Sirpa Kähkönen: Hietakehto

Kuva: Otava

Ihanaa kun odotettu kirja vastaa täydellisesti odotuksiin... Kähkösen Kuopio-sarjan uusin osa, Hietakehto, on tismalleen mitä ajattelinkin: kypsä, lämmin, soljuva ja tiivis romaani. Ja tilaisuus viettää monta tuntia tuttujen ihmisten seurassa kiinnostavassa miljöössä. Lukeminen kesti, sillä henkilökaarti on laaja ja kerronta pakkaa paljon pieneen tilaan. Tätä oli pakkokin lukea keskittyneesti, mutta onneksi tekstiin on helppo upota.

Hietakehdossa eletään jo elokuuta 1943. Rakkaat kuopiolaiset ovat vetäytyneet kesäksi maalle. Selma Kelon huvilalla Anna ja Hilda tekevät arjen töitä, Heinätorpassa Blomberg kasvattaa tomaatteja ja suunnittelee jäätelöjuhlia, Telkkäsaarella odottaa Neidonkengän Marieke uuden miehensä vauvaa. Vieraitakin tulee, Mertanen ja Tatran Edith, rintamalta lomalle päässyt Lassi.

Tarinan keskipisteessä ovat kuitenkin lapset, Juho ja Charlotta etenkin. Kähkönen kirjoittaa sydänsärkevän uskottavasti lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksista ja epävarmuudesta. Lapset ehkä toipuvat monenlaisesta... mutta ovat myös herkkiä kärsimään. Pidin kovasti siitä, miten Kähkönen kuvaa lasten nopeasti vaihtuvia tunnelmia. Yhtenä hetkenä päivänpaistetta, seuraavana myrskyä: niin se menee kun ei ole vielä elämä tasannut laineita.

Lasten maailmassa koettu ja kuviteltu sekoittuvat luontevasti. Savesta tehdyt miehet pelkäävät vettä ja hiekkakuopalla möyryävät pitkäkärsäiset hitlerifyyrerinorsut. Hietakehdoissa nukutetaan haluttomien lapset, isät astuvat valokuvista esiin, kaikkien on mentävä pois.

Ei ollut enempää sanottavaa. Mari lähtisi matkalle, kauas. Niin ihmisten piti tehdä, ainakin niiden ihmisten, jotka Charlotta tunsi. Kaikkien piti lähteä. Mutta hän oli nyt oppinut sen, että hän itse sai jäädä paikoilleen, odottamaan. (s. 27)

Jotenkin minua miellytti tässä kirjassa myös se, että sota oli pikkuisen kauempana kuin ennen. Ei Kesäkallion huvilakaan turvasatama ole. Jokainen tuo mukanaan omat kipunsa. Vaikka kaikki on yhä kesken ja edelleen pitää pelätä, on Hietakehdossa minusta silti enemmän toipumisen ja toivonkin tunnelmaa. Lassi Tuomen ja hänen poikansa saunakohtaus oli minusta kirjan parhaita.

Huomio kiinnittyy myös siihen, miten paljon Anna ja Lassi ovat muuttuneet. Ja ajatkin ovat muuttuneet, haaveet ja halut. Etenkin loppupuolella kirjaa otetaan selkeästi esiin sukupuoliroolien, noh, ei vielä muuttuminen mutta muuttumisen mahdollisuus. Nähdään mies keittiöaskareissa ja naiset miettivät virkauraa. Sodan vaaroihinkin lähtevät vanha mies ja nuori nainen. Luokkaerokin on ja pysyy, mutta myös siinä on haalea sivumaku... enemmän sitä muistellaan kuin koetaan.

Hietakehtoa ja koko sarjaa voi suositella suomalaisten historiallisten romaanien ystäville. Hienoja kirjoja. Teksti on hiottua. Naisetkin vaivaavat puhetaikinaa ja  kiiltomadot sammuttavat valonsa. Väliin  ajattelen, että tyyli on minulle etenkin näissä myöhemmissä osissa liiankin lyyristä... mutta Kähkönen on onnistunut pitämään mukana sen verran elämänmakua, ettei kokonaisuudesta tule siirappista.

Sirpa Kähkönen (2012). Hietakehto. Otava. 978-951-1-26320-3.


Aiemmat osat:
Neidonkenkä (lyhyesti)
Lakanasiivet
Jään ja tulen kevät
Rautayöt
Mustat morsiamet (lyhyesti)

Arvioita Hietakehdosta:

Helena Ruuska Hesarissa

Helena Miettinen Savon Sanomissa

Jaana Täällä toisen tähden alla -blogissa

Maija Kirjojen keskellä -blogissa

Unni lukupäiväkirjassaan