Juuston pimeä puoli

Markku Turusen Juuston pimeä puoli tarttui kirjastossa käteen nimen perusteella. Kotiin asti se pääsi selailtuani sitä hetken. Romaanin outous ja kuvitus kiehtoivat - ja käsitelläänhän tässä kahta minua kiinnostavaa aihetta, neuvostoliittolaisia johtajia ja avaruuden valloitusta. Pakko yrittää selvittää mistä on kysymys.

Yritin, mutta nyt vasta olenkin sekaisin. Juuston analyysiin eivät eväät tahdo riittää. Outo on iso sana, joten jätän sen väliin ja sanon sen sijaan, että tällaista kirjaa en ole ennen lukenut. Se on joko hienostunutta kirjallista sinfoniaa tai kauheaa kakofoniaa, lukijasta riippuen. Ja mielipidettä voi vaihtaa useamman kerran kesken kirjan. Alaa opiskelleet epäilemättä osaisivat tämän osuvasti lokeroida ja yhdistää johonkin tyylisuuntaan. (Kommentteja tulemaan vain -)


Juustossa on kyse satiirista, mutta ei pelkästään; siinä on surrealismia ja populäärihistoriaa ja mielipidekirjoitusta. Kirjan ydintarina - johon tosin keskitytään vain osan ajasta - on kertomus Neuvostoliiton avaruusohjelmasta vuonna 1961. Mistä Juri Gagarin tuli, miten hän päätyi matkalleen ja minne sen jälkeen? Näitä kysymyksiä Turunen käsittelee hilpeällä hillittömyydellä: mitä vain voi tapahtua ja tapahtuukin. Avaruushistorian rinnalla kulkee muita juonteita, esimerkiksi eri kertojatasojen kinastelu narratiivin omistuksesta, Neuvostoliiton poliittisen historian selostukset, hyppäykset taide- ja kulttuurihistoriaan, Hrustsevin vänkäys syyllisyydestään kommunistihallinnon hirmutekoihin, sekä yhden Kertojan lapsuudenmuistojen kuvaukset. Joitain mainitakseni.

Pahus, saan Juuston kuulostamaan kamalalta. Ei se ollut sitä. Paikoin pidin siitä, paikoin en, mutta ainakin se oli kiinnostavaa luettavaa. Välillä teki ehkä mieli paiskata koko opus seinään - esimerkiksi  silloin kun kosminen virtahepo alkoi selostaa suhdettaan tarinan kertojaan alias Kertojaan sekä kirjuriin - mutta kertaakaan ei tehnyt mieli jättää kesken.

Osittain kirja piti vallassaan varmaan siksi, että Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta on jonkin verran omaa kaikupohjaa, jota äskettäin luettu Myyrä vielä voimisti. Monet Juuston hulluista jutuista, esimerkiksi Lysenkon päättömät kokeilut hankittujen ominaisuuksien periytymisen kanssa, ovat historiallisia faktoja. Tosiasioiden hillitön viljely kirjassa antaa kumman säväyksen sille mikä siinä on kuvitteellista. Neuvostokommunismin oikea absurdius kytketään niin luontevasti kirjailijan itse kehittelemiin outouksiin, ettei totuutta ja tarua enää luotettavasti erota toisistaan. Historiallinen realismi ja surrealismi rokkaavat Juustossa samassa konsertissa. Tämä teos saattaa siis vaarantaa todellisuudentajusi, ainakin mitä Neuvostoliiton historiaan tulee.

(Ehkä Juustossa loppujen lopuksi oli kysymys siitä, kuka saa päättää mikä on totta/valhetta, mikä hyvää/pahaa. Hmm, se yhdistäisi toistuvan kertojien kädenväännön tähän historian maustamiseen... Nääää, liian simppeli selitys. Ehkä tässä oli kyse ideologiasta identiteetin muokkauksen oikeuttajana, mutta samalla myös identiteetistä kulttuurisena konstruktiona, joka vaikuttaa ideologian... Ei riitä... Kirottua. Nyt tämä jäi ärsyttämään. Tarvitsen jotain todella yksinkertaista seuraavaksi.)

Toinen viehettävä piirre Juustossa on sen linkittyminen muuhun kirjallisuuteen ja populaarikulttuuriin; yhteyksiä ja merkityksiä ja mahdollisuuksia poksahtelee mieleen sitä enemmän mitä pidempään kirjaa pohtii. Onko kirjan sininen virtahepo sama virtahepo kuin se virtahepo olohuoneessa, tällä kertaa vain poliittisessa olotilassa? Mahtaako kirkon kellarissa mummon vaatteista kuoriutuva leijona olla sukua Aslanille? Selvää on, että korvillaan lentävä Hrustsev on Disneyn Dumbo - mutta mistä päätyi ranskalainen pierutaitelija Pujol sekä Juuston pimeälle puolelle että Tervon Koljattiin? Miksi kirjan kommunistit puhuvat Suomen talvisodasta Suuren isänmaallisen sodan asemesta?

Lukunäytettä on aidosti vaikea valita, niin erilaista on teksti kirjan eri sävellajeissa. Melkein tekisi mieleni läväyttää tähän pätkä, jossa luetellaan 70 erilaista tapaa 'valmistaa' herkkuja pääministerin pitopöytään... mutta se ei olisi reilua, näitä aakkostettuja luetteloja on kirjassa vain muutama. Otan mieluummin viipaleen perustarinasta:

Olga on hänelle avoimen vihamielinen, niin, ehkä mustasukkaisuuttaan. Olga huomauttelee Irinan huulimaalista, korkeakorkoisista kengistä ja vetysuperoksidilla vaaleiksi värjätyistä hiuksista. Neuvostonainen ei ole objekti, Olga on luennoinut, vaan tasavertainen toimija, subjekti. Mutta mihin tarvitaan subjektia, jos ei ole objektia? Mitä hyötyä on pultista, jos ei ole mutteria? Jos kierteet eivät sovi yhteen, on perimmäisen väärin tulkita se niin, että muttereiden pitäisi muuttua pulteiksi. Eiväthän pultitkaan halua muuttua muttereiksi. Irina on täysin vakuuttunut siitä, että hänkin vielä löytää ja ottaa oman pulttinsa, jossa kierteet ovat kohdallaan, vaikka kieltämättä mahdollisuudet Tjuratamissa ovat olleet viime aikona vähäiset. (s. 51)

Juustosta sanoisin, että se on pikkuisen liikaa. Vähän liikaa triviaa, vähän liikaa julistusta, vähän liikaa tasoja, vähän liikaa narratiivin identiteettikriisiä, vähän liikaa haahuilua... Tämä luultavasti kertoo enemmän minusta kuin kirjasta! Myönnän, että jälkeenpäin mietittynä tasot täydentävät ja korostavat toisiaan; yksinään satiiriosuudet olisivat tuskin kantaneet. Silti epäilen, että moni saattaa väsähtää Juustoon ennen kuin se saa kunnolla tilaisuudenkaan. Minulla historiakoukku veti vaikeiden paikkojen yli.

Erilainen ja monikerroksinen kirja. En osaa kuvitella Markku Turusen ideaalia lukijaa, sitä aavetta jolle hän mielessään kirjoituksensa kohdistaa. Olen iloinen että luin tämän, mutta pelottaa suositella - jokin piirre tässä rassaa varmaan jokaista. Jos ei rassaa liikaa, saatat nauttia yllättävän paljon.

Markku Turunen (2010). Juuston pimeä puoli. Juva: Gummerus.

Turun Sanomissa Turusen keitos herätti epäilyjä, Savon Sanomissa oltiin neutraalimpia. Helena Miettinen tuossa jälkimmäisestä on löytänyt myös kirjallisen sukupuun Juustolle: tämä on moniääninen romaani "Mihail Bahtinin polyfonian ideaa kunnioittaen ja sillä leikitellen".

*hihittelee itselleen hämärässä* Kakofonia, sinfonia - ja oikea vastaus on polyfonia!

EDIT: en malta olla lisäämättä linkkiä juttuuni Bulgakovin kokoelmasta Kohtalokkaat Munat; siitä nimittäin on suora yhteys Juustoon päin.