Katajanokka kello kymmenen

Olohuoneen valtasi kuuden pleikkaripelaajan lauma. Pakenin turnauksen hilpeää meteliä talon perälle, mutta ilmapiiri ei sielläkään ollut otollinen tunnelmointiin. Valitsin siis karkukirjaksi dekkarin, Tuula Mai Salmelan esikoisen Katajanokka kello kymmenen. Salmelan kirjat huomasin sattumoisin etsiskellessäni turhaan kirjaston hyllystä Cecilia Samartinin blogeissa kehuttua Senor Peregrinoa. (Jonkinlaista spontaaniutta on siis vielä jäljellä, vaikka hyviä kirjavinkkejä tulee ovista ja ikkunoista - hyvä.)

Valitsin kolmesta Salmelan kirjasta esikoisen, koska takakannessa mainostettiin Katajanokkaa tapahtumapaikkana ja sankaritarta yliopistollisen tulosvastuun kanssa painivaksi akateemiseksi köyhäksi. Hienoa, ajattelin, Skatta on rakas paikka, ja akateemisen pätkätyöhelvetinkin kanssa on hyvänpäiväntuttavuus.

Pakko myöntää, tässä tapauksessa spontaanius kirjavalinnoissa ei kantanut kaksista hedelmää. Jo alkumatkalla alkoi epäilyttää, kun tarina avattiin sillä nykyään puolipakollisella arvoituksellisella sitouttamiskohtauksella, jonka aikana lukijalle vihjaillaan kaikenlaista hämärää. Tarina oli muutenkin takkuinen, eikä arvoituskaan parasta dekkariluokkaa. Skattasta tehtiin puoliväkisin jotain kovasti englantilaisen pikkukylän kaltaista - kaikki tuntevat toisensa ja kaikilla on paikkansa.

Päähenkilö Maanasta (kyllä, niin se kirjoitetaan) tuli sekava mielikuva, ikäänkuin hänestä olisi yritetty pakolla rakentaa monimutkaisempaa ja päädytty epäjohdonmukaisuuteen. En oikein tajua biologian väikkäritutkijaa, joka tekee kokeitaan vieraissa keittiöissä mieluummin kuin laitoksella. Myös nopea ystävästyminen kymmenen vuotta nuoremman opiskelijansa Emiliin (kyllä, niin se kirjoitetaan) kanssa oli melkoinen pala nieltäväksi.  Olisiko maailma on muuttunut niiiiin paljon omista opiskeluajoistani? *silittelee harmaata nutturaansa*  Juonenkehittelyn tarpeet taisivat ajaa uskottavuuden edelle.

Maanassa oli kuitenkin jotain kiinnostavaa ja inhimillistä. Pidin hänen asiantuntijuudestaan omalla alallaan, ja sisukkuudesta surunsa kanssa. Puutteista huolimatta Katajanokka jätti tunteen, että Maanasta voisi kehittyä kunnon dekkarisarjasankaritar. Sinkku luonnontieteilijä yliopistolta amatöörietsivänä Helsingissä, täytyyhän siinä olla potentaalia. Outi Pakkasen Anna Laineelle kilpailjaksi ei Maanasta vielä tässä kirjassa ole.

Rakenne on alun aikahyppyä lukuunottamatta perinteisen suoraviivainen. Kieli on välillä luontevaa, välillä tehdyn oloista.

Heikura oli ilmeisesti ollut seuraamassa luentoa ja istunut - ovela vanha pieru - matalana takarivissä. Mies vaihtoi kärsimättömästi jalkaa, luuli kai että Maana jäisi nöyränä odottamaan kommentteja luennosta. Äijässä oli ripaus kurkkuun asti napitettua kansakoulutarkastajaa. Huonosti peitelty ärtymys teki pykimiä otsaan. Mies oli erikoistunut - kuinkas ollakaan - limaskoiden tutkimiseen. Maanan nyökkäsi miehelle epäluuloisesti kiskoessaan takkia ylleen.

- Santanen! mies rykäisi kireästi. - Puhelinaika minulle on tänään kahdentoista jälkeen, niin kuin tiedät! Arvaat varmaan aiheenkin.

Maana tuijotti miehen tärisevää leukaa. Ei luento nyt niin surkeasti ollut mennyt. Joka tapauksessa hänellä oli varsinaisen esimiehen allekirjoittama määräyskirja ja tunteja toukokuuhun asti.

Maana tyytyi nyökkäämään lähtiessään laskeutumaan portaita alas. 

- Psykologinen determinismi ei kuulu luonnontieteilijän repertuaariin, äijä huusi perään. (s. 16-17)

Katajanokan tienoo kuitenkin eli ja hengitti kirjassa, siitä nautin. Kaikkiaan harmitti, etten ottanut jotain Salmisen myöhempää kirjaa, sellaista jossa ehkä yritettäisiin vähän vähemmän. Nyt en vielä vakuuttunut. Mutta kotimaisia naisdekkaristeja ei ole liikaa. Kokeilen Salmista uudestaan myöhemmin.

Tuula Mai Salmela (2004). Katajanokka kello kymmenen. Helsinki: Tammi.

Antti Majander Hesarissa on melko lempeä arviossaan, ja kiinnittää huomiota Salmelan viittauksiin dekkarikaanoniin.