Vettä kevyempää

Ajauduin taas kerran sivuraiteille lukusuunnitelmistani kun kirjastossa tuli vastaan Markku Turusen romaani. Juuston pimeän puolen jälkeen on ollut mielessä tutustua Turusen kirjoihin laajemminkin, ja Vettä kevyempää vikutteli palautettujen hyllystä.

Vettä on tarina pirtulastista ja sen haltijoista, Blomin veljeksistä. Dörtsi joutuu kotoisan onnettomuuden seurauksena sairaalaan, jolloin Kyösti-veli kutsutaan remmiin, pimeää pirtulastia noutamaan ja piilottamaan. Kolmas veli Leevi on liikenteessä kuvaajan kanssa, dokumentin teossa, ja avustaa kirkkaan kätkennässä. Apu on tarpeen, sillä Kyöstillä on ongelmia omastakin takaa; ravihevonen laukkaa, uskottomuus paljastuu ja vaimokin karkaa.

Kirjassa oli irtonainen, hyvä blues-fiilis, mutta samalla hyvin suomalainen tunnelma. Henkilöistä syntyi päässäni jotenkin kaurismäkeläinen mielikuva - ehkä siksi että Kaurismäen elokuvat ovat pyörineet mielessä Amman leffajutun jälkeen. Jotain äärimmäisen kotoperäistä on kiuasonnettomuudessa, pirtukatiskoissa ja saamattoman oloisessa, ilottomassa uskottomuudessa. Ankeudesta on onneksi tislaantunut huumoria, esteettisesti.

Kielestä tykkäsin, se oli luonteikasta muttei liian konstailevaa. Tekstissä on myös vaihtelua, rytmi ei junnaa.

Nuorten palstalla sydämeen käyvä kertomus yksinäisyydestä. Ei osaa ottaa vastaan rakkautta, vamma sielussa. Nimimerkki Olenko tuhonnut elämäni? Et sinä rakas lapsi, sinun elämäsi on vielä edessä päin, saatpa nähdä, tulee uusia ystäviä jotka hoitavat sielusi terveeksi, puhaltavat siihen lempeästi kuin äiti pipiin sormeen. Mutta minä olen jo keski-ikäinen, voisin olla isäsi, pää kaljuuntumassa, vatsaa enemmän kuin kykenen uimahousuisillani arvokkaasti kantamaan, ja nyt on perhe jättänyt uppoavan laivan. Osuma vasempaan kylkeen, sydämen kohdalle, ei paniikkia, pelastusveneet alas! Seison ryhdikkäänä komentosillalla käsi lipassa, hikoillen ja polvet tutisten, vasemman käden sormenpäillä huomaamattomasti tukea reelingistä. Hiukan kärsivällisyyttä, tämä kestää vielä vähän aikaa, iso alus uppoaa hitaasti, säiliöt eivät täyty hetkessä. (s. 161)

Juoni ei ollut järisyttävä, mutta tunnelma oli pätevän tekijän. Juuston pimeä puoli kieltämättä vaikutti enemmän, hyvässä ja pahassa, mutta Vettä kevyempää pesee mennen tullen monta muuta huumoriksi luokiteltua kirjaa. En saanut röhönauruja, mutta sellaista katkerankaihoisaa hymyä riitti. Voi meitä hassuja rassukoita...

Markku Turunen (2001). Vettä kevyempää. Jyväskylä: Gummerus.

Arvioita:
Putte Wilhelmsson Hesarissa
Nina Vuolio Kiiltomadossa