J. Pekka Mäkelä: Alshain

Kuva: Like

Luin Finnconin yhteydessä J. Pekka Mäkelän uusimman. Alas palaa vuonna 2006 julkaistun Alshainin maisemiin. Se osui ja upposin niin hyvin, että piti kaivaa kiireesti esiin hyllyssäni piileksivä Alshain ja lukea se uudestaan. Tässä välissä tosin eksyin muutaman muun kirjan pariin... mutta nyt sain uusintakierrokseni Alshainin planeetalla loppuun.

Alas osoitti, että Alshainin juonenkäänteet olivat minulta tehokkaasti unohtuneet. Kirjan mittaan ne palasivat vähitellen mieleen. Näkökulmahenkilön vaihtuessa aina huomasin hetken päästä hämärästi aavistavani, miten kenellekin käy. Tietty tuttuus ei kuitenkaan ollut pahasta; Alas oli tuoreena mielessä, joten sain ekstrahupia pongaillessani tarinoiden yhtymäkohtia.

Alshainin planeetta kiertää hiljalleen kuolevaa aurinkoa. Entinen jääplaneetta on aurinkonsa kuumentuessa muuttunut meren maailmaksi. Ihmiselle asuttavaa aluetta on vain vähän, mutta tulokkaat ovat tehneet olonsa niin mukavaksi kuin voivat. Planeetan biosfääri ei maan kasveja kelpuuta, ja merta Alshainin asukkaat karttavat. Rannalla oleskelusta näyttävät nauttivan vain Maasta muuttaneet, ennen kuin oppivat tavoille.

Kertoja vaihtuu kirjan mittaan. Leon on lähtenyt onnettoman avioliiton jälkeen etsimään uutta elämää uudelta planeetalta, jonka valtauskonto on horjumaton usko markkinatalouteen. Vieras ympäristö hiertää, mutta vähitellen hän tottuu ja oppii ja tutustuu, jättää omankin jälkensä hiekkaan. Vera tuskailee ylitsepääsemättömässä tunneansassa, vammautuneen kihlatun tragedian rikkomana. Vanha Lang lähtee etsimään mereltä jotain, tietämättä itsekään oikein mitä; kenties kadonnutta nuoruuttaan. Turvallisuuspalvelun Eer Oejang etsii syyllisiä kollegoidensa murhaan ja kohtaa menneisyytensä. Nuori Kaishe opiskelee merentutkimusta vedenalaisella asemalla.

Ihmisten polut kohtaavat, risteävät, eroavat uudelleen ja kohtaavat taas. Elämät ja kuolemat osuvat toisiinsa. Taustalla soi meren loputon ääni, jossa jotkut kuulevat jotain enemmänkin.

Mäkelä on koonnut näissä kahdessa kirjassa älykkään palapelin, jonka kanssa riittää askarreltavaa. Mitään emotionaalista sähköiskua Alshain ei minulle antanut, mutta pidin kovasti sen tarina-arkkitehtuurista. Kaikki liittyy kaikkeen, tai ainakin melkein. Sekä Alshain että Alas viihdyttävät, vaikka juonen ns. suuri arvoitus selviää kummasta vain, sillä kertojaratkaisu säilyttää arvoituksellisuuden tunnun ja tunnelman.

On myös kiinnostavaa nähdä hahmot yksi kerrallaan uusista näkökulmista: Leon on sisältä sekä erilainen että samanlainen kuin Veran näkökulmasta ja niin edelleen. Vierautta ei ole vain lajien kohtaamisessa.

[--] Minä olen omalla pienelläni tavallani nyt osa sitä ulkopuolista uhkaa. Minua voidaan käyttää hyväksi. Avullani voidaan todistaa, miten vaarallisia toisenlaiset ovat. Vaikka en ole kovinkaan toisenlainen olemukseltani enkä ajattelultani. Mutta eihän täällä toisenlaisempiakaan ole. Heidän on siis käytettävä minua. (s. 58)

Alas ja Alshain toimivat hienosti yhteen. Jos lukee yhden, kannattaa lukea toinenkin.

Nyt ei auta kuin odottaa seuraavaa osaa.

J. Pekka Mäkelä (2006). Alshain. Like. 952-471-709-3.

Arvioita:
Tiina Raevaara Kiiltomadossa meinasi turtua Leonin sisäisiin monologeihin.
Mikko Kirjavinkeistä pitää kerrontaratkaisusta.
Shimo Routakodossa sai tästä parhaat sense-of-wonderit sitten Kvanttivarkaan.
Bonuksena linkki kirjailijan Alshain-sivulle.