Normaalia elämää

Luin viime kuussa Maarit Verroselta tulevaisuuskuvauksen Kirkkaan selkeää. Siihen tykästyttyäni lainasin myös novellikokoelman Normaalia elämää. Helpomman oloisten ja houkuttelevien opusten sysimänä se on painunut kirjapinossa sivummalle, mutta nyt päätin rauhoittaa hetken Verrosen proosalle.

Kirjassa nimi on kirjoitettu pienellä, normaalia elämää, ja sitä kirja onkin, hätkähdyttävällä ja erikoisella tavalla. Takakannen mukaan tarinat voi lukea kuvaukseksi ilmiöistä, jotka ovat huolestuttavasti normalisoituneet. Huikeimmat kertomukset, kuten tarina perintöverosyistä piilotetusta kuolleesta äidistä, eivät ehkä ihan uskottavilta kuulostaneet, mutta suurin osa kuvauksista oli tunnistettavan tosia.

Verrosen tarkkanäköisyys on melkein hermostuttavaa. Olen iloinen, etten lue kanssaihmisiäni näin hyvin. *tihrustaa sinisilmäisesti ympärilleen* Henkilöt on piirretty pienin vedoin, vähillä sanoilla. Silti heidän nahkoihinsa pääsee heti. Huolet, harmit ja hymyt ovat heti omiani.

Verrosen lyhyissä tarinoissa käsitellään paljolti kykyä ja kyvyttömyyttä toisten huomioon ottamiseen. Jäin oikein miettimään miten moni sellainen teko, jota abstraktisti pitäisimme pahana, menee käytännön elämässä ihan normaalin piikkiin. Toisten asioihin sotkeutuminen yleisen ja toisen hyvän nimissä? Tukityöllistettyjen hyväksikäyttö? Vanhempien hylkääminen? Kohtuuttomuus? Vastuun pakoilu?

Normaalia elämää ei suoraan tyrkytä mitään. Se paremminkin pysäyttää miettimään omia oletuksia, peilaamaan omaa ajattelutapaansa. Olemmeko näin kyvyttömiä, sydämettömiä, itsekkäitä? Näin itsekeskeisiä?

Osa tarinoista aukesi minulle paremmin, osa huonommin. Eniten nautin lyhyimmistä. Juonet eivät ole näiden juttujen vahvuus. Otan lukunäytteeksi pätkän lempparistani, neljän sivun tarinasta nimeltä Sukulaisennaapurit.

Ei voinut tietää pariskunnan keskinäisistä asioista; mitä kaikkea oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Ehkä nainen oli jollakin tavalla oikeassa. Mies ei kai ollut koskaan sanonut hänestä pahaa sanaa ulkopuolisille, ellei sille kaverilleen. Nainen pilkkasi miestä kaikille. Se tuntui epäoikeudenmukaiselta, mutta ei ihmisistä voinut tietää - ja teki mieli uskoa, ettei ketään kohdeltaisi huonosti ilman syytä, koska päinvastainen oli niin kauheaa. (s. 116).

En tosiaan tiedä, miksi lykkäsin tätä kirjaa. Osittain ehkä siksi, että vierastan vieläkin vaistomaisesti novelleja ja lyhytproosaa - jota tosin tänä syksynä olen lukenut enemmän kuin ikinä. Osittain siksi, että Verrosen kanssa pitää lukea huolella. Aina ei jaksa. Kannatti odottaa.

Nälkä kasvaa syödessä. Nyt täytyy jahdata Verrosen Karsintavaihe jostain. *ikävöi Helsingin divareita* No, aina on kaukolainaus.

Maarit Verronen (2009). Normaalia elämää. Helsinki: Tammi.

Irma Stenbäck Hesarissa nautti tästä, niin myös Demarissa Juhani Ruotsalo.