Piti sitten lukea itsekin. Alkoi hävettää kun en ollut lukenut.
Manillaköysi oli aivan erilainen kuin odotin. Tiesin sen käsittelevän sotaa, ja kuvittelin epämääräisesti kyseessä olevan jotain Tuntemattoman sukuista. Manillaköysi kuitenkin lähestyy kysymystä sodasta aivan erilaisesta näkökulmasta. Meri ei selosta sotaa vaan sodan hulluutta, sitä minkälaisina sekopäinä ihmiset sodassa näyttäytyvät.
Kirja koostuu kehyskertomuksen yhdistämisestä tarinoista, joita yhdistää yhtäaikaa absurdi ja todentuntuinen meno. Tarinoita kerrotaan junassa ja kotituvassa, mutta kipeimmät asiat jätetään sanomatta. Manillaköydestä ei kotona puhuta. Sodasta ei ole hyviä tuomisia; voimalla ja väellä ei saa kukistettua edes muurahaispesää.
Meri kirjoittaa kaunista, luonteikasta ja vain lievästi vanhahtavaa kieltä. Edustavampiakin otoksia löytyisi, mutta otan näytteeksi pätkän, joka koukutti Neiti A:n:
Vääpeli nojasi puuhun ja nauroi makeasti.
- Ette te tuolla tavalla saa sitä ikinä alas, hän sanoi. - Antakaa minun koettaa. Takaan, ettette te ettekä sairaala kärsi mitään vahinkoa, mutta tuo hullu tulee alas tukka suorana ja rappuja pitkin.
Vääpelin annettiin koettaa. Silmä kovana kaikki tuijottivat häneen, hoitajat ja lääkärikin, joka oli ollut kattoluukusta puhumassa miehelle järkeä, mutta todettuaan sen tehottomaksi palannut pihalle. Sotamiehetkin tulivat muun väen sekaan.
Vääpeli käveli arvokkaasti seinän viereen, ojensi kätensä seinää vasten ja jännittyi työntöasentoon. Sitten hän huusi komentoäänellään.
- Jos et tule sieltä katolta alas ja kiireen vilkkaa, minä kaadan tämän talon. (s. 75)Voin kuvitella että julkaisuaikanaan Meren romaani on varmaan herättänyt rajumpia tunteita; nyt se ajatteluttaa enemmän kuin ahdistaa. Viisikymmentä vuotta ja risat - ja millaisia vuosia! Tämän päivän tavislukija kohtaa Manillaköyden aivan eri ehdoilla kuin aikalaiset. Kävi mielessäni että tässä suhteessa Linnan taikka vaikkapa Canthin kirjat, jotka ehkä korostavat ja kuvaavat kontekstiaan enemmän, ovat nykylukijalle jossain mielessä helpompia oivaltaa.
Jäi tunne että jokin kerros jäi vielä kaivelematta. Tämä kirja pitäisi lukea uudestaan, ehkä vuoden tai kahden kuluttua.
Lukemisessa oli muuten lempeän nostalginen sivumaku: sain kirjastosta alkuperäisen painoksen. Sisäkanteen on liimattu hellyyttävä lainausohje. "Pidelkää kirjoja hyvin! Älkää siis koskaan kirjoitelko tai piirustelko niihin, älkää taittako niiden lehtiä merkiksi, tai käännelkö niitä kostutetuin sormin!" Lopussa vielä neuvotaan: "Jos kodissanne on puhjennut tarttuva tauti, ilmoittakaa siitä kirjastonhoitajalle ennen kirjojen palauttamista".
Manillaköysi on kestänyt aikaa lainausohjetta paremmin. Loppulauselma molemmilta arvioitsijoilta täällä kirjatoukan kolossa oli positiivinen. Myös Veijo Meren kirjoittamia historiallisia elämäkertoja kannattaisi varmaan lukea, niin vakain tuumin mies asettelee sanansa.
Veijo Meri (1957). Manillaköysi. Helsinki: Otava.
Arvioita:
Kai Laitinen Hesarissa (Kritiikin klassikot)
Uusintapainos vuodelta 2007 on innoittanut Hiltusen kirjoituksen Kiiltomadossa.
Tuollaisia kirjojen käsittelyohjeita saisi kyllä laittaa kirjoihin nykyäänkin. Varsinkin lainattaviin kurssikirjoihin. Se on ihan kaameaa, miten ihmiset kehtaa alleviivata kirjaston kirjoihin, ja usein vielä mustekynällä!
VastaaPoistaAlkoi muuten epäilyttää, että olenko itsekään lukenut Manillaköyttä vai vain ainoastaan tuollaisen lyhennelmän? Muistikuvani juurikin yläasteajoilta on, että tarina oli kovin lyhyt...
Ohje on varmaan auttanut, sillä kirja oli todella hyvässä kunnossa ikäisekseen :-D
VastaaPoistaEi Manillaköysi kyllä pitkä ollutkaan; tarkistin nyt kun otit puheeksi, ja siinä oli vain 158 sivua. Neiti A:n äidinkielenkirjassa oli tuo yksi kertomus hullusta vääpelistä, muutama sivu.
(innostuin oikein selailemaan sitä äidinkielen kirjaa ja vähän yllätyin että olipas kiinnostava. Mulla on kyllä sellainen muistikuva että yläasteella olisi lähinnä tankattu kielioppia... ei tule mieleen että olisi luettu juuri mitään, paitsi ehkä Kiveä ja Linnaa.)