Jo Baker: Longbournin talossa

Kuva: Tammi

Pongasin kirjablogeista taas vähän erilaisen version rakkaasta Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Onhan näitä jo nähty: viime vuosina on tullut luettua esimerkiksi sama tarina Darcyn näkökulmasta ja dekkarimuotoinen kertomus Elizabethin ja Darcyn avioliiton myöhemmistä vaiheista. Jo Bakerin idea on kuitenkin jotain ihan muuta. Nyt Bennetin perheen elämää tarkastellaankin palvelusväen näkökulmasta... paitsi että palvelusväen näkökulmasta kyse on tietenkin heidän omasta elämästään. Pieninkin piikanen on oman tarinansa päähenkilö.

Vaikka Longbournin talossa käyttää Austenin miljöötä ja tarinaa kehyksenään, se on oikeastaan aika itsenäinen historiallinen romaani. Päähenkilöitä ovat palvelustyttö Sarah ja uusi miespalvelija James, joiden välillä pian kipinöi. Ylpeydestä tuttu rouva Hill saa aivan uusia ulottuvuuksia. Bennetin tytärten naimapuuhat ovat nekin toki tärkeitä - riippuuhan palveluskunnan kohtalo Longbournin tulevasta isännästä ja emännästä.

[-- ] Kaikki olivat kokoontuneet ulkoportaille ottamaan vastaan miestä, joka olisi tulevaisuudessa heidän isäntänsä, jos he vain saisivat hänet ymmärtämään sen välttämättömyyden. Sarah oli kuvitellut herra Collinsin niin jyrkäksi ja vaativaksi, että hänen oli vaikea sovittaa kuvitelmaansa siihen pehmeään, pulskan näköiseen mieheen, joka laskeutui alas vuokravaunuista, kumarteli kömpelösti Bennetin perheelle, sitten herra ja rouva Hillille, Sarahille, Jamesille ja jopa Pollylle, joka toljotti häntä suu selällään. 

Sarah pukkasi Pollya kylkeen. "Niiaa. Ja suu kiinni." (s. 132)

Austen-fanille Longbournin talossa ossa raikas lisä muttei mitenkään välttämätön luettava. Minua se huvitti ja viihdytti, yhtä turhantuntuista jaksoa lukuunottamatta.

Olen usein ajatellut kiitollisuudella sitä tosiasiaa, että elän hyvinvointivaltion ja kodinkoneiden aikaa; Longbourn muistuttaa konkreettisesti elämän tosiasioista noina mukamas-niin-romanttisina päivinä. Austen itse ottaa purevasti kantaa hyväosaisten elämän absurdeihin ja ahtaisiin lakeihin, mutta Baker levittää tarkasteltavaksi sen vielä kurjemman puolen, jota varakkaampien ei liene ollut noina aikoina lupa edes ääneen pohtia. Bennetin siskosten hillitty käyskentely puutarhassa edellytti sitä, että muut nuoret naiset raatoivat aamusta iltaan kovassa työssä. Torpparien jälkeläinen pussaa pesutornia tämän luettuaan.

Kielellisesti Longbourn ei hätkäytä suuntaan eikä toiseen. Suomennos on pätevän oloinen ja kelpaa hyvin Kersti Juvan uuden Ylpeys-suomennoksen rinnalle. Vain makea "sienikakku" särähti... oletettavasti kyseessä oli sponge cake eli eräänlainen kuivakakku.

Bakerin lähtökohdat Austenin kierrätykselle ovat paremmat kuin useimpien yrittäjien. Alkuperäinen teos kertoo niin vähän palveluskunnasta, että tilaa jää mielikuvituksellisillekin ratkaisuille. Osa ratkaisuista on ehkä vähän, noh, mielikuvituksellisia, mutta kokonaisuutena ottaen Baker pysyttelee mukavasti kohtuuden rajoissa.  Kirjasta saa myös vaikutelman, että Baker on oikeasti ottanut selvää Austenin ajan palvelusväen mitoituksista ja mahdollisuuksista.

Pitääpä perehtyä Bakerin muuhun tuotantoon. Näin pätevää kierrätyskirjallisuutta aikaansaava kirjailija on toisenkin vilkaisun arvoinen. Kummitusjuttu The Telling näytti äkkiseltään kiinnostavalta.


Jo Baker (2014). Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Tammi.978-951-31-7642-6.

Arvioita:
Hanna Kirjainten virrassa -blogista piti mutta taisi tympääntyä samaan harharetkeen kuin minäkin...
Vinttikamarin Ahmulle tämä oli positiivinen yllätys
Tuulevi piti sotaulottuvuudesta