Kaari Utrio: Seuraneiti

Kuva/kansi: Amanita/Lauri Linnilä

Ensin ennakkovaroitus. Paljon on puhuttu arvostelukappaleiden korruptoivasta vaikutuksesta kirjabloggaajien pieniin herkkiin mieliin, mutta kyllä ainakin meikäläisen kohdalla kannattaisi olla enemmän huolissaan yksinkertaisesti fanituksesta. Jotkut kirjailijat vain kuuluvat sielunkirjastooni pysyvästi. En voi pokkana väittää lukevani heidän teoksiaan samalla tavalla kuin muiden. Ihminenhän tunnetusti etsii uudesta aineistosta lähinnä vahvistusta omille käsityksilleen. Näin käy myös kirjailijoiden kanssa. Kun saan käsiini uuden Stephen Kingin tai Kaari Utrion, ennakko-odotus hyvästä lukukokemuksesta on niin vahva, että kirjan täytyy osapuilleen purra ja raapia ennen kuin suostun sitä epäilemään.

Tämä ei purrut eikä raapinut. Ostin perjantaina; kipitin kotiin kihertäen ja kassia halaten kuin vähämielinen ainakin; luin kerralla kuten taudinkuvaan kuuluu.

Sävyisä kappalaisentytär Linda Melin Ylä-Savosta on tottunut pieniin piireihin, kotipitäjään ja korkeintaan Kajaaniin. Omilla nurkilla on turvallista ja tuttua. Mutta kun sukulaisrouva kutsuu seuraneidikseen Helsinkiin, ei auta kuin lähteä tavoittelemaan kaikkien säätyläisneitien graalin maljaa, sopivaa avioliittoa riittävän varakkaan miehen kanssa. Kauniin ja köyhän tytön on tehtävä osuutensa perheen hyväksi, tai kuten Kelhon patruuna sanailee: verraton kaunotar on perheelle etu, vaikkakin vaikeasti realisoitava.

Innokkaimmat kosiomiehet taitavat silti olla jo matkalla mukana: tukkukauppias Claes Carleson ja senaatin sihteeri Victor Waldau ovat kumpikin erämaan ruusun lumoissa. Toinen on maailmaa nähnyt ja kokenut käytännön mies, toinen todellisen valtioneuvoksen poika ja seurapiirien lemmikki. Hyvävaraisen puolison etsiminen on siis lupaavalla alulla ennen kuin on edes Helsinkiin ehditty, mutta miten käy kokemattoman Lindan pääkaupungin seuraelämän mahdottomissa kiemuroissa?

Nyt kun innokkaimmasta lukemisesta on pari päivää, voin arvioida Seuraneitiä ehkä vähän harkitsevaisemmin. Pidin tarkasta ajankuvasta, niin kuin yleensäkin pidän Utrion kirjoissa, ja kepeästä komiikasta, joka syntyy vanhalla tapakulttuurilla leikittelystä. Melkein alkaa tehdä mieleni lukea 2200-luvulla meidän päivistämme kirjoitettavia historiallisia romaaneja...

Myös kirjan juoni on pätevää työtä, ja jos yksityiskohtaista kuvailua vähemmän keskeisten henkilöiden kohdalla onkin hieman runsaasti, se ei hyydytä menoa niin kuin joskus käy. Lindan luonteenkuvaus on ovelaa; hänestä ei saa heti selvää. Tuli mieleeni Saippuaprinsessan Ulrika, joka samaten käy vähitellen tutummaksi tarinan myötä.

Samoin kuin Oppineessa neidissä, tässäkin kirjassa katsastetaan 1800-luvun Suomea hieman Helsingin seutua laajammalti. Matkailu Wanhaan Malliin onkin kiinnostavaa seurattavaa. Nykypäivän VR nousee arvoon arvaamattomaan, antibiooteista ja terveyskeskuksista puhumattakaan. Mutta ihmiset ovat tietysti samanlaisia nyt ja silloin: turhamaisia ja ujoja, kylmiä ja lämpimiä, epävarmoja ja pöyhkeitä.

Ja ah niin ihanasti rakastuneita, joko toisiinsa tai itseensä.

Kaikkien kirjanystävien kunniaksi otetaan näytteeksi pieni kuvaus helsinkiläisestä kirjakaupasta niiltä ajoilta kun Tuomiokirkko rakentamista vasta aloiteltiin ja kaupungin järjestyssäännöt vielä kielsivät julkisen suutelun mutta eivät elävää tulta:

Kirjakaupassa vallitsi ihana lämpö. Suuren puotihuoneen kaakeliuunissa kohisi valkea merkkinä kaupan yleisestä menestyksestä ja hyvinvoinnista. Katossa paloi seitsemän kynttilän kruunu. Kirjahyllyjen pystyrimoihin kiinnitetyt peililampettien kynttilät lisäisivät valaistuksen ylenpalttiseksi, kun ne sytytettäisiin syyspimeiden tultua toden teolla marraskuussa. Kirjojen nahkaiset selät heijastivat liikkeeseen suloisen kultaista valoa.
[--]
Seinän pituisen puolitiskin takana odotti kaksi nuorta herraa siisteissä lievetakissa valmiina palvelemaan asiakkaita. Kolmas kiipesi tikkaita kohti ylähyllyä noutamaan jotakin, mitä vanha ruhtinas Kamenski-Sokol oli kysynyt. (s. 271-2)

Eipä tarvinnut taaskaan pettyä. Kyllä Kaari Utrio on historiallisen romantiikan ehdoton pro. Vaikka Amanitan kustantamat Seuraneiti ja Oppinut neiti ovat ehkä aavistuksen runsaampia kuin Tammen kanssa julkaistut, ei ammattilainen sorru jaaritteluun uudessakaan tallissa. Saksalaiset myytit, joita Lindan isän harrastuneisuuden vuoksi on tarinaan ujuttautunut, eivät tosin minua erityisesti innostaneet mutta eivät pahemmin häirinneetkään.

Seuraneiti on lempeän kepeää historiallista viihdettä; ihmistä ymmärtävää ja ihanasti arjesta irrottavaa. Joskus on kiva että kirja yllättää... mutta romanttisen fiktion pitää toimia juuri tällä tavalla, takuuvarmasti. Rakastan sitä, että pahat saavat palkkansa ja hyvät toisensa.

Kaari Utrio (2013). Seuraneiti. Amanita. 978-952-5330-58-8.
(Linkkiä kannattaa seurata, sieltä löytyy lukunäyte ja hemaisevaa kuvastoa!)

Arvioita:
Äh, en löytänyt vielä. Vinkatkaapa niin linkitän.