Marco Kosonen: Ravintola Loppu

Kuva: Like

Aion Yritän panostaa lähiviikot kotimaisiin kirjoihin ja Pienen esikoiskirjakerhon paketteihin. Etenkin jälkimmäisten kanssa olen pahasti ajastani jäljessä, kiitos parin huonon lukukuukauden, ja nyt Helsingin kirjamessut jo lähestyvät. Pakko ryhdistäytyä. Saan kirjailijoiden kuuntelemisesta niin paljon enemmän irti jos olen heidän teoksiaan lukenut... vaikka onhan messuilla toki mahdollista bongata lukemattomiakin kirjoja.

(Ilman muuta pitää käydä ostamassa ainakin blogikamu Karoliinan esikoinen! Messuilla saan varmaan pummittua siihen aidon ja alkuperäisen nimmarin. Pitääkin tutkia löytyykö ohjelmasta myös toinen nettituttu esikoiskirjailija, Vera Vala. Varmaan löytyy, Gummerus on markkinoinut kirjaa kiitettävästi. Pakkohan sekin on lukea.)

Kumpikaan virtuaalituttavistani ei ole osunut PEKK:n listoille, joten ennen messuja luen nyt näitä muita esikoisia.

Marco Kososen Ravintola Loppu on kustantajan kuvauksen mukaan kaurismäkeläinen. Kaurismäen elokuvat tulivat minullekin kirjan ensimmäisestä kolmanneksesta mieleen - tavallaan. Lopun kuvastossa ja hahmoissa on jotain Kaurismäen estetiikasta tuttua, mutta sävy on minusta aika erilainen. Siinä missä Kaurismäen väki on usein ahdistunutta, sulkeutunutta ja kauniisti vähän vereslihalla, Kososen hahmoja leimaa jonkinlainen anti-angst. Heidän pyrkimyksensä ovat puolihuolimattomia, kevyitä ja helposti tuoppiin upotettavissa. Myytinmurtaja Adam Savagea* mukaillen, rappio on aina vaihtoehto.

Loppu kertoo yli kolmikymppisestä miehestä, joka suhtautuu elämään suorastaan hysteerisen huolettomasti. Työ menee alta ja kämppä samoin, mutta Adam tarttuu hetkeen ja vaeltelee kaupungin katuja poimien suuntansa satunnaisotannalla. Päämäärätön kulku johtaa Loppuun, ravintolaan, jonka tunnelma vangitsee Adamin jo ensimmäisenä iltana. Kummalliset kanta-asiakkaat jaksavat kiinnostaa. Ravintolasta tulee Adaminkin elämän keskipiste; sen outo tenho vetää hänet kurimukseensa.

Jääkö kaunis, älykäs ja suostuvainen nainenkin toiseksi Lopun tasaisen kutsuvalle humalalle? Ja pysyykö Adam ravintolassa siksi, että hän haluaa... vai siksi että ravintola ei päästä häntä pois?

Pientä kauhu(fantasia)elementtiä löytyy, mutta genren kirjaksi Loppua ei voi luokitella. Ehkä tämä on jonkinlainen juopon kronikka, tai juurettoman kansan julistus, tai ehkä elämän estetiikan ylistys... Tai kenties se on omanlaisensa kasvukertomus. En tiedä. Saattoi hyvin jäädä jokin syvempi kerros täysin tajuamatta; juonesta en saanut kovin paljon irti.

Minut Ravintola Loppu jätti kaikkiaan vähän kylmäksi, ehkä siksi että juopottelujutut usein jättävät. Saatoin muutenkin olla tälle väärä lukija. En itse ole eläissäni kyennyt jättäytymään hetken vietäväksi, joten päähenkilön ja kapakan kantajoukon laissez-faire -meininki on ulottumattomissani. Kahden lapsen keski-ikäistynyt äiti ei osaa eläytyä näin rentoon menoon! Minusta carpe diem sopii mattobrandiksi, ei elämänohjeeksi; kapinoinkin vain vakain tuumin ja harkiten.

Filosofisesta vastahangasta huolimatta viihdyin kirjan kanssa kohtuullisesti. Ravintola Lopun tunnelmassa oli tiettyä tyyliä... ja kanta-asiakkailla välillä hyviä juttuja. Pidin jalkapallon estetisoinnista ja säveltäjä Ofanovin oppositiopaasauksesta.

Teksti on helppolukuista ja toi jopa ajoittain mieleen Reijo Mäen Vares-kirjat. Ehkä Lopun kulttuurityöläiset eriasteisine alkoholiongelmineen assosioituivat Mäen lyhytprosaisti Luusalmeen.

Lauantai-illan uusi tuttavuus oli möykkäävä kuvanveistäjä Pentti Möyhönen. Hän oli luolamiesmäisesti löntystelevä kookas hahmo, jonka keskijakaukselle puolitettu pitkä ja pesemätön tukka liehui hänen heilutellessaan välillä päätään täysin holtittomasti. Toisinaan näitä pakkoliikkeenomaisia päänheilautuksia säesti mylvähdys jonka hän päästi ilmoille suuresta ja harvahampaisesta suustaan. Möyhönen ei perustanut pukeutumisesta vaan tuntui suosivan löysiä ja yksinkertaisia vaatteita, joiden käytännöllisyys meni tyylin edelle. Hänen silmänsä muljahtelivat kuopissaan ja jäivät välillä mielipuolisesti tuijottamaan eteensä. (s. 66-67)

Marco Kosonen (2012). Ravintola Loppu. Like. 978-952-01-0784-0.


P.S. Lykkään usein PEKK:n jäsenkirjeen lukemista kirjan jälkeisiin hetkiin, sillä muuten kirjailijan intro vaikuttaa lukufiiliksiin. Tässä tapauksessa olisi kannattanut ensin lukea kirje, sillä siinä annettiin käytännöllinen vinkki; Spotifysta löytyy kirjalle soundtrack, soittolista, johon on koottu kirjan musiikki. Miksikäs ei! Jos ei ole Spotify-tiliä, voi luntata biisilistan kirjan lopusta ja kuunnella muuten vaan. Soundit lisäävät ilman muuta tunnelmaa.

Itse otin vähän vahinkoa takaisin ja naputtelin tämän juttuni Billie Holidayta ja David Bowie'a kuunnellen...


Arvioita:
Tuija Salonen Kiiltomadossa
Eija Komu Savon Sanomissa
Irja Kirjavinkeissä
Arja Kulttuuri kukoistaa -blogissa

*"Failure is always an option."