Sivut

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

John Ajvide Lindqvist: Ihmissatama

Kuva / kansi: Gummerus / Jens Magnusson
Sarjassamme kirjasto on parhautta: enpä olisi tätäkään huomannut, elleivät olisi tädit siellä laittaneet kauniisti näkyville. Lindqvistiä on toki muuten tullut luettua: Kultatukka, tähtönen ja Ystävät hämärän jälkeen ovat kaivertuneet mieleeni pysyvästi. Ihmissatama ei ole yhtä vahva kokemus mutta ehtaa Lindqvistiä silti.

Ikäviä luonnottomuuksia ryömii esiin. Juuri mikään ole aivan sitä mitä odottaisi. Mistään ei oikein tiedä mitä se on. Melkein kuin Stephen Kingiä lukisi, vähän riisutumpana vain. Lindqvistin mielikuvitus toimii samaan tapaan. Kingin veroinen koukuttaja hän ei tosin ole,* mutta kiitettävästi jäi tähänkin kiinni. Jouduin oikein selittämään itselleni, että ei, sitä ei voi ottaa mukaan Aasiaan. Järkevät ihmiset eivät roudaa yli puolikiloisia lainakirjoja toiselle puolelle maailmaa.. joten kirja joutui pakollisella parin viikon katkolle. Tarina ei kuitenkaan ehtinyt tauolla haihtua mielestäni. Maittavan kirjan merkki sekin.

Alkuasetelma on yksinkertainen. On saari ja perhe ja katoava lapsi. Sitten kaikki monimutkaistuu ja kerrostuu. Saari on täynnä salaisuuksia ja vaiettuja, outoja tapahtumia. Yhdellä jos toisellakin on jotain salattavaa. Meri ympärillä kuiskii menneestä. Kun kadonneen tytön isä palaa paikalle, saaren ja sen väen synkkä historia herää eloon ja kurottaa koskettamaan nykyisyyttä. Ihmiset ovat pieniä ja meri suuri. Salaisuudet, nekin joita ihminen ei kerro edes itselleen, pisaroivat vähitellen esiin. Lopulta koko yhteisö on vaarassa.

Pidin kirjan tunnelmasta, vaikka juoni on vähän hajanainen ja vaikeaselkoinen. Anders, kadonneen Maja-tytön isä, on uskottavasti sekaisin. Vanhan Simonin ja Anna-Gretan suhteessa on vähäeleistä vakuuttavuutta. Lindqvist osaa rakentaa henkilöitä, joihin uskoessaan melkein uskoo mörköihinkin.

Kieli ei ole kokonaisuutena ottaen mitenkään leimallisen erikoista, mutta aika ajoin tekstissä välähtää jotain hienoa ja maukasta. Pidin esimerkiksi tästä:
Hän oli ollut vailla toivoa ja mitätön, sitten ajanut takaa äkkiä leimahtanutta toivetta. Hän oli muutamassa minuutissa siirtynyt vahvasta vilustumisesta äkilliseen lämpiämiseen, kuin hänet olisi käytetty tulessa, ja juuri siltä se oli tuntunutkin. Hän oli pehmennyt. Kaikki hermot olivat pinnalla ja ruumis oli löysä kuin mätä päärynä. Ellei hän pitäisi kiinni pöydän reunasta, hän valuisi lattialle lammikoksi. Mitä useamman vesilasillisen hän joi, sitä laimeammaksi hän tunsi olonsa.  (s. 415)
Jos on tykännyt Lindqvistin kirjoista yleensä (ja tykkää mörköjutuista), uppoaa varmaan tämäkin mukavasti. Pohjoismaisessa kauhussa on jotain mukavan raikasta, tässä tapauksessa ehkä meri-ilma.

John Ajvide Lindqvist (2009). Ihmissatama. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. 978-951-20-7936-0.

Arvioita:
Marjis Kirjamielellä-blogissa varoittaa hitaasta alusta ja yliluonnollisista elementeistä
Helena Miettinen Savon Sanomissa epäilee sillisalaatiksi tai ehkä silakkalaatikoksi
Mikko Kirjavinkeissä neuvoo antamaan kirjalle aikaa
Hreathemus Nulla dies sine legendo -blogista suosittelee monitulkintaisten mysteerien ystäville

*Toim.huom: kukaan ei ole.



6 kommenttia:

  1. Minusta tässä kirjassa parasta oli se, miten Maja kuvattiin tyystin erilaisena isän ja muiden muistoissa. Loppuun petyin, sillä olisin niin kovasti halunnut kuulla, mitä seuraavaksi tapahtui. :)

    Toivottavasti loma oli upea! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maija, juuri tuo Maja-mielikuvien erilaisuus oli minustakin älyttömän kiehtova ratkaisu! Menin ihan täysin Andersin varassa ja yhtäkkiä kuppi kippasikin nurin ja kaikki tuli uudelleentulkittua... :-)

      (Se oli sellainen yhdistetty työ+loma, hieno reissu kumminkin!)

      Poista
  2. Olen poikkeava; minusta tämä on nimittäin kirjailijan paras :D Hissukseenhan tarina eteni mutta se meri siinä ja miljöö ja kaikki, ah!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika K., heh, hauska kuulla eriävä mielipide. Meri (ja se saari!) olivat tässä kieltämättä upeita. Ah! on oikein. :-)

      Poista
  3. Aivoni lukivat vahingossa nimen väärin ja nimen loppuun tuli kirosana...mutta mielenkiintoinen tarina...en tiedä sitten jos siinä on noita zombeja...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, sekin olisi aika hyvä kirjan nimi, tosin erilaisen kirjan. :-)

      (Zombiet tässä ovat vähän tulkinnallisia; niihin voi olla uskomatta jos haluaa, mutta Lindqvistin tuotantoon noin muutenkin vähän tutustuneena olen kyllä taipuvainen pitämään niitä zombeina enkä vain sekoavan miehen harhoina.)

      Poista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.