Jöel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Kuva: Tammi

Totuus Harry Quebertin tapauksesta ilmaantui yllättäen ja pyytämättä postilaatikkooni. Lämmin kiitos hienolle ja viisaalle ihmiselle, joka keksi laittaa sen tulemaan; olkoon polkusi tasainen ja reppusi kevyt! Totuus oli nimittäin vallan vetävä ja viihdyttävä tapaus.

Harry Quebert on suuri amerikkalainen kirjailija, jonka oppilaasta Marcusista on hänestäkin hyvää vauhtia tulossa suuri amerikkalainen kirjailija. Kummankin kirjailijauran avaintekijäksi osoittautuu tyttö nimeltä Nola Kellergan. Harrylle kaiken muuttaa Nolan katoaminen, Marcusille hänen löytymisensä - kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

Juonesta en oikeastaan halua sanoa yhtään enempää, en sanan sanaa, sillä minulle tämän kirjan keskeinen juju oli juoni. Asetelma kääntyy päälaelleen niin moneen kertaan ja niin taidokkaasti, että tarina ei ainoastaan koukuta vaan myös tyydyttää. Joskus käy niin, että mutkikas juoni loppujen lopuksi tuntuu tyhjältä ja kikkailevalta, mutta minusta Dicker lunastaa kätketytkin lupauksensa. Kaikki liittyy kaikkeen.

Kehut eivät irtoa kevyesti, sillä Totuus edustaa inhokkikliseetäni*, mutta annan tämän kuolemansynnin anteeksi, koska Totuus on samalla äärimmäisen ovela rikoskertomus ja traaginen rakkaustarina. Syvällisempään tulkitsemiseen taipuvainen voi nähdä siinä myös pohdintaa ystävyydestä, itsekunnioituksesta ja ihmisenä olemisen vaikeudesta. Dicker käsittelee jossain rivien välissä isoja kysymyksiä... On varmaan lukijasta kiinni, mikä teema vahvimmin nousee pintaan. Minulle tämä kirja puhui valheesta ja toivosta ja pelkuruudesta. Ja niiden kanssa elämisestä. Siinä on eroa, mitä ihminen myöntää itselleen ja mitä toisille, ainakin jos puhutaan oikeista ihmisistä eikä pyhimyksistä; tämän tosiasian Dicker purkaa esiin lanka langalta. Hänen ihmisensä ihmiset ovat hyvin inhimillisiä ja siksi kiehtovia, sivuhenkilöitä myöten.

[--] Olisit päässyt Harvardiin, Yaleen, koko hemmetin Ivy Leagueen, jos olisit halunnut, mutta ei, sinun piti tulla tänne, koska Herra Jeesus teki sinusta niin munattoman pelkurin, ettei sinulla riitä kanttia kokeilla miten pärjäät oikean vastustajan kanssa. [--] Täällä tiedät jo ennalta, ettei romahduksen vaaraa ole. Minusta nimittäin tuntuu, että ongelmasi on nimenomaan se, ettet ole vielä ymmärtänyt miten tärkeä kaatumisen taito on. Ja se sinut myös tuhoaa, jollet ryhdistäydy. (s. 112)

Pidin kirjan kielen sävystä, vaikka käännös paikoin tuntuukin vähän hätäiseltä. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka kirja sijoittuu Yhdysvaltoihin, se on kirjoitettu ranskaksi; dialogi on jotenkin erilaista käännettynäkin. Tai sitten Dickerin tyyli vain sopi minun lukutapaani. Samaan hengenvetoon on todettava, että kirja olisi mahdollisesti vielä asteen parempi, jos sitä olisi hiukkasen tiivistetty. Etenkin kirjan kirjoittamisen ihmeistä olisin voinut lukea sivun tai kaksikymmentä vähemmän.

En ole varma onko Totuus "kirjallinen tapaus" niin kuin kustannuspäällikön saatesanoissa arvellaan, mutta erinomaisen taidokas ja monikerroksinen romaani se ainakin on. Kaksi peukkua tälle ja vielä ukkovarvas varovasti pystyyn.

Joël Dicker (2014). Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Tammi. Suomentanut Anna-Maija Viitanen. 978-951-31-7305-0.

Arvioita:
Also Sprach Jussi yllättyi löytäessään trillerin Keltaisesta Kirjastosta.
Sonjan lukuhetkissä ihmeteltiin samaa.**

*Kirjaa kirjailijaelämästä. Kirjailijat ovat törkeän yliedustettuja kirjojen henkilöinä. Tahdon lukea enemmän putkimiehistä, makkaratehtailijoista, tanssinopettajista, avaruuslentäjistä,  ja virtuaalipalkkamurhaajista, ja vähemmän kirjailijoista. Kiitos.
**Totta puhuakseni ihmettelin vähän itsekin, mutta sitten aloin miettiä - miksikäs ei trillereitä? Okei, esikoiskirjatrilleri on kieltämättä vähän ylläri keltaisessa kaartissa.

Asta Honkamaa: Naisen maisema

Kuva: Books North

Asta Honkamaan Naisen maisema on kirja, jota minun ei oikeastaan pitänyt lukea. Se on runokirja, tai jotain sinne päin, ja olen lähestulkoon luovuttanut runojen suhteen. Runojen analyyttinen lukeminen saa aikaan ohimojomotusta, ja mitä tunteella lukemiseen tulee… sanotaan vaikka niin, että välillä on runotunne ja välillä ei. Yleensä ei. Naisen maiseman kanssa kävi niin, että sitä kustantaja tarjosi arvostelukappaleena. Vastasin, että kiitosta vaan mutten pahemmin kirjoita runoista, johon sieltä tuumattiin, että ei tarvitse kirjoittaa, lähetämme nyt kumminkin jos sopii.

 Ja sopihan se. Aina on tilaa vielä yhdelle kirjalle. Niinpä Naisen maisema oli jo valmiiksi käsillä kun Jenni kirjoitti siitä juttunsa; innoituin Jennin jutusta siinä määrin, että Maisema pääsi korjaa-nämä-johonkin -pinosta koitas-nyt-lukea-nämä -pinoon. Koska tässä kuussa ohut on minun listoillani pop, ja Pölynimurikauppiaan jäljiltä oli naiseutta ilmassa, tulin sitten lukeneeksi Maiseman.

Sitten jälkeenpäin muistin taas yhden syyn, miksi runoja on tullut luettua aika vähän: niistä on hankala sanoa mitään. Runot ovat jotenkin niin tiivistä ja liukasta tavaraa, että pitävää otetta on vaikea saada. Romaanin sitä läväyttää pöydälle, ottaa tukevan niskaotteen ja alkaa viipaloida, mutta tällaista runonkaltaista lyhytkamaa paloitellessaan ihminen viiltää helposti itseään peukaloon.

En siis oikein tiedä ketä tai mitä kuvaan, kun sanon että Maisema puhuu naisena olemisesta ja naisten jaetusta kokemusmaailmasta. Sukupolvista ja odotuksista ja ruumiillisuudesta; käskyistä ja kielloista; siitä miten hankalaa on olla sekä ihminen että lihaa. Siitä miten itsensä huijaaminen on välillä armollisinta mitä voi tehdä.

Kutsun Maisemaa runokirjaksi, mutta ehkä se on väärä sana. Runouskäsitykseni on niin reunoilta rispaantunut, ettei se kelpaisi edes kirpparille. Osa Honkamaan teksteistä on eräänlaisia mininovelleja. Kirja on jaettu kahdeksaan osaan, joilla on houkuttelevia nimiä, kuten vaikkapa Ratkaisumalli kaikille tunteille ja Myrskyn jälkeen on lounasta.

Otan tekstinäytteeksi otteen vähemmän runollisesta päästä, ihan vain ajoituksen vuoksi:

Pääsiäinen oli joko menossa tai tulossa, väreinään vihreä, oranssi, keltainen. Keskittymällä halvassa lasissa olevaan cavaan voi yhtäkkiä tajuta mitä voima on. Kun kaikki valuu kuin vesivärivanat tiskien yli, ja kuitenkin keskittyy yhteen rypäleeseen tai konvehtiin kerralla, pääsee johonkin pisteeseen. Sellaiseen missä tajuaa että kaikkea ei tarvitse itse koskea, todentaa olemassa olevaksi. [--]

Pidin tästä kirjasta, vaikka se aika kummallinen olikin. Uskottava ja samalla hämmentävä lukukokemus. Maisema on tässä kaunis ja tuossa ruma, ja niinhän se maisema tapaa olla jos sitä katselee vaikkapa liikkuvan junan ikkunasta.

Ja tähtiäkin on,
tähtiäkin on.

Asta Honkamaa (2013). Naisen maisema. Books North. 978-952-67980-4-2.

Arviota:
Mari A:n mielestä kirja oli kiltti muttei lapsellinen. Hyvin sanottu.
Sinisen linnan kirjastossa Maria mietti hänkin teoksen runoluonnetta.
hdcanis Hyönteisdokumentissa löysi sekä hempeyttä että vimmaa.

Hyvää pääsiäistä!

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Kuva/kansi: Atena/Elina Warsta*

Tässä kuussa ei ole päivityksillä juhlittu, sillä kiireen keskellä olen enimmäkseen vain napsinut rauhoittavia**, mutta yhden uuden kirjankin sain sentään loppuun. Tämä tupsahti Pienen esikoiskirjakerhon kautta minulle. Päätin lievästä novelliallergiastani huolimatta kokeilla Pölynimurikauppiasta, koska a) nimi on hyvä, b) äitien erehdykset ovat minulle rakas aihe ja c) takakansi lupasi mm. tarkkanäköisyyttä, riehakkuutta ja tytärnäkökulmaa.

(Arvelin myös, että ohuen novellikokoelman saattaisin saada loppuunkin tässä pähkähullussa kuussa.)

Noh, loppuun sain. Pari kertaa nauraa hykertelinkin, sillä Pöyliön tarinat ovat kieltämättä riehakkaita ja mustan huumorin kyllästämiä. Tarkkanäköisyydestä sanoisin, että näkemys on tarkka mutta onneksi tulkinta on perinpohjaisen överiä. Toivon ettei kovin monessa suomalaisperheessä painiskella ihan tällaisten äitiongelmien kanssa. Pölynimurikauppiaassa äidit aiheuttavat vaikeuksia (tyttären) syntymästä (äidin) kuolemaan ja vähän sen jälkeenkin. Yksi orgioi vanhoilla päivillään, toinen tuuppaa tyttärensä naapuriin rakkautta metsästäessään, kolmas raahautuu ruumiina pitkin metsäteitä.

Olen itse viime vuosina katsonut näitä äiti-tytär -juttuja enemmän äidin kuin tyttären vinkkelistä, joten sinänsä tästä äitiyttä problematisoivasta kokoelmasta sai mukavasti tuuletusta. Äidit ovat tyttärilleen väkisinkin hankalia, ei siitä mihinkään pääse. Oman äidin tarinasta löytyvät ne ydinmyytit joita vastaan itse kukin itseään peilaa; sitä yrittää lopun ikäänsä olla erilainen tai samanlainen tai molempia yhtä aikaa. Ja sama edellisessä sukupolvessa, ad infinitum. Aikuistuvan tyttären ja vanhenevan äidin väliin puristuva nainen on äidin tytär ja tyttären äiti, tiukasti ankkuroitu sukupolvien ketjuun mutta silti vähän hukassa. Kun pitäisi olla itsensäkin, jossain välissä.

Pidin Pöyliön novellien häpeilemättömän ronskista otteesta. Nämä olivat anteeksipyytelemättömiä tarinoita, sellaista ota tai jätä - lajia. Vain viimeisessä novellissa (Melkein ihminen), jossa kokonaisuutta kasataan yhteen, oli jokin selittelyn sivumaku. Erityisesti pidin novelleista Kellonkissaniitty, jossa kuoleman armollisuus paljastuu, ja Side, jossa tyttären on selviydyttävä kahdesta polvesta äitejä.

Kaikkiaan pidin kokoelmasta. Se ei ollut ehkä ihan niin hulvaton kuin takakannen vakuuttamana kuvittelin, mutta enpä voi väittää pettyneenikään. Nyt pari päivää tätä settiä pureksittuani tulin siihen tulokseen, että Pölyimurikauppiaalla on sanomakin. Tai ehkä kaksi. Kröhöm. Toinen voisi olla jotain tyyliin älkää nyt ottako niin kamalan vakavasti tätä elämää. Ja toinen voisi olla vaikka että saat anteeksi (lausutaan lähimmälle äidille tai tyttärelle).

Otetaanpa vielä teksinäyte, ettei tyyli unohtuisi.

Tainalle selvisi sairaalan aulassa, että isä ei aikonut antaa periksi. 

- Äiti haudataan meidän yhteiseen hautaamme, isä sanoi. - Nimetkin on jo kiveen kaiverrettu. 

Äidin kuolemasta oli puoli tuntia. Taina ei käsittänyt, miten hautapaikkakiista oli ehtinyt syntyä matkalla osastolta aulaan. (s. 41)

Sopivasti absurdia, mukavasti napakka. Yhteen pidempänä tämä olisi tuntunut venytetyltä. Eikä olisi mahtunut käsilaukkuun.

Sari Pöyliö (2014). Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Atena. 978-952-300-033-9.

Arvioita:
Kirsi Kirjanurkassa piti mainiona.
Taika Kirjasfääristä kiteytti hienosti: mukava huomata, että oma tapa mokata äitiys on vain yksi monista... jep!
Zephyr Kirjanurkkauksesta tykkäsi mutta olisi kaivannut vähän laajempaa perspektiiviä


*Elina Warstan kannet - ah!
**Ei viittaa tabuihin vaan jo moneen kertaan luettuihin, rakkaisiin, ihanan helppoihin kirjoihin. Parempaa kuin Valium. Tai en tiedä. Sitä en ole kokeillut.

Mainitsiko joku maaliskuun?

Kevät on edennyt kivasti.*

Minulta on melkein koko kuukausi jäänyt väliin. Eikä ylitseni vyörynyt työtsunami ole vieläkään väistynyt, mutta onneksi varhainen kevät antaa virtaa. Kun aurinko paistaa, tuntuu kuin jaksaisi melkein mitä vain.

Maaliskuussa ei tosiaan kirjajuhlia pahemmin tullut vietettyä, mutta blogiin ehtineiden kahden kirjan lisäksi sain sentään luettua kolme dekkaria ja yhden sarjakuvan ja kuunneltua loppuun yhden romaanin. Ei hyvä mutta minkäs teet, tällä kertaa näin.  

Luettu ja blogattu:

Tarquin Hall: Vish Puri & nauruun kuolleen miehen tapaus
Jo Baker: Longbournin talossa

Luettu muttei blogattu:

Åsa Larsson (2011). Musta polku. E-kirja, itse ostin. Musta polku on ollut minulla kännykkäkirjana, tosin sanoen kirjana, jota luetaan kun odotetaan junaa tai jonotetaan apteekissa tai ajetaan rullaportaita. Näemmä kännykirja voi kestää melko pitkään, sillä edellinen tuli luettua loppuun jo marraskuussa. Polku on samaa perushyvää laatua kuin edellinenkin lukemani Rebecka Martinsson  -jännärini, mutta jotenkin se ei vain missään vaiheessa koukuttanut ihan niin pahasti, että olisi ollut pakko pysähtyä lukemaan se loppuun. Rikosdraama sinänsä on pätevää työtä... mutta jokin tämänkertaisen murhamysteerin päähenkilöissä jätti kylmäksi. En jaksanut heidän kohtaloistaan tai persoonistaan innostua. Onneksi Rebecka ja Anna-Maria Mella, Larssonin vakiohenkilöt, pitivät jonkinlaista virettä yllä. Luullakseni aion silti lukea sen seuraavankin, ihan vain nähdäkseni mitä Rebeckalle sitten tapahtui. Annika Lukemisen ilo -blogista piti Polusta kovasti.

Karin Fossum (2004) Jonas Eckel ja (2003) Marraskuun neljännen vastainen yö. Yhteispainos, työpaikan kirjankierrätyshyllystä. Jos Larsson jättikin tällä kertaa vähän vaisun jälkimaun, näitä Fossumin dekkareita tekee mieli hehkuttaa. Norjalainen Ruth Rendell, jos minulta kysytään, enkä varmaan ole ensimmäinen, joka saa moisen mielleyhtymän. Fossumilla on vahvasti psykologinen ote kerronnassaan, ja etenkin Jonas Eckel tuo elävästi mieleeni joitain Rendellin dekkareita... Rendell ehkä tunnetaan parhaiten komisario Wexford -kirjoista, mutta hänen tuotantoonsa kuuluu myös 'itsenäisiä' jännäreitä.

Äh, eksyn asiasta. Mutta siis, katsokaa Fossum asianmukaisesti hehkutetuksi! Jonas Eckel kertoo melko tavallisen oloisen miehen melko pelottavasta avioliitosta; Marraskuun neljännen vastainen yö puolestaan jokaisen äidin ja isän pahimmasta painajaisesta. Molemmat teki mieli lukea loppuun kerralla, ja vaikka Marraskuun loppu olikin pienoinen pettymys, nautin kummassakin kirjassa niiden aidosti ahdistavasta fiiliksestä. Ehdottomasti lisää Fossumia tänne, olkoonkin että ilmeisesti hänen dekkareissaan joutuu aina tutustumaan kokonaan uuteen ihmisjoukkoon. Kirjahiiren mielestä Marraskuun oli vähän pliisu, mutta Minna löysi Eckelistä rivien välistä jännitettä.

Mika Waltari (2008, alkuperäinen 1949). Mikael Hakim. Äänikirja, kirjastosta. Ehkä ei kannata sanoa tätä Mikael Karvajalan jatko-osaksi, sillä oikeammalta kuulostaisi kutsua Karvajalkaa Hakimin prequeliksi. Hakimissa nuori Mikael ja hänen lähes-veljensä Antti kääntyvät islamiin ja seikkailevat orjina Algierissa ja Istanbulissa Suleiman Suuren aikaan. Waltari kieputtaa suomalaisia päähenkilöitään näppärästi ajan kuumimpien kamppailujen pöyrteeseen. Iki-ihanan Hakimista tekee silti sen lämmin henki; ahne, herkkäuskoinen ja omatuntonsa kanssa kamppaileva Mikael on kovin inhimillinen päähenkilö ja Waltari käsittelee hänen heikkouksiaan ja vahvuuksiaan mukavan anteeksiantavaisesti ja humoristisestikin. Jotain armeliasta on rivien välistä luettavassa ajatuksessa, että kohtalo on loppujen lopuksi kiinni muustakin kuin ihmisestä itsestään. Epilogi veti suun hymyyn.

Äänikirjana tämä oli melkoinen järkäle. Sain 36 levyä lopulta kuunneltua ajomatkojen ja kotitöiden ohella, mutta mietin kieltämättä olisiko kirja maistunut toisenlaiselta jos sen olisi lukenut vähän intensiivisemmin. Eipä silti, Veikko Honkanen on niin mainio lukija, että ihan vain hänenkin tähtensä kannatti panostaa äänikirjaversioon. Laura Kirjavinkeistä luki kirjan kirjana ja kiinnitti huomiota Waltarin naishahmoihin... heh, Mikaelilla on tosiaan aika onneton naismaku!

Robert Crumb (2010, alkuperäiset 1969-1971, 1996). Ilo, hilpeys ja paatos. Sarjakuva, kirjastosta. Vakavalla naamalla lausuttu suositus sai minut tarttumaan tähän muinaiseen underground-sarjakuvaan. Mitähän tästä sanoisi? Että olen liian vanha tai liian nuori tai liian ryppyotsaisesti nainen? Myönnän auliisti tykänneeni joskus Ralf Königistä - Tappajakondomin paluu oli parikymppisenä mielestäni helpulihauska - mutta Robert Crumb ei kolahtanut. Parasta mitä voin sanoa tästä on, että kuvat ovat mukavan mustavalkoisia eikä albumiin mene kovin kauaa.

Mitäpäs muuta? Voisinpa ainakin mainostaa uutta kirjaportaalia Lukulamppua, jossa puuhaavat taustalla Jenni ja Salla. Lupaavalta näyttää!

Valoa kajastaa mukavasti myös ulkona. Kirkkaus lupailee jotain kesästä... kunhan tässä selviän kevät(työ)tulvasta, koittavat vielä joskus lokoisat lukupäivät aurinkoisella parvekkeella.

Sitä odotellessa, hyvää huhtikuuta kaikille!


*Ei vaiskaan, aprillia! Saahan sitä haaveilla.