Runoprojektini törmäsi viime syksynä elämänmullistuksiin, joten ihan suunnitelmien mukaisesti en ole runojen parissa paahtanut. Saarikosken koottuja runoja (pokkarihankinta kirjamessuilta) olen pari kerrallaan lueksinut siellä täällä hyppien, mutta - anteeksi faneille - jotenkin en ole tykästynyt. Pitää kaiketi ottaa asiaksi lukea kokoelma kerrallaan ja katsoa syttyykö jokin kipinä. Toistaiseksi Saarikoski on valaissut lähinnä käsityskykyni rajallisuutta, tai ehkä jotain tunnepuolen puutostautia. Tiedän monen saavan Saarikoskesta paljon... joten jotain siellä varmaan on. Kun vain löytäisin.
Valaistusta odotellessani voin jutustaa Helena Anhavasta vähän. Lukupiirini kunnioitettaviin perinteisiin (sillä onhan se perinne jos se tehdään jo toiseen kertaan?) kuuluu yhden runoteoksen lukeminen joka vuosi. Tällä kertaa valinta on osunut Anhavan kokoelmaan Kysy hiljaisuudelta itsestäsi.
Pidin tästä kokoelmasta, noin kokonaisuutena ottaen. Aina on runoja, jotka eivät tunnu avautuvan, mutta tässä on niitä ehkä keskimääräistä vähemmän. Kenties Helena Anhava on vähän helppo, niin kuin Hyönteisdokumentissa äskettäin käydystä keskustelusta voisi ajatella, mutta helppous ei sinänsä tarkoita tyhjänpäiväisyyttä. Kaikki tietävät vanhemmuudesta että Pieni taluttaa isoa, iso pientä / hetken matkaa. Silti on jokin arvo sen sanomisella, lukemisella, ajatuksen ääreen pysähtymisellä.
Kysy näyttäisi käsittelevän kolmea teemaa: sukupolvien sykliä, vanhuutta ja luontoa. Vanhuus ja etenkin Anhavan syvä luontokokemus jäävät minulle aavistuksen etäiseksi, mutta vanhemmuuden vääjäämättömän kiertokulun käsittely, se toimi minulle. Runoilija onnistuu tavoittamaan olennaisen muutamalla sanalla:
Linnut lähtevät,Tulinkin näemmä valinneeksi runon, jossa näkyvät kaikki kokoelman teemat. Oivaltavaa kustannustoimittamista, tai ehkä Anhavalta fiksu veto, sillä tuo on myös kokoelman ensimmäinen runo. Hyvä johdanto.
lapset irtaantuvat.
Ihan huomaamatta syksy asettuu meihin,
naava kuuseen.
Rakenteesta pitää mainita sen verran, että näiden tavallisemmin runomuotoisten tekstien lisäksi kokoelmassa on jonkin verran yhden rivin aforismintapaisia ja lyhyitä kappaleen tai parin mittaisia tekstejä, jotka näyttävät kouliintumattoman silmiin proosalta. Minulle etenkin jälkimmäiset puhuivat hyvin vaimeasti; tunne-elämyksiä nolla. Silmät vain liukuivat pariin kertaan sanojen pinnalla.
Loppuun ote runosta, josta pidin eniten, sen opettavaisesta nuotista huolimatta:
[--]
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
(Naapurin tytöltäkö mallia kysyt, s. 59-61)
Lopun toisto nostaa intensiteettiä niin, että äitiyden voimasta tulee tuohon aavistus. Samaisesta runosta on muuten myös kokoelman nimi.
Minulle Kysy hiljaisuudelta itseäsi oli ei-kovin-intensiivinen runokokemus, joka kumminkin osui ja upposi paikka paikoin. Tuli (taas) ajoittain ymmärtämättömyyden tunne mutta ei sellaista (intoutunutta ja onnellista) turhautumista, jota Södergranin kanssa vehtaaminen aiheutti. Mitään suurta paloa Helena Anhavan runouteen Kysy ei sytyttänyt, sellaisen hymisevän hyväksynnän vain.
Helena Anhava (1974). Kysy hiljaisuudelta itseäsi. Otava. 951-1-01685-7.
Minun pitäisi ottaa oppia tästä sinun runoprojektistasi ja yrittää vähän intensiivisemmin lukea myös lyriikkaa. Monta opusta löytyisi hyllystä. Jostain kumman syystä ostan runokirjoja, vaikka en niitä luen, viimeisenä Pertti Niemisen. Ostopäätökseen vaikuttaa esimerkiksi jokin puhutteleva runon siteeraus jonkun blogissa ja niin tämä tyttö nappaa kirjan kaupan hyllystä. Nyt lupaan kyllä, että niin en tee, vaikka tuo "Linnut lähtevät..." runo upposi minuunkin.
VastaaPoistaJaana, ajattelet vain noita ostettuja runokirjojasi ikään kuin täydentyvän minuuden ilmauksena Nick Hornbyn ehdotuksen mukaan... Sama teoria selittää aika monta kirjaa minunkin hyllyssäni! ;-)
PoistaJes, teemat on vähän eri kuin lukemassani (siinä ei juuri vanhemmuudesta puhuttu, enemmän vanhenemisesta), mutta tyyli ja lukukokemus kuulostavat samansuuntaisilta.
VastaaPoistaHdcanis, lukupiirissämme tykättiin tästä (kuulin jälkiraporttina vaikken itse päässyt paikalle). Ei tosiaan välttämättä ole pahasta, vaikka runous joskus olisin vähän helpommin lähestyttävää...
PoistaNyt tulee mieleeni, että saatan pitää Anhavasta (vielä) enemmän parinkymmenen vuoden kuluttua :D
Hyvin kuvasit jälleen omaa lukukokemusta etenkin tuossa viimeisessä virkkeessäsi. Runot vaativat niin hidastamista ja minulla on ainakin sellainen pyörre töiden yms. suhteen, etten osaa rauhoittua lukemaan niitä, vaikka toisaalta haluaisin.(Huomaan, että tässä on joku ristiriita, kun kuitenkin rauhoitun lukemaan romaaneja). Pidin tuosta "naava kuuseen". Saarikoski odottaa kotona avaamattomana, saa nähdä löydänkö itse sieltä mitään.
VastaaPoistaKirjanainen, niinpä! En aina oikein ymmärrä miten onnistun koko ajan tuppaamaan päiväni niin täyteen kaikkea, että koko ajan tuntuu olevan jotain ohjelmassa. Kellon tuijottelu ja ainainen tohottaminen sopii huonosti yhteen runojen kanssa. Jotenkin mielikuvituksessani runot toimivat parhaiten silloin kun ei ole mitään muuta "odottamassa" mielen päällä, kun seuraava asia ei tuppaa alitajunnasta tyrkylle... Heh, sitä odotellessa!
PoistaMinua ei oikeastaan kummastuta, että romaaneihin pystyy rauhoittumaan silloinkin kun runoihin ei. Uskon että romaanien tarinallisuus ikään kuin tekee suurimman osan keskittymisen työstä puolestamme; yhtään parempi romaani vie mennessään. Runojen kanssa pitää olla aktiivisempi. Tai ainakin minun pitää kun en ole vielä oppinut rentoutumaan runoihin. :-)
Minulla oli viime vuonna yritys tuoda blogiin enemmän lyriikkaa. Toinkin, mutta vain muutaman hassun teoksen verran. Runoille on oltava aikansa. Pakottamalla ei tule mitään. Luin esimerkiksi Bo Carpelanin runoja ja pidin kovin, mutta en saanut teosta loppuun saatika blogiin saakka. Runoista on hankalampi myös blogata kuin proosasta, mutta ei se mahdotonta ole! Sinä onnistuit hyvin, Booksy, vaikken tästä opukseta nyt liiemmin innostunutkaan (tällä kertaa, koska runolle on oltava aikansa!).
VastaaPoistaKiitos Paula! Minusta on alkanut tuntua, että a) runoudelle on oltava aikansa, eli tarpeeksi aikaa... ja b) runolle/runoilijalle on oltava ns. oikea aikansa... tuntuu että sellaiset runot kolahtavat parhaiten, jotka osuvat jotenkin samoihin teemoihin kuin omassa elämässään juuri silloin työstää.
PoistaOikea runo oikeaan aikaan? Tai jotain sellaista.
Hyvää vappua!