Sivut

torstai 30. tammikuuta 2014

Seppo Jokinen: Vihan sukua

Kuva: CrimeTime
Pitääpä pitkästä aikaa kirjoittaa Jokisen kirjasta oikein juttu, ihan vaan sen kunniaksi että olen nyt komisario Koskisen tutkimuksissa päässyt ajan tasalle. Kirsin kirjanurkan kautta taisin alkujaan Koskisista innostua, ja nyt ne on luettu, ensimmäisestä viimeiseen. Njaaah... joku novellikokoelma ehkä välistä puuttuu, mutta sitä ei lasketa.

Vihan sukua on hieno osoitus siitä, että Jokinen on pitänyt sarjansa ajan hermolla. Nykyaikaa vaivaava pelon kulttuuri on Suvussa vahvasti läsnä. Huhut ja puolitotuudet leviävät valokuidun nopeudella ja pahinta ollaan varmuuden vuoksi heti epäilemässä. Kun Tampereella räjähtää, on kaupunki pian valmis uskomaan Supon miesten lailla, että kyseessä on kansainvälisen terroristijengin isku. Koskinen ja hänen ihanan inhimillinen porukkansa suljetaan tavallisina kyläpoliiseina pois näin kuuman jutun tutkimuksista. Mutta Koskinen ei malta antaa asian olla, vaikka muutakin tekemistä olisi: pihkalta haiseva hiippari terrorisoi yksinäisiä naisia öisillä käynneillä ja Koskisen naapurikin näyttää joutuneen yövieraan uhriksi.

Koskisella on omat ajatuksensa pommiturman taustoista, ja vaikkei Supon Lamberg niistä kiinnostukaan, on pomo Eini ymmärtäväisempi, sikäli kun nyt pysyy Koskisen liikkeistä selvillä. Einin ja Koskisen työsuhde onkin mainio mauste tarinalle. Ehkä Eini on vähän yksiulotteisen stereotyyppinen hyvä naisjohtaja... mutta miksikäs ei? Eipä mokomia ole turhan usein kirjoissa nähty, eikä dekkareissa varsinkaan. Jäyhä Koskinenkin on muovailuvahaa Einin käsittelyssä.
- Kuulehan nyt Sakari! hän kääntyi osoittamaan Koskista sormellaan. - Siitä ei tule mitään, jos sinä kannat syyllisyyden taakkaa kaikista maailman murheista. Ei todellakaan! Nyt lopetat tuollaisen itsesi ruoskimisen tähän paikkaan! Tuliko selväksi? 
- Tuli. (s. 121)
Spoilaamatta ei oikein voi avata kaikkia Suvun hienouksia. Sen verran sanon, että pelko ja kiusaaminen ovat avainteemoja. Suvussa kiusanteko, itsensä ylentäminen toisia alentamalla, saa aikaan pahaa jälkeä monellakin tavalla, suoraan ja välillisesti. Samalla Jokinen sanoo painavan sanansa niistä, jotka käyttävät pelkoa ja turvattomuutta poliittisina aseina. Vaikka juoni ei ole minusta niin uskottava ja vankka kuin monessa muussa Jokisen dekkarissa, pidin tematiikasta ja hektisestä tunnelmasta.

Koskis-dekkariksi Suku keskittyy poikkeuksellisen tiukasti poliisiasioihin, eikä komisarion tai hänen työtovereidensa yksityiselämä juuri saa sijaa. Tavallisesti moinen pihtailu harmittaisi, sillä vakiosarjojen suurta hupiahan on juuri tuoreiden tietojen saaminen tuttujen tyyppien elämästä, mutta Vihan sukua on niin tiivistempoinen, ettei puutosta edes hoksaa kärsiä ennen kuin vasta lopussa. Ja siellä lukija palkitaankin hyvin lupaavalla romanssin idulla.

Vetävä ja sujuva dekkari, jossa on paljon kiinnostavia aineksia. Harmittavin puoli siinä on, että se on nyt oikeasti se viimeisin. Seuraavaa Jokisen kirjaa joudun tovin odottamaan, halusin tai en.

Seppo Jokinen (2013). Vihan sukua. Crimetime. 978-952-289-047-4.

Arvioita:
Kirsin kirjanurkassa tämä nousi Jokisen dekkareista ykköseksi.
Kristan Lukutoukan kulttuuriblogista tämä piti otteessaan.
Veli-Pekka Leppänen Hesarissa kuvaa kerrontaa jopa laahaavaksi.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Kuva: Siltala
Pihkatappi on odottanut lukemista aika jumalattoman kauan; olen sen saanut Pienen esikoiskirjakerhon jäsenenä jo ajat sitten, mutta lukemattahan se on jäänyt. Maanviljelysaihe ei innostanut.  Sitä paitsi, arvelin lukeneeni jo tarpeeksi monta nuoren miehen kasvutarinaa, ja varsinkin tarpeeksi monta romaania, jossa kirjoitetaan esikoisromaania.

Kirjailija kirjoittamassa kirjaa on, anteeksi nyt kamalasti kaikki kirjailijaelämästä kiinnostuneet, mielestäni yksi maailmankaikkeuden ylikirjoitetuimpia aiheita. Jos kirjojen perusteella pitäisi päätellä jotain suomalaisesta elämänmuodosta, olisi pakko olettaa, että täällä puolet kansasta rustaa luettavaa toiselle puolikkaalle... ja että se kirjoittaminen on ilmeisesti aivan kamalaa hommaa, kun siitä syntyneitä traumoja pitää paperille purkaa.

Esikoiskirja esikoiskirjan kirjoittamisesta? Kiitos vaan ja taidan jättää tämän pölyttymään kaikessa rauhassa.

Mutta niin moni bloggaajakamu yltyi yksi kerrallaan Pihkatappia kehumaan, että uteliaisuus voitti. Oli pakko katsoa josko Heikkisen taika tehoaisi minuunkin.

Tehosihan se. Hampaat pikkuriikkisen irvissä myönnän, että Pihkatappi on kuin onkin penteleen hyvä romaani. Edes esikoiskirjailjaehdokas päähenkilönä ei sitä pilaa. Kekkosen päiviin juuttuneilta juuriltaan itseään irti tempova Jussi on ehkä rasittava planttu, jonka unijaksot ovat tarpeettoman taiteellisia... mutta Jussin elämänpiiri ja suku on kuvattu niin herkullisesti ja rikkaasti, että sukat menevät rullalle ja julkiselle paikalla lukiessa pitää huulta purra ettei hulluna pidettäisi kun itsekseen hihittelee.
Pullon puoleenväliin päästyään vanhus laski lestin pöydälle ja kierrätti katsettaan meidän kaikkien kautta.  
- No mittee persesilimättömät tietää? 
- Ei myö mittään persesilimättömiä olla, sanoi Riku. 
- Tä? utsasi Jallu ja nosti kätensä kuulolaitekorvalleen.  
Riku toisti oikaisunsa kovaan ääneen ja Jallu riemastui. 
- Vai jo on perkele tälle Pukki-Jussi-vaenoon näköselle poijalle puhenna silimä persiiseen. No jopa on somasti käännä perkele! Onko ihan ripsiin kansa vai iliman? Ootpa muuten perkele tosissaan Pukki-Jussin näkönen. (s. 153)
Heikkisen tekstissä on niin hyvä savolaisnuotti että tulee verestään vieraantuneelle neljännessavolaiselle suorastaan kotoinen olo. Pihkatapin miehet, jotka puhuvat kaikesta paitsi tärkeimmistä asioista, piirtyvät uskottavina esiin sivuilta. Ja jos naishahmot jäävätkin vähän vähemmälle käsittelylle, ei sitä äidittömän pojan tarinassa osaa virheenä pitää.

Mikä parasta, vaikka kirja on tragediaa pullollaan, sen tunnelma on lämmin ja hauska. Kirjan suurin murhe - se että joudumme itse kukin edellisten sukupolvien odotukset tavalla tai toisella pettämään - on sekin niin samaistuttava, että puolivahingossa alkaa pitää kertojastakin.

Sillä näinhän se on: eihän sille mittään maha, minkälainen luonne sattuu ja minkälaiset lähtökohat elämälle annetaan. Ei maha, vaikka miten yrittäs ihteesä muuttaa.

Ja sekin on totta, että immeisten kansa pittää pysyä välilöissä. Yrittää ainakin.

Antti Heikkinen (2013). Pihkatappi. Siltala. 978-952-234-150-1.

Arvioita:
Kirjanurkan Kirsikin myöntää hihitelleensä.
Amma tuumi omasta arviostaan, että jos sattuu kirjaelija ite tämän lukemaan, niin on semmonen vuara olemassa, että ylypistyy, mutta minkäs taijat, kun en mittää korjattavvookaan kirjasta keksi.
Lumiomenan Katja löysi melankolista sydämellisyyttä, aidon savolaisen "vittuilukulttuurin" ja vähän tyhjäkäyntiäkin.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Blogistanian Finlandia ja Globalia

Taas on se aika vuodesta kun joukolla laihd... eikun valitaan porukalla parhaat lukukokemukset. Blogistanian parhaat kirjat -kisassa laitan tänä vuonna ääneni sisään kahdessa kategoriassa: Blogistanian Finlandiassa, jota emännöi Salla, ja Globaliassa, jota hoitaa Taika. Kannattaa käydä linkin takaa kurkkaamassa pelin säännöt jos systeemi ei ole ennestään tuttu! Tietokirja- ja lastenkirjaäänestykset jätän väliin, sillä kumpaakaan lajia en ole lukenut tarpeeksi.

Mietin listaa värkätessäni, että eipä olisi helppoa jossain piskuisessa raadissa valita hyvistä parasta. Nytkin oli jo vaikeaa, vaikka voi luottavaisesti ajatella, että joukkona olemme viisaita...



Blogistanian Finlandia

Kotimaisten kirjojen kohdalla valinta on vaikeaa. Olen lukenut parikymmentä 2013 ilmestynyttä kaunokirjallista teosta, ja niistä useimmat olivat hyviä. Lyhyellä listallani oli ensin kymmenen (huoh) ja sitten vielä lyhyemmällä kuusi. Viimeinen karsintakierros vaati lasin viiniä ja pari syvää henkäystä. Mutta tässä se on:

3 pistettä: Johanna Sinisalon Auringon ydin
Eheä, uskottava ja kiinnostava kotimainen dystopia. Sinisalo hallitsee hommansa suvereenisti.

2 pistettä: Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa
Röyhkeän suuri ja samalla yksinkertainen idea. Raadollinen ja armoton toteutus. Kirja, jonka luen vielä uudestaan, vaikka jo tiedän miten se loppuu.

1 piste: Asko Sahlbergin Herodes
Niin pätevä lajissaan, ettei haittaa vaikka ranteita alkaa lukiessa särkeä.  Hyvä historiallinen romaani on hieno asia.




Blogistanian Globalia

Globalian kirjojen kanssa on tavallaan helpompaa - en ole lukenut tuoreita suomennoksia kuin kourallisen. Niistä tarjoan palkintoa kahdelle.

3 pistettä: Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo Kersti Juvan suomennoksena.
Mitä tästä voi sanoa? Saako laittaa vaan sydämenkuvia?

2 pistettä: Gillian Flynnin Kiltti tyttö.
Oikeasti vetävä jännäri. Näitä ei ole liikaa.

Nyt tuloksia jännittämään! Blogistanian Finlandia ratkeaa huomenna täällä ja Globalia täällä.



lauantai 25. tammikuuta 2014

Kymmenen kysymystä


Tarukirjan Margit muisti minua kymmenellä kysymyksellä, kiitoksia! Tykkään kysymyksistä, joihin on vain tosia ja todempia vastauksia. Ei tarvitse pelätä vastaavansa väärin...

1. Muistatko jonkun voimakkaan kirjakokemuksen lapsuudestasi?

Varhaisin voimakas kirjakokemus on vuodelta 1974. Äitini oli hakemassa pikkuveljeä sairaalasta (siellä jaettiin vauvoja, ajatelkaas!) ja toi samalta reissulta minulle Peter Panin. Hän oli merkinnyt tavuviivat kirjaan ja ajatteli kai opettaa minua lukemaan. En oppinut, opin vasta koulussa. Mutta luetutin kyllä Peter Pania äidillä monta, monta kertaa. Sillä konstilla sai hetkeksi riistettyä äidin uudelta tulokkaalta itselleen.

2. Millainen oli ensimmäinen kirjasto, jonka asiakas olit?

Ensimmäinen kirjasto, jonka muistan, on Hakunilan kirjasto. Sieltä on luettu Neiti Etsivät ja Narniat ja Noidan veli. Ja Susan Cooperin Pimeä nousee. Vastikään uusiksi kierrätysmateriaaleja hyödyntäen tuunattu kirjasto oli kantikseni aina vuoteen 1987, jolloin siirryin iki-ihanan Kallion kirjaston asiakkaaksi. Hmm. Kallion kirjasto kelpaisi vastaukseksi myös neljänteen kysymykseen....

3. Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?

Englanniksi. Valitettavasti en oikein saa ruotsiksi luettua mitään. Lyhyet lehtijutut menettelevät, mutta kirjallisuus ei pelitä toisella kotimaisella.

4. Voitko suositella jotakin kirjallista matkakohdetta (kirjasto, kirjailijamuseo tms.)?

Kuopion korttelimuseoon on sisustettu Minna Canthin huone, joka oli näkemisen arvoinen ainakin Canthia fanittavalle. Virtuaalimatkailijalle hyvä vaihtoehto on virtuaalinen Minnan salonki. Porvoon kävijän kannattaa viivähtää tovi Runebergin kotimuseossa.

Jos tykkäät Seppo Jokisen dekkareista, matkusta Tampereelle, mene bussilla Hervantaan ja tee kunnon kävelylenkki komisario Koskisen entisissä kotimaastoissa. Pisteitä saa kun pongaa rikospaikkoja.

Äh, näitä olisi vaikka kuinka monta. Lisään vielä yhden: Helsingin yliopiston pääkirjasto, se aito ja alkuperäinen, Senaatintorin kulmalla. Kirjastojen ystävän kotimainen pyhiinvaelluskohde!

5. Mihin kirjoihin liittyvään kohteeseen haluaisit matkustaa?

Saako sanoa kolme? Ensin Oxfordiin. Sinne sijoittuu monta hyvää kirjaa, esimerkiksi Dorothy L. Sayersin Gaudy Night. Toiseksi Botswanaan. Mma Ramotswe -kirjoista tiedän, että siellä on hienoa karjaa, hienoja ihmisiä ja rooibos-teetä. Viihtyisin varmasti. Kolmanneksi Charlestoniin. Pat Conroyn Salaliiton jälkeen kaupunki tuntuu jo valmiiksi tutulta, vaikken ole siellä koskaan käynytkään.

6. Mikä kirja on tehnyt sinuun säväyksen seuraavissa genreissä: klassikko?

Jos nyt en vaihteeksi sanoisi että Austenin Y & E... nostetaanpa esille jotain vähän vieraampaa: Elizabeth Gaskellin North and South.

7. Dekkari/jännitys?

Juuri tällä hetkellä säväystä tekevät Jokisen Vihan sukua ja Nesbøn Poliisi. Mutta niistä ei ole nyt blogijuttuja, joten kehaisenpa vanhaa suosikkiani Rex Stoutia. Hänen dekkarinsa tehoavat minuun edelleen, vaikka tarinat ovat pysyneet hyvin mielessä.

8. Scifi?

Vaikka mikä! Tykkään niin monista, että on vaikea mainita yhtä. Ehkä säväyttävin on kumminkin ollut ensimmäinen lukemani scifi-kirja, Isaac Asimovin Itse jumalat. Siitä se lähti.

9. Fantasia?

Tulen ja jään laulu. On se vaan niin hyvä. Seuraavaa osaa odotellessa voi muistella viimeisintä.

10. Runous?

Runous on minulle hankalaa. Työlästä. Sattuu aivosoluihin. Ihanaa kun siihen pääsee sisään - mutta ei mitenkään rentouttavaa. Samaan hengenvetoon on myönnettävä, että Edith Södergranin runoista kyllä sain melkoiset sävärit kun pari vuotta sitten yrittämällä yritin.

***

Rikon taas vaihteeksi ketjun enkä laita haastetta kunnolla eteenpäin, kun en ole varma ketkä kaikki ovat jo vastanneet. Sen sijaan osoitan omat kysymykseni kaikille vapaaehtoisille. Olkaa hyvät!

1. Villasukat vai pörrösukat talvilukuvarusteina?
2. Mikä on paras juoma kirjan seuraksi?
3. Mikä kirja sinun olisi pitänyt saada joululahjaksi mutta et saanut?
4. Ketä kirjallista etsivää kutsuisit apuun jos sinua epäiltäisiin murhasta?
5. Mitä äänikirjaa kuuntelisit ajomatkalla Helsingistä Sallaan?
6. Hienoin kirjallinen junamatka?
7. Kirjallinen eläin, jonka haluaisit lemmikiksi?
8. Henkeäsalpaavan ihana kirjankansi?
9. Missä kirjallisessa kaupungissa haluaisit asua?
10. Mitä vuoden 2013 kirjatarjonnasta suosittelisit lukulistalleni?

Rattoisaa viikonloppua!


keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Miina Supinen: Säde

Kuva: WSOY
Jokunen vuosi sitten tykkäsin kovasti Miina Supisen Apatosauruksen maasta ja esikoisromaani Liha tottelee kuria oli sekin hykerryttävä tapaus. Säde, Supisen toinen romaani, aiheutti melkoisia ennakkoväristyksiä sisuskaluissani.

Säde on kirjan nimihahmo ja nimensä mukainen: kaunis nuori nainen, joka tuntuu hohtavan omaa valoaan, ainakin monien miesten silmissä. Mutta Säde hakee vielä paikkaansa maailmassa. Mihin voi uskoa kun kodin perintönä on ankara ateismi - kelpaisiko kotimainen metsäkultti? Ketä voisi rakastaa kun tarjolla on vain keskinkertaisia vaihtoehtoja - opiskelijoita jahtaava professori ja viestintärajoitteinen nörtti? Mitä pitäisi tehdä kun kasvaa isoksi - arkeologian opiskelija ei kai saisi rikkoa ruukkuja?

Kirjana Säde on yllätyksellinen ja helppo luettava. Siinä on samanlaista viehkoa sekavuutta kuin Lihassakin, mutta rehellisesti sanottuna pidin aiemmista enemmän. Säde on juonellisesti viimeistellympi ja eheämpi; silti se jotenkin jätti vähän tyhjän fiiliksen. Liikaa odotuksia varmaan. Jos olisin lukenut tämän ensimmäisenä Supiselta, olisin luullakseni, noh, en ehkä ihan villinä ilosta laulaa lurittanut mutta kenties vähän säveltä tapaillut. Nyt odotukset tekivät lukukokemuksesta pliisumman kuin se muuten olisi ollut. Absurdia ja kiehtovaa mutta ei niin absurdia ja kiehtovaa kuin toivoin.

Teemat sinänsä ovat kiinnostavia ja Säteessä hahmona on tiettyä tenhoa. Hän tekee ja toimii ja vaikuttaa, eikä vaikutus ole aina sitä perinteistä naisen kosketusta. Ei voi olla pitämättä naishahmosta, joka osaa nylkeä jäniksen. Mietin ohimennen voisiko hänessä nähdä sukupolvisymboliikkaa: siinä missä edeltävä sukupolvi on opetellut hakemaan omaa nautintoaan ja uskomaan varmoihin totuuksiin, seuraava on vain rehellisesti ja reippaasti eksyksissä. Njaah... Joka tapauksessa Säde ja hänen nörttinsä Antti ovat molemmat kiinnostavalla tavalla rajoittuneita.

Hienoa tässä kirjassa on aiemmistakin tuttu aito Supisen fiilis detaljeissa. Niin kuin vaikka tässä:
"Mitä uhrikalliolla on?" Ripa kysyi. "Tiedätkö sinä jo?"
[--] "Siellä on varmasti portti aliseen. Siellä on voinut olla umpilampi, saivo. Niiden pohjassa on reikä maailmaan, joka on niin kuin tämä muta toisinpäin", Ripa sanoi.
"Minusta kyllä tuntuu", keskeytti Säde, "että siellä on ufo, jossa on Kekkonen." (s. 177)
Kun ei ole enää Kekkosta, pitää vaan yrittää itse kunkin keksiä mitä tehdä.

Miina Supinen (2013). Säde. WSOY.  978-951-0-39962-0.

Arvioita:
Morre viihtyi loistavasti
Lumiomena totesi sujuvaksi ja sekavaksi
Kirjasfäärin Taika löysi nokkelan pinnan alta salaviisautta.

perjantai 17. tammikuuta 2014

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kuva: Siltala
Tämä on se aika vuodesta, kun tunnollinen kirjabloggaaja (melkein) kokee pientä painetta. Blogistanian parhaat kirjat 2013 -kisa näet lähestyy kovaa vauhtia... ja noin tuhat tuoretta suomalaista uutuutta on vielä lukematta, kaikista hyvistä tuoreista käännöksistä puhumattakaan. Vaikken ole toistaiseksi sortunut valitsemaan lukemisiani kilpailuja silmällä pitäen,  lukujärjestykseen ne vaikuttavat; uutuuksilla on juuri nyt hienoinen etulyöntiasema.

Hotakaisen viime vuosien romaaneista Ihmisen osa ja Jumalan sana kolahtivat molemmat mukavasti, joten Lakikin oli luonnollisesti lukulistalla. Luonnon laki kuvaa maalämpöyrittäjä Rautalan erikoista elämänmuutosta: vakaumuksellinen veroistavinkuja rysäyttää autollaan suoraan toiseen todellisuuteen, hyvinvointivaltion vastaanottavalle puolelle. Terveitä ja terveydenhoitoa tarvitsevia erottavan rajan takana häntä odottavat filosofinen ja äänetön vieruskaveri ja kuoleman musiikista virtaa imevä sairaanhoitaja Laura, jonka on vuoron päätteeksi pakko pudotella potilaat kotimatkalla autostaan, jotta saisi jonkinlaisen rauhan. Rautalan kuolemaa tekevä äiti, vauvaa odottava tytär ja huonokuuloinen ja -muistinen isä muodostavat muun ydinkaartin.

Luonnon laki pursuaa pieniä kait-symbolisia elementtejä, joista kutoutuu kieltämättä näppärä melkein-puheenvuoro suureen keskusteluun yhteiskunnan ja yksilön vastuusta ja vähän sukupolvien kierrostakin. Ahneuksista ja uhrauksista ja ajattelemattomuuksista; rooleista joita itse kukin yhteiskunnassa ottaa; yksilön ja yhteiskunnan suhteesta. Sanon melkein-puheenvuoro, koska en ole ihan varma miten Hotakaisen kannanotto pitäisi kaikkineen tulkita. Hyvinvointivaltion puolella ollaan, se on selvä, mutta vähän jää auki että miten. Veroja välttelevä Rautala kääntyy veronmaksun puolelle vasta kun on itse nettosaaja ja ministerit saavat hermoromahduksia leikkauslistoja laatiessaan. Tuntuu että toivo jää nyt sen varaan, että osa (lampaat?) uhrataan, ja että kyllä niitä vauvoja vielä syntyy. On kuin Hotakainen sanoisi, että voisimme olla nöyrempiä elämän edessä.

Nöyryys on seuraus, epäilen minä, ei siitä liikekannallepanevaksi voimaksi ole.

Ja sehän on jo todistettu, että älyä emme kollektiivisesti kykyne hyvinvointivaltion pelastamiseksi kovin hyvin käyttämään.

Teksti on sellaista kuin Hotakaiselta osaa odottaakin, hyvin rytmittyvää ja oivalluksia tarjoavaa. Hotakaisen sairaalakuvaus on, kuten kokemukseen pohjaavalta tekstiltä voi odottaakin, uskottavaa ja iskevää... ja kumminkin sellaista hotakaismaista, vähän absurdia, näennäisen luonnosmaista, ihan kuin olisi kovinkin kevyellä kädellä kirjoitettu.

Pidin kovasti myös esimerkiksi Rautalan isän ajatuskuluista:
[--] Hyvän erottaa pahasta, jos katsoo tarkasti, aina ei jaksa, ja sillä tavalla ne sekoittuvat yhdeksi ja samaksi. Ihmiseksi. Ihminen on valtava olio, siihen mahtuu paljon erilaisia aineita, niin kuin karjalanpaistiin. Esimerkiksi laakerinlehti. Se laitetaan sinne, mutta ei sitä valmiista paistista syödä, silti sitä ei voi jättää vois. Sama on ihmisessä, laitetaan se paha sinne ja vaikei sitä usein käytetä, sen pitää olla siellä. (s. 42)
Minulle Laki jäi silti selkeästi kolmoseksi kahteen edelliseen verrattuna. Plan-kummilapsen tuominen kirjaan tuntui niin turhalta, että oikein tosissani mietin miksi. Koska kaikissa kirjoissa pitää olla tarpeeksi arvoituksellisia kursivoituja pätkiä? En myöskään saanut kovin hyvin kiinni yhteiskunnan näkemystä kuvaavista osista.

Hotakaisen faneille tämä uppoaa ilman muuta. Eikä kirjassa muutenkaan mitään vikaa ole. Mutta jos haluaa hurmaantua Hotakaiseen, kannattaa ehkä aloittaa jostain muusta. Minulle Ihmisen osa oli se hurmauskirja. Luonnon laki viihdytti ja mietitytti muttei saanut jalkoja alta.

Kari Hotakainen (2013). Luonnon laki. Siltala. 978-952-234-185-3.

Arvioita:
Vesa Rantama Lukeminen-blogissa kuuli kaikkien hahmojen puheessa keski-ikäisen miehen äänen
Sallan lukupäiväkirjassa suositellaan aloittelijalle Hotakaiselta mieluummin vaikka Jumalan sanaa
Morre maailmassaan tuumi hänkin, että tämä ei ihan edeltäjän teholla iskenyt.

perjantai 10. tammikuuta 2014

Terhi Ekebom: Kummituslapsi

Kuva: Asema

Terhi Ekebom on ollut epämääräisesti to do -listalla jo  (auts!) elokuusta 2011 asti, mutta nyt vasta suvaitsi aikomus realisoitua. Eihän se muuta tarvitse kuin että kirja hyppää kirjastossa syliin.

Syliin hyppääminen sopii hyvin Kummituslapselle, sillä juuri niin käy kirjan sisälläkin, joskin äärettömän paljon hienovaraisemmin ja vähäeleisemmin. Nainen muuttaa taloon synkän, henkien riivaaman metsän reunalla. Metsästä löytyy myös kummituslapsi, pieni valkea kajastus, joka ei halua haihtua.

Tekstiä on äärimmäisen vähän. Ekebom nojaa herkkiin kuviin ja onnistuukin hyvin luomaan omaperäisen, tenhoavan tunnelman. Vaikka itse tarina on hyvin yksinkertainen ja kuvat petollisen "helppoja" asetelmallisuudessaan, kirjaa jää katselemaan moneen kertaan. Sydäntä litistävää kuvakerrontaa.



Olisi kiva tietää miten tämä toimii vaikkapa pienellä ekaluokkalaisella... riippuu varmaan lapsesta. Ja äidistä! Jos tenavalla on yhtään kyselytaudin oireita, Kummituslapsi voi johtaa aika riipaiseviin keskusteluihin.

Tällainen minimaalisella tekstillä toteutettu sarjakuva, jonka painopiste on emotionaalisessa tehossa, ei oikeastaan ole minun lajini. Mutta kolahtipas vaan siitä huolimatta.

Joskus ei tarvita paljon sanoja.

Terhi Ekebom (2013). Kummituslapsi. Asema. 978-952-5909-15-9.

Arvioita:
Raija Taikakirjaimissa arvelee tämän sopivan laajalle ikäryhmälle.
Reijo Pois työpöydältä -blogissa kuvaa lohdulliseksi.
Virpi Alanen Turun Sanomissa luokittelee taiteellisesti korkeatasoiseksi sarjakuvaromaaniksi.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin


Kuva/kansi: Teos/Hannu Mänttäri
Auringon ydin tuli lukumaratonin ansioista luettua niin kuin hyvä (riittävän lyhyt!) romaani pitää lukeakin: kertaistumalta. Sinisalon uusin on tietty itsestäänselvästi lukulistalla, mutta samalla mielessäni epäilin, olisiko Ydin minun juttuni. Vaihtoehtoishistorioista en nimittäin yleensä perusta.

Tässä tapauksessa ratkaisu kuitenkin tuntuu perustellulta ja toimivalta.

Ydin tapahtuu meidän aikanamme mutta toisenlaisessa Suomessa, sellaisessa, jossa jo puukkojunkkarien aikaan on ymmärretty tehdä yhteiskuntavakautta edistäviä ratkaisuja. Kunnon miehekkäille miehille on varattu oikeus omaan suostuvaiseen naiseen, koska miehillä on luontainen ja pakonomainen, järjen kontrollin ulottumattomissa oleva sukupuolivietti. Tämän luonnonvoiman kesyttämisen varmistaakseen on Suomen Eusistokraattinen Tasavalta ryhtynyt valikoimaan lisääntymään sopivat (nais)yksilöt ja ennen kaikkea alkanut vahvasti suosia oikeanlaista käyttäytymistä. Vääränlainen fenotyyppi johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, epäkelvoksi luokittelemiseen ja sterilisaatioon. Emansipoitumisen asemesta on koettu domestikoituminen.

Eikä siinä vielä kaikki. Kansanterveyttä vaaliakseen on valtio myös pitänyt voimassa kieltolain ja bannannut alkoholin lisäksi muutkin mielihyvää tuottavat aineet: nikotiinin, kofeiinin ja viimein myös chilin, jolla päähenkilöt Vanna ja Jare käyvät salakauppaa. Itsekin kapsaisiinia käyttävä Vanna käy Ytimessä taistelua syövyttävää masennusta ja loputtomia itsesyytöksiä vastaan; pikkusisko Mannan muisto ei jätä häntä rauhaan. Ainoa apu on kapsaisiinin kirkas tunne.
[--] Upea, räjähtävä tuska lyö taas suuhuni kuin joku olisi juuri iskenyt hampaani sisään moukarilla. 
Poltetta on suojeltava kuin hiipuvaa liekkiä. Sen on annettava elää, sitä ei pidä tukahduttaa leivällä tai maitotuotteella tai viileällä juomalla. Sillä niin kaunan kuin suu ja vatsa tuntee pyhää tuskaa, ruumis pumppaa elimistöön hekumallisia opiaatteja. [--] Habanerossa on huikeat diskantit, sen poltto on kimeää ja korkeaa kuin hermoon osuva pora. Habaneron makuväri on keltainen, melkein valkoisen keltainen, sen salamointi välkkyy näköhermoissani. Tämä on paras veto ikinä, ikinä, ikinä. (s. 133)
Olen pitänyt kaikista lukemistani Sinisalon kirjoista, joistain enemmän, toisista vähemmän. Auringon ydin on melko erilainen kuin tähänastinen lempparini Linnunaivot, mutta Ydin tuntuu ainakin näin lyhyen miettimisen jälkeen vähintään yhtä hyvältä lukukokemukselta. Se ei ole yhtä arvoituksellinen kuin Linnunaivot, mutta oivaltamista riittää jonkun verran, hahmot ovat riittävän ristiriitaisia ollakseen mielenkiintoisia ja tekstikin on passelisti väliin runollista ja väliin sujuvan huomaamatonta. Erikoinen ympäristö on toteutettu hyvin ja nimikkeistön nätti niiaus H. G. Wellsin suuntaan miellytti.

Tarina myös liikkuu mukavassa rytmissä. Yksi omaleimaisen maailman hankaluuksia on, että lukijalle pitäisi kertoa riittävästi ympäristöstä, mutta pitkälliset infodumpit tekevät helposti kirjasta tahmean ja puuduttavan. Sinisalo osaa sirotella infodumpit sopivasti. Spekulaatioon on myös helpompi mennä mukaan, kun siitä ei yritetäkään tehdä osaa "meidän" todellisuuttamme; tässä tapauksessa uhkakuvan sijoittaminen reilusti kuvitteellisen puolelle tekee siitä oikeastaan pelottavamman. Kuten yksi kirjan hahmoista toteaa,
[--] Moni saattaisi elää aivan tyytyväisenä ilman autoa, tai ymmärtäisi hyvin, että sen hankkiminen vaatii ponnistuksia ja joistakin muista asioista tinkimistä. Mutta jos riittävän ponteva ryhmä iskoistaisi jatkuvasti muiden päähän ajatusta, että ilman autoa eläminen on mahdotonta, että autottomuus on ihmisoikeusloukkas - kuinka moni siinä tilanteessa kieltäytyisi valtion jakamista ilmaisista autoista?" (s. 262)
Auringon ydin kertoo, että kaikkein addiktiivisen huume on oikeastaan valta. Jep. Noh, vaarallisin ainakin. Käyttäjälle ja ympäristölle. Mutta ei chilikään mitään nössöjen kamaa ole. Suosittelen Ydintä lämmöllä kaikille spefiä sietäville... ja nopean ja kuuman ruoan ystäville lisäksi tätä katkarapukastiketta, tuplachilikastikkeella.

Johanna Sinisalo (2013). Auringon ydin. Teos. 978-951-851-552-7.

Arvioita:
Juhani Karila Hesarista viittaa Taivaslauluun ja Orjattareen osuvassa arviossaan, mutta myös spoilaa hieman enemmän kuin itse arviolta toivoisin.
Hannu Kirjavinkeistä sanoo reippaasti Sinisalon toistaiseksi parhaaksi
Taika Kirjasfäärissä päättää juttunsa osuvasti "Bravo!"
Krista Lukutoukan kulttuuriblogista napsautti viisi tähteä.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Loppiaisen lukumaraton: keskeneräisten kimppuun!

Kirjavarasto ja Virallinen Valvoja.
Viime heinäkuun lukumaraton jäi mieleen mainiona kokemuksena. Tiesin jo silloin, että tämän teen vielä uudestaan... Joululomalle suunnittelemani lukumaraton jäi kuitenkin pitämättä kaikenlaisen muun puuhailun tähden, mutta otan nyt vahingon takaisin. Seuraavat 24 tuntia koostukoon kirjoista ja vain kirjoista, ehkä pientä nukkumistaukoa lukuunottamatta.

Tämän lukumaratonin teema on puhdistavasti keskeneräiset kirjat. Haluan tehdä tilit selviksi ja putsata pöytääni tuoreen vuoden kunniaksi. Nyt luen ainakin kesken olevat novellikokoelmat  pois alta. Myös kirjaston eräpäivien paine saattaa vaikuttaa valintoihin... ja lähestyvät Blogistanian kisat tietenkin! Onneksi kotona on tyydyttävä pinkka kaikenlaista luettavaa!

Ensimmäisenä lämmittelen Janne Juhani Kuusisen omakustanteella Hauskan miehen kirous. Olen sen  lokakuussa kerjännyt kirjailijalta itseltään ja aloittanut silloin saman tien - mutta jotenkin se jäi  uusien kirjojen vyöryn alle. Olen nyt sivulla 132. Tästä se lähtee, pitäkää peukkuja!

***
13.03

Hauskan miehen kirous luettu loppuun - 78 sivua oli jäljellä, mutta Kuusisen teksti on niin, öh, täyttä, että sitä ei silmäilemällä lueta. Tämä lastukokoelma on hauska, kamala, vaivaannuttava ja ylipäänsä sellainen, etten totta vie ota vastuulleni sen suosittelemista erityisesti kenellekään. Paitsi ehkä Ben & Jerry's jäätelöä intohimoisesti rakastaville, sillä Kirous sisältää aidon ja alkuperäisen reseptin. Olen varma, että Wumon ja Fingerporin ystävät pitävät osasta Kuusisen lastuista... mutta olen myös varma, että jokainen jonkun tarinan kohdalla irvistää inhosta. Edelleen, veikkaan että äänet jakautuisivat varsin yksilöllisesti. Oman tieteellisen insta-analyysini mukaan lastusista 28 % oli äänenhörähtelyä aiheuttavia kunnon iskeleitä, 56 % oli yhdestä kolmeen hyvää oivallusta sisältäviä sytykkeentapaisia ja 10 % oli puhtaita huteja. Ei mene tasan, ei, mutta kun minä olen enemmän tällainen kvalitatiivinen analyytikko, enkä sitä paitsi ymmärtänyt kaikkia juttuja.

Lemppareitani olivat uniinkin tuleva Poodleloppet, jossa on Hugleikur Daggson -tunnelmaa: otetaan ravirata, maantiejyrä ja... mutta ei. Tätä saattaa lukea joku koiranomistaja. Myös Firma, Voitto ja Pattaya osuivat.

Kiinnostuneiden kannattaa varovasti tutustua miehen blogiin täällä.

***
13.45

Heinäkuusta asti kesken ollut Osuuskumman Huomenna tuulet voimistuvat luettu loppuun. Sivumäärästä ei ole tietoa, sillä oma (arvostelu)kappaleeni on sähköinen. Aloitin Tuulet viime heinäkuun lukumaratonilla, ja palasin siihen kerran tässä välilläkin, mutta niin vain oli jäänyt osa novelleista vielä lukematta. Nyt luin Risto Isomäen saatteen sekä novellit Mare Nostrum, Puuton maa ja Luonnon järjestys.

Yritän tässä sisällysluetteloa tuijotellen miettiä, mikä novelleista on eniten mieleeni, mutta ne ovat yhteisestä teemasta huolimatta keskenään niin erilaisia, että valintaa on vaikea tehdä. Jussi Katajalan Mare Nostrum on monella tavoin klassinen tarina, josta pidän väkisinkin. Soikkelin Urho ja kettu on jäänyt aika kirkkaana mieleen. Meresmaan Lintukoto heinäkuulta taitaa silti olla edelleen lempparini; puhdaslinjainen ja tiivis.

Kaikkiaan kokoelma on minusta pätevää työtä. Okei, Osuuskumman toimitustyössä on ehkä pientä arkuutta  ja tekstien viimeistelyn taso vaihtelee. Varmaan kirjoittajakollegoiden on vaikea toistensa tekstejä kovin rankasti sorkkia! Mutta kaikkiaan konsepti on kirkkaasti osoittanut toimivuutensa. Ja raapalepalvelu, jonka taannoin ostin, on osoittautunut juuri minulle passeliksi tavaksi nauttia sopivia annoksia lyhytproosaa.

Seuraavaksi taidan silti käydä käsiksi romaaniin. Kesken olisi kaksi, neljä, mutta yksi on melkeinen tiiliskivi ja toinen englanninkielinen. Hmm. Keitänpä teetä ja päätän sitten.

***
16.01

Lukumaratonin ensimmäinen keskeneräinen romaani (ja tuoreet 246 sivua) luettu! Aloitin Anne Leinosen Viivamaalarin jo kuukausi tai pari sitten. Se ensimmäinen yritys jäi sivulle 22. Alku oli niin hämmentävä, että siirsin kirjan syrjään ja tartuin dekkariin. Nyt mieliala taisi olla sopivampi. Aloitin uudestaan alusta.

Viivamaalari on edelleen hämmentävä... mutta se on myös kiehtova ja kaoottisella tavalla kiinnostava tarina. Päähenkilö elää todellisuudessa, jossa kaikki voi muuttua milloin vain ja selviytymisen elinehto on loputon sopeutuminen. Varsinaisen kertojan lisäksi tarinaan limittyy pätkiä muidenkin ihmisten elämästä. Kaikki liittyy kaikkeen eikä vakaata pintaa ole helppo tavoittaa. Jotain kiinteää jälkeä seuraa silti Ursula, viivamaalari, jonka vetämä valkoinen viiva halkoo aavemaisen kaupungin epävakaata maisemaa; kun kertojalle arvotaan työtehtäväksi käsitetaiteilijana toimiminen, hän liittyy Ursulan seuraan oppiakseen uuden alansa. Matkalla voi tapahtua mitä tahansa ja tapahtuukin.

Loppuratkaisu sitoo - uskomatonta! - langanpäät yhteen. Monisyinen kirja. Ehdottomasti sellainen, joka ansaitsi keskittynyttä ja keskeytyksetöntä lukemista. Tekisi mieli kirjoittaa tästä kunnon juttu, mutta ei auta, seuraava keskeneräinen kutsuu.

***
18.45

Maarit Verrosen novellikokoelma Viimeinen lapsitähti ja muita ylimääräisiä ihmisiä tarttui mukaani kesällä Finnconista. Luin matkalla ensimmäisen pitkän novellin Pala hopeaa. Ja siihen se jäi, kirja hautautui työhuoneen pinoon. Nyt tempaisin reippaasti loput 240 sivua ja ihmettelen itsekin, miksi en voinut lukea näitä mainioita novelleja aikaisemmin. Verronen on huikea sivullisuuden kuvaaja. Hänen henkilönsä ikään kuin katsovat ulkoa omaa elämäänsä. Tai toisten, usein kammottavin seurauksin.

Useimmat näistä tarinoista tuntuvat edelleen järisyttävän tuoreilta, vaikka setti on lähes 20 vuotta vanha. Viimeisen lapsitähden novelleista erityisesti Toinen mahdollisuus ja Tulenkultaiset kipinät tekivät vaikutuksen, samoin kuin kokoelman viimeinen, haikeankarvas Sarajevo, Sarajevo.

(Tässä käy kohta niin, että hyvien novellikokemusta innoittamana perun koko alkuperäisen ajatukseni novellien välttelystä. Krhm. Taitaa olla paras että otan seuraavaksi taas romaanin.)

***

22.02

Minna Lindgrenin Kuolema Ehtoolehdossa (kiitos kirjasta Ilselän ihanalle Minnalle) oli kesken vain hiukkariikkisen, mutta kaikki lasketaan... Jatkoin sivulta 13, johon asti luin heti paketin joulunapäivänä avattuani.  209 sivua lisää siis. Vauhti ei päätä huimaa, mutta onhan sitä huolehdittava ravinteista (lasagnea) ja nesteytyksestä (punaviiniä) välillä. Punaviini sopikin mainiosti Ehtoolehdon tunnelmaan, sillä palvelutalon hilpeät ysikymppiset ymmärtävät hyvin tämän elähdyttävän aineen hyvää tekevän voiman.

Ihan Sivistyksen turhan painolastin hervottoman hihityttävälle tasolle Ehtoolehto ei yltänyt, mutta kaikkiaan pidin siitä silti. Lindgren rinnastaa hauskasti vanhusten lievistä muistiongelmista johtuvan sekavuuden ja maailmanmenon yleisestä kummallisuudesta johtuvan, noh, normaalin sekavuuden. Esimerkki: kun tarmokas rouvakaksikko Siiri ja Irma käy postissa, he jättivät neljä kirjettä neidille, katselivat hetken ympärilleen ja kinastelivat siitä, oliko tämä posti enää pääposti, oliko mahdollista, että sama arkkitehti oli piirtänyt Postitalon ja uimastadionin, oliko pääposti tehokkaampi posti kuin jokin muu ja tarvittiinko ollenkaan pääpostia ja miksi ihmeessä kukaan siirtäisi pääpostin jonnekin Pasilaan, kunnes he huomasivat, että postissa oli kirjasto, ja menivät sinne lukemaan lehtiä. 

Dekkarijuoni on aika turhanaikainen, mutta tarjoaa kehyksen mukaville tyypeille ja monelle raitiovaunuajelulle ja hautajaiskäynnille. Mitä palvelutaloympäristöön tulee, tämän luettuaan on viimeistään oltava samaa mieltä takakannen kanssa: kuolemaakin pahempi kohtalo on joutua dementiaosastolleEhtoolehdon viehätys on paljolti sen huipaisan lörpöttelevässä sävyssä, joten olisi kai typerää sanoa, että kirja olisi kestänyt vähän tiivistämistä.

Ehtoolehdolle on tulossa jatko-osa, jonka ajattelin myös lukea. Kunhan se nyt ensin ilmestyy.

Hm. Nyt onkin vaikea paikka edessä kirjavalinnan kanssa. Kesken on (jos äänikirjoja ei lasketa) enää englanninkielinen pokkari, keltaisen kirjaston tiiliskivi, yksi esseekokoelma ja Vänrikki Stoolin tarinat.... Viimeksi mainittu ei kerta kaikkiaan istu tunnelmaan ja esseekokoelmaa vastaan puhuu tuo punaviini.

Enttententten.

***
8.33

Tulipa nukuttua pitkään!

Illalla ja aamulla olen nyt lukenut kesken jäänyttä matkakirjaa. Aravind Adigan The White Tigerin aloitin heinäkuun Intian matkalla, lentokoneessa. Myöhemmin luin sitä pätkissä sivulle 97 asti... mutta jotenkin jotain muuta tuli aina väliin. The White Tiger koostuu Balram Halwain, valkoisen tiikerin, kirjeistä. Balram kasvaa hyväksikäytön ja alistumisen verkossa, muttei ikinä opi täysin hyväksymään osaansa. Tiger on eräänlainen kasvutarina: miten maalaiskylän köyhästä pohjasta tulee menestynyt yrittäjä ja murhaaja.

Kertomus Intian kurjuudesta kuulostaa synkeältä ja onkin sitä, mutta Adigan onnistuu jotenkin ilmaisemaan asiat niin, että vaikutelma on värikäs, älykäs ja hauska. Ja sydämeenkäyvä. Mietin miksi ihmeessä näin hyvä kirja on ollut näin pitkään kesken... luultavasti siksi, että tarinassa ei ole kiireen tuntua. Jo alussa tietää miten se loppuu; ei ole erityistä kiirettä selvittää miten maaliin päästään. Tiger ei myöskään tunnu kärsineen odottelusta. Alku on pysynyt mielessä hyvin ja Balramin tarinointiin oli helppo päästä uudestaan mukaan.

Jos tekee mieli lukea jotain intialaista, Adigan on hyvä valinta. Kiitos Mari A:lle suosituksesta!

Loppukirin aika! Teeman mukaan pitäisi nyt kai jatkaa keskeneräisen tiiliskiveni kanssa, mutta ei, se jäisi edelleen pahasti kesken. Taidanpa ottaa viimeiseksi jotain kirjaston erääntyvien listalta.

***
11.25

Johanna Sinisalon Auringon ydin on itsestäänselvyys lukulistalla, niin paljon olen Sinisalon kirjoista pitänyt. Sain Ytimen lainalle jo jonkin aikaa sitten, ja nyt kirjasto haluaisi pian omansa takaisin.

336 sivua erittäin mukaansatempaavaa tarinaa. En yleensä erityisemmin pidä vaihtoehtoisiin historioihin perustuvista kirjoista, mutta tämä versio Suomen Eusistokraattisesta Tasavallasta vuonna 2013 on mainio.

Auringon ytimestä pitää kirjoittaa erikseen oma juttunsa.

Vajaa puoli tuntia. Yhden sarjakuvaromaanin ehkä ehtisi vielä lukea, mutta hosumiseksihan se menisi. Ehkäpä otan nyt sen välttelemäni keltaisen tiiliskiven ja taaperran tovin sen tietä eteenpäin.

***
12.00

Se oli siinä! Viimeinen sprintti oli kolkyt-ja-risat sivua Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, joka alkaa vähitellen (vihdoin) hieman kiehtoa.

Tällä kertaa nukuin selvästi enemmän ja luin selvästi vähemmän kuin heinäkuun maratonilla. Saldoksi kertyi 1109 sivua + Osuuskumman e-kirjan novellit, joiden sivumäärää en tiedä.

Jäi hyvä mieli. Sain loppuun monta keskeneräistä kirjaa, ja kaikki olivat omalla tavallaan hyviä lukukokemuksia, nyt kun maltoin keskittyä niitä lukemaan.

Minkäänlainen lukuväsymys ei vaivaa... jos ei olisi pakko vähän käyttää aikaa myös kodinhuoltohommiin, voisinpa ottaa ja jatkaa saman tien lukemista iltaan asti.

Kiitos tsempistä kaikille kommentoineille!




lauantai 4. tammikuuta 2014

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo, se uusi suomennos

Kuva/kansi: Teos/Elina Warsta
Odotin tätä kirjaa suorastaan kuola suupielistä valuen ja nyt olen sitten siitä kirjoittamisen kanssa ihan solmussa! Melkein pitäisi tehdä kolme eri bloggausta, jotta saisi käsiteltyä kaikki näkökökulmat. Tyydyn nyt yhteen mutta turvaudun väliotsikoihin.

Tausta ja tarina

Ei ole salaisuus, että Austen on mielestäni maailman paras romaanikirjailija; hänen kuudesta romaanistaan vain yksi on keskinkertainen. Jos joutuisin pariksi vuodeksi autiolle saarelle vain yhden kirjan kanssa, ottaisin mukaani Austenin Mansfield Parkin.... mutta vain siksi, että Pride and Prejudice ja Emma on tullut luettua jo lähes ulkoa.*

Ylpeyden ja ennakkoluulon olen viimeksi lukenut toukokuussa, mutta pidemmän jutun kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten. Koska linkin takaa löytyy yhtä pitkä juttu kuin tämäkin, säästän klikkaamisen vaivan ja kerron tässä, että Pride and Prejudice on mielestäni maailman ehkä hienoin romaani ja samalla paras lohtukirjani; kun mikään luettava ei maistu, kun oikein väsyttää, kun elämä tuntuu tositeeveeltä... voin aina lukea Priden ja hymyillä.

Tämänkertaisen lukukierroksen kirvoitti Kersti Juvan tuore suomennos, joka ilmestyi sopivasti teoksen 200-vuotisen elinkaaren kunniaksi. Alun perin Pride ilmestyi 1813, vaikka sen ensimmäinen versio onkin kirjoitettu jo edellisen vuosisadan puolella. Edellisestä suomennoksestakin on jo ehtinyt vierähtää tovi, sillä aiempi Sirkka-Liisa Norko-Turjan käsialaa oleva käännös on 40-luvulta.

Ylpeyden ja ennakkoluulon juonesta ei varmaan tarvitse kovin paljon sanoa. Ylpeys tunnetaan ylpeän herra Darcyn ja ennakkoluuloisen neiti Elizabeth Bennetin rakkaustarinana, mutta on se muutakin: häijynhilpeä tapakomedia, jossa ihmisluontoon sen kaikessa ihanuudessa voi perehtyä mukavan puistomaisessa herraskartanomiljöössä. Rahan valta, turhamaisuus, tekopyhyys, juoruilu, laiskuus, ahneus, kateus ja häikäilemätön oman edun tavoittelu löytyvät kaikki Ylpeydestä.

Uusi suomennos on uusi teos

En toden sanoakseni odottanut löytäväni kovin paljon uutta kirjasta uuden suomennoksen myötä, mutta yllätyin. Kersti Juvan uusi käännös on tosiaan uusi teos. Se on myös selvästi erilainen teos kuin Norko-Turjan. Esimerkiksi alkutekstin kursivoinnit, jotka vanhassa versiossa ovat mukana harvennettuna tekstinä, on tästä jätetty pois. Sen tarkemmin käännöksiä vertailematta saa myös vaikutelman, että Juva käyttää vähemmän lauseenvastikkeita, uudistaa sanastoa ja on ilmaisussaan asteen lähempänä tämän päivän kieltä.

Tekstin vanhanaikainen tunnelma on silti säilynyt, ja mikä hauskinta, Juva on tuonut siihen tietyn suomalaisen vivahteen. Pidin kovasti esimerkiksi siitä, että Elizabeth puhuttelee vanhempiaan kolmannessa persoonassa: hän sanoo isälleen eikö isällä ole muuta häntä vastaan [--] ja niin pois päin. Siitä saa viehkosti wanhan ajan waikutelman ilman että asia pätkääkään mutkistuu. Ja tämä on todellakin Juvan tekosia, sillä alkukielellä Lizzy sanoo vain you. Rohkea ja samalla hyvin luonteva ratkaisu.

Pidin myös siitä, että nyt (vaihteeksi) suomeksi tätä lukiessa huomio kiinnittyy luontevasti Darcyn käytökseen ja Elisabethin tunteisiin. Juva ei ole epäröinyt tuoda tunteita ja niiden tulkintoja peliin sanavalinnoillaan. Toki teksti on suomeksikin mutkikasta, mutta uskoisin tämän uuden suomennoksen tekevän siitä nykylukijalle asteen lähestyttävämpää.

Nillitysosasto

Välillä saa silti vaikutelman, että tavoitellessaan autenttista fiilistä on Juva valinnut turhankin vaikean sanan tai ilmauksen. Otanpa esimerkin kohtauksesta, jossa neiti Bingley pyrkii flirttailemaan herra Darcyn kanssa ja yrittää hyötyä Elizabethista puuhassaan... kas tässä alkukielellä
[--] I never heard any thing so abominable. How shall we punish him for such a speech?"
"Nothing so easy, if you have but the inclination," said Elizabeth. " We can all plague and punish one another. Teaze him - laugh at him. Intimate as you are, you must know how it is to be done."
Juvan käännöksessä neiti Bingley kysyy kuinka läksytämme häntä kamalista puheista, kun Norko-Turjan tekstissä neiti aprikoi miten naiset voisivat herraa moisesta julkeudesta rangaista. Tuoreempi teksti on siis jossain mielessä raikkaampi - mutta ei niin paljon kuin ehkä olisi odottanut. Läksyttääkö kukaan enää?

Otanpa toisen esimerkin, jossa näkyvät sekä Juvan ovelat sanavalinnat että pienet kauneusvirheet... tässä herra Bennet puhuu Elisabethille Darcyn kosittua ja Elisabethin kerrottua Darcyn urotöistä perheen hyväksi.
[--] Darcy siis teki kaiken; rakensi liiton, antoi rahat, maksoi miehen velat ja hankki hänelle upseerinkirjan! Hyvä niin. Se säästää minulta loputtoman määrän vaivaa ja rahahuolia. Jos se kaikki olisi ollut enosi aikaansaannosta, minun olisi pitänyt maksaa hänelle, ja minä olisin myös maksanut hänelle; mutta hurjat nuoret rakastajat tekevät oman päänsä mukaan. Minä tarjoudun maksamaan hänelle huomenna; ja hän toitottaa rakkauttaan sinua kohtaan ja siihen se asia päättyy." (s. 491).
Toitottaa rakkauttaan on minusta mainiosti sanottu tässä yhteydessä - alkukielen rant and storm on ehkä tarkemmin riehuu ja raivoaa, mutta toitottaminen on yhtä ilmaisuvoimainen ja ehdottomasti freesimpi valinta. Mutta onko tässä lievää anglismia kuitenkin? En voi olla ajattelematta, että tämäkin tekstinpätkä kulkisi jouhevammin vähemmillä persoonapronomineilla. Minusta siis miinusta minuista. I shall offer kääntyy Tarjoudun aivan tarpeeksi selvästi. Kun lukijan pitää selviytyä Austenin ajalle tyypillisistä pitkistä virkeviritelmistä, ei lyhytmuistia kannata kuormittaa ylimääräisille sanoilla.

Muutamassa kohdassa teokseen on livahtanut jotain kovasti virheen näköistä.  Vähän omaa nillittämistäni häveten nostan esille kaksi... (Olkoon puolustukseni se, että molemmat kohdat voivat antaa väärän käsityksen henkiseen perheeseeni kuuluvien ihmisten luonteista.) Yhdessä kohdassa herra Bennetin purevan ironinen kommentti onkin vahingossa pantu yksioikoisen rouva Bennetin piikkiin (s. 429), toisessa (s. 479) Elisabeth näyttää kommentoivan myös Darcyn tunteiden vaihtelevaisuutta, vaikka alkutekstissä hän viittaa vain omiensa muuttumiseen.

Selvyyden vuoksi: tämä on silti herkku

Huomaan antavani turhan kriittisen vaikutelman. Ehkä kaikki hyvä tässä kirjassa on minulle niin itsestäänselvää, että löydän helpommin sanoja ongelmille. Lisään siis selvyyden vuoksi loppuun, että Juvan ja Teoksen uusi tuotos on minusta hieno kunnianosoitus Austenille. Vaikka itse olen jumittunut lukemaan Austenia alkukielellä, on upea juttu, että Ylpeyden kaltainen klassikko on saatavilla myös tuoreena suomennoksena.

Oli Juvalta huikea uroteko käydä käsiksi tähän tekstiin. Urakka on ollut melkoinen, kuten tästäkin Kotuksen blogijutusta näkee. Suomentaminen ylipäätään on haastavaa hommaa - Austenin vanhanaikaisen kielen ja vivahteikkaan, älykkään dialogin kääntäminen suomeksi vaatii hurjaa luontoa, suurta sydäntä ja kylmää järkeilyä. Krhm, siis kielitaidon ja kielitajun lisäksi. Juva on onnistunut kokonaisuutena ottaen hienosti niin kuin huippuammattilaiselta voi odottaakin.

Tässä on kirja kuin karamelli. Elina Warstan laatima herkullinen ulkoasu hivelee silmää ja teksti on uskollista alkuperäiselle myös hengen eikä vain sanojen puolesta, muutamasta virheentapaisesta huolimatta. Välttämätön kirja kaikille Austenin ystäville!

Oikeastaan ainoa, mitä tämä kaunis teos jäi kaipaamaan, oli jonkun Austenin maailmaan perehtyneen kirjallisuuden - tai ehkä kirjallisuudenhistorian - tuntijan essee taustoittamaan tarinaa. Sain reilu vuosi sitten lahjaksi Pridesta hienon painoksen, johon oli lisätty liitteeksi Tony Tannerin Penguin Classicsille kirjoittama esittely romaanista. Se muutti omia ajatuksiani Ylpeyden ja ennakkoluulon tulkitsemisesta kirjana. Jokin vastaava olisi ollut tässäkin hieno lisä.

Jane Austen (2013, alkuperäinen 1813). Ylpeys ja ennakkoluulo. Suomentanut Kersti Juva. Teos. 978-951-851-554-1.

Arvioita:
Uuden suomennoksen ehti lukea myös Maria Sinisen linnan kirjastosta

*Valehtelen. Oikeasti ottaisin James Joyce Ulysseksen uuden kuuluisan suomennoksen kaikkine alaviitteineen. Autiolla saarella ehkä saisin sen luettua. Se olisi sopivan paksukin.

torstai 2. tammikuuta 2014

Joulukuun kirjapaketti ja (uuden) vuoden ajatuksia

Tämän talvisempaa ei irronnut.
Tässä nyt yhdessä paketissa joulukuun kooste ja koko vuoden yhteenveto. Joululomasta tuli huomattavasti suunniteltua sosiaalisempi, joten lukemiset jäivät vähiin, mutta enpä osaa tuota pokkana harmitella, niin mukavaa on ollut. Okei, no lukumaratonin siirtyminen vähän kirveli, mutta ei hätää - onhan tässä vielä yksi pitkä viikonloppu edessä.

Joulukuun mieleenpainuvin lukukokemus taitaa olla Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Sahlbergin Herodes on kenties hienompi ja kypsempi kirja, mutta Sielut jää varmaankin vahvemmin kummittelemaan. Kuukauden ylläri oli Neideiltä joululahjaksi saamani Guy Delislen A User's Guide to Neglectful Parenting, jonka terävät oivallukset hihityttivät. Kuukauden comebackin teki Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat; se piti lukea uudestaan, koska kävin katsomassa Kansallisteatterin version.

Luettu ja blogattu:

Asko Sahlberg: Herodes
J. K. Rowling: Paikka vapaana
Camilla Läckberg: Majakanvartija ja Enkelintekijä
Pete Suhonen: Valkoinen joulu
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Luettu muttei blogattu:

Kristiina Vuori (2013). Siipirikko. Äänikirja, kirjastosta. Vuoren esikoinen ei ollut hullumpi avaus minusta, joten nähdessäni tämän hänen toisen romaaninsa tarjolla äänikirjana, otin epäröimättä kopin. Siipirikko on tarina Karjalaan orjaksi joutuvasta Seljasta ja hänen vaiheistaan. Rehellisesti - en oikein innostunut tästä kirjasta. Kuuntelin loppuun kun tulin aloittaneeksi, mutta en pitänyt Seljan persoonasta enkä osannut uskoa juoneen… Vuori on minusta vahvimmillaan miljöön hallinnassa, mutta kokonaisuus tökki. Olisi saattanut menetellä luettuna - kuunneltuna ei tällainen romantiikka minulle pelitä. Sallan näkemys oli positiivisempi.

Kaari Utrio (1989). Vendela. Itse ostin. Siipirikon jälkeen teki mieli lukea Utrion keskiaikakirjoja, joten tartuin tähän äskettäin käytettynä löytämääni vanhaan tuttuun. Vaatimaton Vendela rakastuu komeaan ritari Hartmaniin, joka ei ymmärrä minkälaisen aarteen voisi saada. Romantiikkaa ja miekkamittelöitä mestarin otteella. Lunttaan blogista, että olen viimeksi lukenut tämän kesäkuussa 2011.

Anna Jansson (2011). Unissakävelijä. Elisa äänikirja, itse ostin. Nyt talvisaikaan on tullut juostua vähän enemmän yksin ja juoksumatolla, ja siinä puuhassa äänikirja on välttämätön apu. Unissakävelijä on osa Janssonin Maria Wern -sarjaa ja alkaa raflaavasti pahoinpitelyllä, johon Maria yrittää puuttua ja joutuu itsekin uhriksi. Mutta kun Gotlannissa ollaan, totta kai ruumiita tulee useita ja murhat ovat mitä mielikuvituksellisimpia. Tässäkin dekkarissa esiintyy inhokkikliseeni eli poliisin työ- ja yksityiselämän yhdistyminen... ei siitä sen enempää, tulin jo Läckbergistä kirjoittaessani aiheesta rutkuttaneeksi. Irja Kirjavinkeissä laittaa tämän sarjan kärkipäähän.

Sofi Oksanen (2012). Kun kyyhkyset katosivat. Kamulta lainassa/sain lahjaksi. Luin Kyyhkyset maaliskuussa, ja jo silloin tiesin, että haluan vielä lukea sen uudestaan. Nyt kävin joulukuun alussa katsomassa Kansallisteatterin version tarinasta ja kävin heti sen jälkeen käsiksi myös kirjaan, jota olen lukenut pätkittäin siitä asti. Toisella lukemisella ja etenkin näytelmän nähtyäni kirja tuntui paljon helpommin avautuvalta. Vaikka Hesarin kielteinen arvio esityksestä ei ole ihan tuulesta temmattu, ei näytelmä mikään teatterin mätäpaise ollut... ja näytelmän jälkeen kirja näyttäytyi uudessa valossa. Itse asiassa nyt toisella lukemalla vertailu teatteriversioon vähän hallitsi lukemista. Mutta ei se mitään, voin lukea tämän myöhemmin vielä kolmannenkin kerran; jouluna sain näet vielä lahjaksi oman kappaleen opusta.

Guy Delisle (2013). A User's Guide to Neglectful Parenting. Lahja tyttäriltä. Päätin tulkita tämän lahjan positiivisesti, sillä jo kotoa muuttaneilla nuorilla naisilla ei voi olla mitään pelättävää tai odotettavaa, vaikka oppaan vinkeistä ottaisinkin vaarin. Delisle nimittäin keskittyy huomattavasti nuorempien lasten kasvattamiseen hajamielisellä, ironisella ja hilpeän rehellisellä tavalla. Suositan kaikille Delislen faneille! Hänen vähäeleinen mutta vivahteikas tyylinsä pelaa loistavasti tässä(kin) aihepiirissä. Maijakin luki tämän äskettäin.

Vuoden saldo ja uutta putkeen

Vuonna 2013 luin 121 kirjaa ja viitisenkymmentä sarjakuvaa. Tavallaan se on paljon... mutta verrattuna vuoden 2012 (230 kirjaa) tai 2011 (noin 300 kirjaa) lukemiin, olen lässähtänyt kuin hätäinen kohokas.  Luojan kiitos lukutoukkailu ei ole numeroin mitattava laji tai masentuisin! Mutta eipä tässä lukumääristä ole kyse. Onneksi kirjat sinänsä maittavat yhtä hyvin kuin ennenkin, aikaa vain on ollut vähemmän käytettävissä.

Kirjoista on vaikea nostaa yhtä (tai kuutta) yli muiden, mutta lukemisen suunnista huomaan kirjalistaa silmätessäni, että tänä vuonna on tullut luettua aika paljon dekkareita. Myös matkailu on ohjannut lukemisia. Etenkin Italiassa käytyäni innostuin lukemaan Roomaan liittyviä kirjoja, mikä puolestaan johti Waltari-putkeen. Hämmästyneenä huomaan, että spefiä olen lukenut aika vähän edellisvuosiin verrattuna. Höh. Kirjavuoteni tapahtumahuippu oli nimittäin ilman muuta Finncon, jossa tapasin mm. J. Pekka Mäkelän ja Vesa Sisätön.

Yksi kamuni kysäisi äskettäin uudenvuodenlupauksista. Että aionko.

Väitin että en, mutta taidan kumminkin. Lupaan etten aloita yhtään runokirjaa tai novellikokoelmaa. Ne penteleet tahtovat jäädä minulta kesken. Kun viikonloppuna pidän lukumaratonini, luen loppuun nyt kesken olevat... ja sitten menen vuodeksi kokoelmalakkoon.* Kun ei siedätys tunnu tehoavan, kokeilen nyt vieroitusta allergiaoireitteni hoitoon.

Noin muuten lupaan vain jatkaa samaan malliin: lukea mitä milloinkin, missäkin, mitenkin.

Lumista ja tuiskuista tammikuuta ja onnellista uutta vuotta!


*Poikkeuksena tietenkin Osuuskumman raapalepalvelu, jonka koeversiosta olen nauttinut täysin siemauksin.