ja järkeenkäyviltä. Jopa väistämättömiltä.

Sputnik on tarina rakkaudesta ja siitä miten rakkaus joskus eksyy radaltaan. Yksinäiset sateliitit lähettävät toisilleen signaaleja loputtoman avaruuden hiljaisuudessa... Minusta Sputnik on myös tarina siitä, miten rakkaus on rikkautta itsessään, epätäydellisenäkin ja täyttymättömänäkin. Sellainenkin signaali, jota vastaanottaja ei kuule, on parempi kuin ei mitään.

Kertoja, nuori opettaja, rakastaa parasta ystäväänsä Sumirea. Sumire etsii ymmärrystä elämästä tullakseen kirjailijaksi. Hän ei rakasta kertojaa. Sen sijaan hän rakastuu intohimoisesti Miuhun, kauniiseen vanhempaan naiseen. Miu puolestaan on kadottanut kykynsä rakastaa. Lopulta katoaa Miun mukana matkustava Sumire itse Kreikan saaristossa...

Murakami näyttää olevan niitä harvoja kirjoittajia, joiden kohdalla minua ei häiritse kyvyttömyyteni ymmärtää mitä tapahtuu. Murakamin symbolismi (jos se on sitä) pysyy aina hitusen sumeana. Sen voi aavistaa, mutta sitä ei todella tavoita. Mutta jotenkin se ei haittaa. Edes Sputnikin lopun monitulkintaisuus ei tunnu missään. Ihanaa. Tulee sellainen olo, että kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, joskus voi vain heittäytyä nauttimaan.

Loppujen lopuksi, kuka voi todella erottaa meren ja sen mikä siitä heijastuu? Onko sillä väliä mitä Murakami tarkoitti, jos hänen sanansa kirkastavat oloni?

Murakamin kanssa tunnen itseni tyhmäksi ja onnelliseksi yhtä aikaa. On kuin näkisi kirkkaa tähtitaivaan syksyisenä yönä. Se on kaunis ja käsittämätön. Sitä katsoessa tietää itsensä pieneksi... ja samalla aistii mahdollisuuksien henkeäsalpaavan rajattomuuden.

Jep. Lisää Murakamia.

Ai niin, lainaus vielä, melkein unohtui:

Ne romaanit - tai pikemminkin romaanikatkelmat - joita Sumire toi luettavakseni - eivät olleet niin hirveitä kuin hän kuvitteli. Tosin hänen tyylinsä muistutti ajoittain tilkkutäkkiä, jonka oli tehnyt joukko itsepäisiä vanjohja naisia, joilla kullakin oli omat mieltymyksensä ja valituksen aiheensa ja jotka olivat tehneet työtään synkän hiljaisuuden vallitessa. Kun tähän vielä lisätään Sumiren joskus maanis-depressiivinen mielenlaatu, niin ajoittain punainen lanka hävisi. [--] (s. 20).

Kutsuin Kafkan yhteydessä Murakamia sielun kiropraktikoksi. Sputnik oli ehkä enemmän hieronta kuin niksautus. Hyvä olo kumminkin jäi.

Haruki Murakami (2003, alkuperäinen 1999). Sputnik-rakastettuni. Tammi. Suomentanut Ilkka Malinen. 951-31-2589-0.

Arvioita:
Sanna Nyqvist Kiiltomadossa
Jenni S. Koko lailla kirjallisesti -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

*toim.huom. muistakaa, että käsitykseni näiden termien sisällöstä on hatara.