Pollyanna ja Pollyanna grows up

Eleanor H. Porter, jonka romaanin Rakkaus ratkaisee luin äskettäin, keräsi maailmanlaajuista suosiota kertomuksillaan raivokkaan optimisesta Pollyanna-tyttösestä. Pollyannan mielestä asiat voisivat olla huonomminkin - olivatpa ne miten huonosti tahansa. Sattumoisin huomasin Rakkaudesta kirjoitellessani, että Pollyanna löytyy ilmaiseksi e-kirjana... Ups.

Pollyanna on orvoksi jäänyt tyttö, joka lähetetään velvollisuudentuntoisen vanhapiikatädin holhotiksi. Pennittömän Pollyannan ainoa pääoma on ilopeli (the game of being glad), jonka edesmennyt isä on hänelle opettanut. Peli on yksinkertainen: yritetään keksiä kaikesta ikävästä jotain mistä voi iloita. Niinpä nukkea toivonut köyhä lapsi voi, saatuaan nuken asemesta kainalosauvat, iloita siitä ettei sentään tarvitse kainalosauvoja. Jos sataa, voi iloita siitä, että sateen jälkeen auringonpaiste tuntuu entistä mukavammalta. Ja jos lähimmät parkkipaikat ruokakaupan edestä on viety, voi iloita siitä että kävellessään kauppakasseja selkä vääränä raahaten lainehtivan parkkialueen etäisimpään nurkkaan saa enemmän liikuntaa.

(Kuten huomaatte, peli tarttuu.)

Pollyanna-kirjassa orpo tyttö tartuttaa ilopelinsä koko pikkukaupunkiin ja saa positiivisen ajattelun voimalla aikaan melkoisia elämänmuutoksia. Pollyannan vilpitön usko kaikkien ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen riisuu aseista yrmyimmätkin käävät. Jäykkistäti pehmenee viimeisenä, vasta kun Pollyannan oma kyky pelata ilopeliä vilpittömin mielin on vähällä kadota. Kauhean uudenaikaisen vempeleen eli automobiilin alle jäänyt Pollyanna halvaantuu ja jää vuoteen omaksi. Kuten oikein ja kohtuullista onkin - ja tämä ei todellakaan voi yllättää ketään - Pollyanna toipuu. Ilopeli saa entistä enemmän pontta.

Jatko-osa Pollyanna grows up käsittelee silti myös raajarikkona elämistä. Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä Pollyanna asustaa väliaikaisesti Bostonissa. Suurkaupunkia ihmetellessään Pollyanna tutustuu raajarikkoon poikaan, jolla ei ole mahdollisuuksia käyttää lahjojaan, sekä epätasaisen tulonjaon ongelmaan. Edellisen ongelman Pollyanna korjaa, jälkimmäiseen ei pelkkä usko ihmisiin riitä, ei edes tässä kirjassa. Jamie-poika pääsee hyvään kotiin ja kouluttautumaan; Pollyanna oppii, ettei kaikki ole mahdollista hyvällekään sydämelle.

Pollyanna grows up -kirjan toisessa osassa Pollyanna onkin jo kahdenkymmenen, köyhtynyt ja naimaiässä. Sulhasehdokkaitakin on, laskutavasta riippuen, kaksi tai kolme. Mutkikkaiden ja tunteellisten vaiheiden jälkeen kaikkiaan kolme pariskuntaa saa toisensa. Kirja päättyy soveliaasti ja siveellisesti keskeisen kihlaparin ensimmäiseen suudelmaan.

Pollyanna on kirjan osien välissä viettänyt kuusi vuotta tätinsä ja setäpuolensa kanssa ulkomailla. Ironista kyllä, nämä vuodet vierähtävät Saksassa. Porter ei ilmeisesti voinut vuonna 1915 julkaistua kirjaa kirjoittaessaan aavistaa, miten erilainen Pollyannan tarinasta väistämättä tulisi, jos tämä todella olisi viettänyt vuodet 1913-1919 (tai niillä main) Euroopassa. No jaa - ehkä Pollyannan rautainen pelikunto olisi päihittänyt maailmansodankin varjon.

Lukunäytteenä ote Pollyannan ja hänen Polly-tätinsä keskustelusta ennen kuin tädin jääkuori on sulanut:

"Ugh! Pollyanna! What a dirty little beast! And it's sick, I'm sure, and all mangy and fleay."

"I know it, poor little thing, " crooned Pollyanna, tenderly, looking into the little creature's frightened eyes. "And it's all trembly, too, it's so scared. You see it doesn't know, yet, that we're going to keep it, of course."

"No - nor anybody else," retorted Miss Polly, with meaning emphasis.

"Oh, yes, they do," nodded Pollyanna, entirely misunderstanding her aunt's words. "I told everybody we should keep it, if I didn't find where it belonged. I knew you'd be glad to have it - poor little lonesome thing!"

Miss Polly opened her hips and tried to speak; but in vain. The curious helpless feeling that had been hers so often since Pollyanna's arrival, had her now fast in its grip.

"Of course I knew," hurried on Pollyanna, gratefully, "that you wouldn't let a dear little lonesome kitty go hunting for a home when you'd just taken ME in; and I said so to Mrs. Ford when she asked if you'd let me keep it. (--) (Pollyanna, 165/488)

Kyky ja halu nähdä asioiden aurinkoiset puolet voi olla (lempikirjailijani sanoin) "the choicest gift of Heaven", mutta silloin kun olen tämän kakarana lukenut, Pollyannan vankkumaton pirtsakkuus oli muistaakseni ärsyttävää. Burnettin pikku prinsessan kuvitteluleikit eivät rassanneet ollenkaan... ja Salaisen puutarhan pahantuulinen Mary oli mielestäni aina symppis. Taisin olla kateellinen Pollyannalle.

Mutta jotain mieleenpainuvaa Pollyannassa on ollut, en todellakaan muista edes sadasosaa parhaassa ahmimisiässä lukemistani tyttökirjoista. Näin aikuisiällä luettuna huomaa vielä herkemmin kirjan sokerisuuden, mutta oikeastaan se ei haitannut. Huomasin korostuneemmin miten nokkelasti Pollyanna (tietenkin täysin vahingossa) saa aikuiset tekemään mitä haluaa, ja kieltämättä Pollyannan keinot ovat miellyttävämpiä kuin peruskänkkäränkkäily.

Tämä kuuluu omaan genreensä ja omaan aikaansa; siihen se sopii ihan hyvin. Lempeää, viehkeää ja viatonta luettavaa.

Eleanor H. Porter (2004, alkuperäinen 1913). Pollyanna. Project Gutenberg e-kirja.
Eleanor H. Porter (2004, alkuperäinen 1915). Pollyanna grows up. Project Gutenberg e-kirja.

Kunnankirjuri

Alkuperäinen kansikuva vuodelta 1931

Kunnankirjurissa Hilja Valtonen jatkaa Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! -teoksen sankarittaren Varpu Vapaan tarinaa. Edellisessä kirjassa on surullisesti selvinnyt, että Varpun rakastama Asser Äyrämö tappoi sisällissodassa Varpun isän, punakapinallisten puolella siviiliväestöä kiusanneen hylkiön. Tieto saa Varpun pakenemaan paikkakunnalta; lähtiessään hän jättää Asserille kirjallisen tilityksen, josta selviää mm. että Varpu on jo kahden vaimon ajan kuullut ohuen väliseinän läpi kaiken mahdollisen Asserin avioelämästä. Ei, en tarkoittanut sitä - kirja on 1920-luvulta!

Rakkaudelta karkaava Varpu päätyy kunnankirjuriksi Puntarpään pieneen ja konservatiiviseen kuntaan, jossa virkatöitä hoitava sinkkunainen on ilman muuta paikallisen asujaimiston silmätikkuna. Varpun tunnelmista tuleekin vähän mieleen Varaventtiili, jossa sankarittaren samoin epäiltiin olevan miestä etsimässä - vaikka todellisuudessa sulhasmies on aivan muilta seuduilta. Varpu menettää lopullisesti maineensa, kun Asser törkeää emotionaalista kiristystä käyttäen lähettää kaksosensa Varpun hoiviin; Varpuhan oli luvannut lasten kuolleelle äidille, että huolehtisi heistä. Puntarpäässä (olisikohan tämäkin nimi valittu pikkuisen pilke silmäkulmassa?) arvellaan heti, että lapsukaiset ovat Varpun omaa luvatonta aikaansaannosta. Lasten ja sankarittaren yhdennäköisyys kuitenkin selittyy viattomasti, kun selviää, että Asserin ensimmäinen vaimolla Sadulla ja Varpulla onkin yhteinen isä. Samalla ratkeaa myös Varpun moraalinen dilemma: hän ei siis olekaan menossa naimisiin isänsä surmaajan kanssa.

Onnellisen lopun lisäksi kirjan parasta antia ovat Valtosen ilakoivat kuvaukset Puntarpään kunnan merkillisestä paikallisdemokratiasta. Kunnankirjurin kamaria ei voi remontoida, koska sitten pitäisi remontoida kätilön, diakonissan ja vahtimestarinkin kamarit. Työmies vaatii pihankunnostusurakasta satasen, mutta palauttaa eukkonsa ohjeistamana yhdeksänkymppiä, kun selviääkin että neiti itse on maksajana; kunnan töissä on eri hinnat!

Nettilähteistä selviää, että Hilja Valtonen oli jo nuorena kunnallispolitiikassa. Tarkkoja vuosilukuja en pikaetsinnällä löytänyt, mutta Kunnankirjurin kuvausten voisi hyvin uskoa pohjautuvan ainakin jonkinlaiseen omaan kokemukseen.

Alkoi ensimmäinen istuntoni kessun, sikarin ja savukkeiden käryn täyttämässä kunnantuvassa. Puntarpään valtiopäiväsalissa ei ollut tupakanpoltto kielletty. Kukapa sitä olisi kieltänytkään, kun kaikkien kahdenkymmenenkahdeksan ukon suupielessä tupakka kärysi. Minä istuin kuin keiju ukkospilven pehemeissä poimuissa. Jos minua lopun ikääni näin savustetaan, niin olen kuoltuani valmis kinkku, joka säilyy satoja vuosia pilautumatta näytteenä tuleville sukupolville vanhanaikaisesta kunnankirjurista. (s. 65)

Herkullisesti putoilevat nämä myrkkyhelmet neiti Vapaan huulilta, ei voi muuta sanoa!

Nyt olen lukenut Tarja Kytösen gradussaan analysoimat viisi Valtosen kirjaa. Olen aina välillä palannut selailemaan tuota opinnäytettä ja kieltämättä se on tehnyt näistä kirjoista vielä kiinnostavampia. Vaikka romaanien tapahtuma-ajoista on kauan, ne ovat merkillisen ajattoman oloisia. Kytönen arvelee sen johtuvan osittain siitä, että Valtosen sankaritarten edustama rakkauden diskurssi on edelleen ajankohtainen. Ja näinhän se on: vaikka harva enää edellyttää romanttiselta sankarittarelta Valtosen neitojen siveellistä ryhtiä, odotamme muutoin korkeaa moraalia ja uskollisuutta rakkaudelle. Menemättä sen syvemmälle diskurssien ihmeelliseen maailmaan lisään vielä, että Valtosen naishahmojen itsenäisyys  ja nokkeluus ovat varmaan myös sellaisia piirteitä, jotka ovat yhä arvossaan.

Ja huumorihan ei mene muodista koskaan.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1931). Kunnankirjuri. Helsinki: Tammi.

P.S. Tällä kertaa nappasin kuvituksen Hiljan huone -sivuilta, jonne aineisto on koottu Opetusministeriön rahoituksella. Alkuperäiskannen suunnittelija ei sivuilta selvinnyt, mutta skannauksesta ja kuvien käsittelystä on vastannut Ilona Jaakkola.

Who Fears Death

Kuva ei ihan tee oikeutta kauniille kannelle.

Who Fears Death tuli tilattua Amazonista Taikakirjaimet-blogin ystävällisesti postaaman Nebula-ehdokaslistan pohjalta. Tämä onkin ensimmäinen Okoraforin aikuisten markkinoille kirjoittama kirja. Jack McDevittin Echo oli jo ennestään hankittuna. Myöhemmin sorruin vielä Kowallin kirjaan Shades of Milk and Honey. Ei enempää. Ihan totta. Loppu.

Okoraforin Who Fears Death on karkeasti ottaen postapokalyptinen vaellus- ja kasvutarina. Päähenkilö Onyesonwu on ewu eli vihan lapsi, raiskauksesta syntynyt kahden heimon väliinputoaja, jolle on sälytetty raskaita lahjoja. Hänen kohtalonsa on kuolla muuttaakseen maailmaa. Fears kuvaa maagisia kykyjä omaavan tytön kasvua häntä syntynsä ja sukupuolensa vuoksi kahlitsevassa yhteisössä. Temperamenttinen nuori nainen kamppailee niin itsensä kuin ympäristönsäkin kanssa. Lopulta Onye lähtee täyttämään ennustusten hänelle asettamaa tehtävää mukanaan miehensä Mwita ja muutama uskottu ystävä. Vaellus aavikolla on samalla kulkua kohti vastuuta ja pelkojen voittamista, omien voimien ja tunteiden hallintaa.

Lukunäytteeksi otan palan, jossa Onye pääsee vihdoin keskusteluyhteyteen tulevan opettajansa kanssa.

"Are you willing to allow others the same right to their beliefs?"

"If their beliefs don't hurt others and, when I feel the need, I am allowed to call them stupid in my mind, then yes."

"Do you believe it's your responsibility to leave this world in better shape than when you came into it?"

"Yes."

He paused, looking at me more intensely. "Is it better to give or receive?"

"They're the same," I said. "One can't exist without the other. But if you keep giving without receiving, you're a fool."

He chuckled at this. (s. 110-111).

Tähän loppuikin jutun objektiivinen osuus. Tykkäsin nimittäin Who Fears Death'sta kuin hullu puurosta. Olen perinteisesti vähän fantasiaa ja taikuutta vierastava spefi-lukija, ja tässä kirjassa kaikenlainen juju on osa normaalia elämää. Mutta taikuuksista huolimatta Fears vei mennessään niin että huimasi. Melkein jäi käymättä ruokakaupassa kun en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Nälkää ulvova perhe pakotti liikkeelle, mutta kotiin päästyäni lykkäsin kassit Neiti A:lle (se ruoanlaittotaitoinen lapsi) ja keskityin taas olennaiseen: miten käy Onyen ja Mwitan? Entä elämäniloisen Luyun? Mikä on okekejen kohtalo?

Okorafor on punonut kirjaansa taitavasti todellista ja fantastista. Naisten ympärileikkaus, raiskaus aseena, sukupuoleen ja heimotaustaan suuntautuvat ennakkoluulot sekä niistä vapautumisen vaikeus - kaikki tämä on totta, täälläkin, tänäänkin. Ympäristö on vahvasti fantastinen, mutta siinä on jännittävä afrikkalainen maku; Fears tuoksuu mausteilta ja kuumalta hiekalta, leijonalta ja käärmeeltä, punaisilta kallioilta. Siinä sykkii rumpujen ääni autiomaassa. Ja Onyesunwun intohimohimoinen asenne elämään suorastaan polttaa kosketuksesta.

Periaatteessa minun ei olisi pitänyt tykätä tästä, monestakaan syystä. Okoraforin tausta nuorten kirjailijana kuultaa välillä läpi. Ja liberaalina saan näppylöitä tarinoista, joissa päähenkilöt ovat 'syntyneet' johonkin merkittävään rooliin. Sitä paitsi melkein kaikki tarinan peruselementit ovat vanhaa tuttua mystisen etsinnän tavaraa; tätä on kierrätetty kirjassa toisensa perästä vähintään Raamatun ajoista asti, eivätkä Okoraforin juonelliset ratkaisut ole erityisen kehuttavia. Mikä pahinta, Fears rakentuu pohjimmiltaan maagiseen maailmankuvaan - kaiken voi aina ratkaista vielä edistyneemmällä taikuudella. (Ennustuksia! Muodonmuuttajia! Loitsuja! Grh... En tosin enää tiedä kehtaanko edes puhua fantasian vieroksumisesta, kun olen joulun aikaan hehkuttanut Tulen ja jään laulua ja nyt ihastunut tähänkin. )

Silti pidin tästä. Minusta Okorafor yksinkertaisesti kirjoittaa lukijaystävällisesti. Fears'ssa on hyvä tempo, ja teksti on yksinkertaista mutta linjakasta. Päähenkilö kaikkine kiukutteluineen, itse-epäilyineen ja virheineen on kiinnostava. Hänen haluaa selviytyvän. Myös Onyesonwun ja Mwitan suhde on yhtäaikaa vaikea ja kaunis, ja Onyesonwun ystävättärien ryhmädynamikassa on mukavia aineksia. Ehkä myös ajoitus ja konteksti tekivät lukukokemuksesta poikkeuksellisen positiivisen: olen viime aikoina lukenut niin paljon asiallista, hienovireistä ja suomalaista kirjallisuutta, että villiintyminen ihan vieraaseen ja mahdottomaan tuntui vapauttavalta.

Vähän korkealentoisempi selitys löytyy romaanin perusviestistä. Fears on suvaitsevaisuuden ja itsenäisen ajattelun asialla, kaikenlaista ennakkoon tuomitsemista vastaan. Okorafor haluaisi itse kunkin käyttävän omia silmiään ja omia aivojaan, ja ratkaisevan vasta sitten kantansa. Päämäärä on niin uljas että sitä kannattaa tavoitella vaikka sen tietäisi tavoittamattomaksi. Onyesonwu onnistuu ja epäonnistuu yhtä aikaa; hän päätyy toimimaan yhtä julmasti kuin sortajansa ja saa aikaan muutosta vain väkivalloin.

Lopuksi vielä totean, että Fears oli minusta vahvasti naisellinen kirja; ei naisellinen mitenkään vaaleanpunais-pitsillisesti vaan kytköksessään naiseuden voimaan ja voimattomuuteen. Vertaisinkin Okoraforia Sheri S. Tepperiin, jonka romaaneissa on samaa imua ja samanlainen naisen näkökulma - mutta Tepperin juonet ovat sentään sisäisesti johdonmukaisia. Tai ehkä vertaisinkin Octavia Butleriin, joka on käsitellyt rotuun ja heimoon liittyviä kysymyksiä älykkäästi - mutta se on kuin vertaisi kirurgin veistä ja kirvestä. Teräaseita toki molemmat. Kutsuisin tätä kirjaa feministiseksi, ellei se sana olisi niin ladattu kaikenlaisilla sivumerkityksillä... olisipas muuten kiinnostavaa kuulla jonkun mieslukijan mielipide tästä kirjasta, ulkomaisten kriitikoiden lisäksi. (Mutta lukevatko miehet kirjoja, joissa on pääosassa mahtavia voimia omaavia nuoria naisia?)

Kaikesta ylläolevasta ailahtelusta huolimatta: suosittelen. Voi kun joku suomentaisi tämän!

Nnedi Okorafor (2010). Who Fears Death. New York: Daw Books.

Arvioita:
Thomas M. Wagner Sf-Reviews.net:ssä
Jonathan McCalmont Zone:ssa
John Ottinger III Tor.com:ssa

Elmo

Kansi: WSOY/päällys Pekka Loiri

Valitsin Elmon automatkojeni äänikirjaseurauksi vähän niin kuin yleissivistysmielessä... ja koska Tuomas Kyrön kirjaa 700 grammaa lukiessani ajattelin epämääräisesti, että se varmaan sukua Elmolle. Elmo oli käsitteenä minulle tuttu, vaikken kirjaa ollutkaan lukenut. (Piti oikein tarkistaa mainitsinko ajatuksesta 700 gramman yhteydessä - onneksi en sentään. Ilmeisesti en ole ainoa, jolle jokin yhteys on mieleen tullut, sillä Juhani Peltosen seuran sivuilta selviää, että Kyrö oli kutsuvieraana kun seura juhli Elmoa.)

Myönnettävä on, petyin taas vaihteeksi ns. yleissivistykseen kuuluvaan kirjaan. Elmo on absurdi komedia Elmo-nimisen miehen elämästä. Kyseinen elämä on luonnollisesti traaginen.

Elmo on maailman paras urheilija joka lajissa jalkapallosta uimahyppyihin ja 50 km hiihtoon. Valitettavasti urheilu ei häntä itseään juuri kiinnosta. Elmon sydän sykkii vain nuoruuden rakastetulle, ihanalle Aliisalle, jonka kanssa vietetyt hetket jäävät surullisesti vähäisiksi. Urheiluhullun kansan käsissä Kainalniemen Hiki -seuraa edustavasta Elmosta leivotaan kansallissankari. Mies itse mieluummin hoitelisi omenatarhaa ja ihailisi rauhassa pihkovalaisia kirkkoja, joiden katsoo edustavan estetiikan huippua.

Okei - Peltosen kieli on notkeaa, muhevaa ja rikasta kuin tuoksuvin milloinkaan omenapuuta ravinnut suomalainen multa. Ja Peltosen ajan- ja kansankuvaus on hulppeaa; urheiluhulluuden kuvaus saa jotain olennaista irti meikäläisestä mielenlaadusta. Ihan vain urheiluselostusten takia kannatti tämä kirja kuunnella.

Mutta kokonaisuutena en saanut ajatuksesta kiinni oikeastaan ollenkaan. Tietyt perusjutut toistuvat ja toistuivat. En pysynyt laskuissa kun yritin huvikseni pysyä kärryillä siitä kuinka monta kertaa tulee mainituksi omenalaji Lepaan meloni, tai Chopinin nocturne cis-mollissa. Koko romaani oli matkakertomusmainen episodien kasauma, jossa huumori kamppaili hädin tuskin tasaväkisesti alakuloisuuden kanssa. Elmo on sävyltään enemmän surullinen kuin hilpeä, eikä tarina oikein etene.

Jos minulta kysytään, 700 grammaa oli maatiaissilmin katsottuna huikeasti kiinnostavampi ja nautittavampi.

Herää ehkä kysymys, miksi ihmeessä en siis jättänyt kesken. Lukijan suoritus oli ihan napakymppi, suorastaan järisyttävän hyvä. Bravo Kauko Helovirralle! Välillä tuntui että siellä on pakko olla useamman ääninäyttelijän kaarti studiossa, ei kukaan voi osata lukea tuolla tavalla. Vain ääniefektit puuttuivat kuunnelmaelämämyksestä. Silmät ymmyrkäisenä kuuntelin eläytymistä urheiluselostajan rooliin.

Suositankin kaikille, jotka haluavat yleissivistävän Elmo-annoksen, tätä Ylen Elävän arkiston sivua, jolta löytyy vuoden 1977 kuunnelmasta urheiluselostuksia. Helovirta esiintyy myös näissä pätkissä ylipääselostaja Immona.

Myönnän, että Elmolla on ihan mahdollisesti jotain huimaa merkitysarvoa jossain kulttuurikerroksessa, johon en pikkuräpylöilläni onnistu sukeltamaan. En tiedä olisiko pelittänyt minulle paremmin paperilla... mutta luultavammin ei. Olisi saattanut pudota keskenjääneiden kirjojen kasaan. Niistä onkin tulossa osavuosikatsaus kuun lopussa.

Juhani Peltonen (2007, alkuperäinen 1978). Elmo. WSOY Äänikirja. Lukija Kauko Helovirta.

Rakkaus ratkaisee

Kirja poseeraa vaikeassa valossa.

Tämä olikin jännittävä kirja, koska se oli ihka ensimmäinen hankintani Antikka.netistä. Bongasin arvion Eleanor Porterin kirjasta Rakkaus ratkaisee Meten blogista ja jostain mystisestä syystä tämä kirja oli pakko saada. Ehkä Polyanna-nostalgia vaikutti, ehkä keski-ikäinen romanssi houkutti - joka tapauksessa tein tästä testitapauksen. Tilaus tuli kotiin hujauksessa ja kohtuuhinnalla.

Rakkaus ratkaisee kertoo monimiljonääristä, joka päättää selvittää etukäteen minkälaisiin käsiin hänen rahansa kuoleman jälkeen joutuisivat. Rintaperillisiä ei harmaantuvalla poikamiehellä ole, joten hänpä lähteekin tutustumaan kaukaisiin serkkuihinsa salanimen turvin. Jotta sukulaisten rahansietokyvyistä saataisiin realistinen kuva, järjestetään vielä ennakkoperintönä muhkea summa kullekin serkulle. Vain neljäs serkku, avioliiton kautta sukuun kuuluva Maggie, jää ilman. Herra Smithin salanimellä sukulaisiaan tarkkaileva miljonääri saa pian huomata, että rahaton Maggie on ainoa, joka selviytyisi varakkuudesta kunnialla. Kaikkien taiteenlajin sääntöjen mukaisesti mies lahjoittaakin lopulta Maggielle sydämensä (ja kätensä, ja omaisuutensa).

Tekstinäyte kohdasta, jossa saita Jane-serkku koittaa kestää äkillisen vaurauden ongelmat:

- No miksi et sitten muuta? Onhan sinulla rahaa.

- Ky-yllä, onhan minulla, mutta se maksaa niin paljon, Maggie. Etkö ymmärrä? Se ei maksa ainoastaan itse noita rahoja, vaan myöskin ne korot, jotka kerääntyisivät noista rahoista. Kuulehan Maggie, en ole milloinkaan aavistanutkaan sellaista. Hänen kasvonsa tulivat eloisiksi ja onnellisen näköisiksi. - En ole milloinkaan ennen tiennyt, kuinka paljon rahaa, puhdasta rahaa, saattaa ansaita, vaikkei omistaja tekisi mitään muuta kuin istuu ja katselee. Se on viehättävintä mitä milloinkaan olen kokenut. Laskin hiljattain, kuinka paljon omistaisimme, jollemme käyttäisi yhtäkään senttiä kymmeneen vuoteen - nimittäin siitä lahjoituksesta.

- Mutta hyvänen aika, rouva! herra Smith huudahti. - Ettekö te aio käyttää rahoja kymmeneen vuoteen!

Jane-rouva vaipui tuoliinsa. Hänen kasvonsa muuttuivat taas tuskallisen näköisiksi.

- Totta kai. Me olemme jo nyt käyttäneet hyvän joukon. (s. 137)

Porterilla on perinteikkään romanssin lisäksi kirjassaan ihan pätevä sanomakin: raha on kuin terävä veitsi, hyödyllinen tai vaarallinen käyttäjänsä taidon mukaan. Siinä missä yksi veistää pajupillin, toinen leikkaa itseltään peukalon. Jos sokerinen opetus ei ärsytä, Rakkaus ratkaisee on mukavan ennalta-arvattava ja viidyttävä vanhanajan rakkausromaani.

Yksi kirjan sivuojuonteista muuten käsittelee miljonäärin lahjoituksesta vaurastuneiden perheiden lapsia ja heidän aviohuoliaan. Janen Mellicent-tytär ei aiemmin kelvannut varakkaan perheen miniäksi, mutta muuttuukin rahakkaana kiinnostavaksi. Onneksi Mellicent saa kunnon miehen, ja Maggiekin on rakastunut herra 'Smithiin' ennen kuin tiesi hänet miljonääriksi. Aivan - piittaamattomuus rahasta on aidon rakkauden varma tuntomerkki.

Rakkaus ratkaisee (alkukielellä Oh Money, Money!) ilmestyi 1917, karkeasti ottaen samoihin aikoihin kuin Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! ja noin sata vuotta Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen. Mietin tätä lukiessani, että ajatukset avioliitosta ja sen ehdoista ovat oikeastaan muuttuneet varsin vähän 1800-luvun ja 1900-luvun alun välillä. Aikalaisista sen sijaan suomalainen Valtonen korostaa Porteria enemmän yhteiskuntaluokkaan liittyviä kysymyksiä. Valtosen Suomessa kivuttiin ylempään aviokelvollisuuden kastiin kouluttautumalla ja vaatteita vaihtamalla, Porterin Yhdysvalloissa rikastumalla. Köyhä konttoristi Varpu Vapaa salaa syntyperänsä. Austenin Englannissa väliä on syntyperällä ja varallisuudella, jotka tosin molemmat yleensä näkyvät koulutuksessakin. Austen melkein myöntääkin suoraan, että rahalla on merkitystä; hänen romanttisuutensa rajoittuu siihen, että raha ei yksin saa ratkaista asiaa.

Joka tapauksessa ero 2000-luvun alussa kirjoitettuihin suomalaisiin rakkausromaaneihin on aika huikea. Ovatko suhteellisen tasa-arvoisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneet naiset moisten kysymysten yläpuolella? Vai ovatko varallisuuden ja koulutustason asiat meille jotenkin itsestään selviä ja silti tabuja, niin kuin puheesta kuultavat yhteiskuntaluokat ovat nykyenglantilaisille tai kastit intialaisille? Sanotaan ettei kala ole tietoinen vedestä... hmm. Seuraavan kerran kun luen suomalaista viihderomaania, otankin tämän raha-asian erityistarkkailuun.

Eleanor H. Porter (1991, alkuperäinen 1917). Rakkaus ratkaisee. Hämeenlinna: Karisto. Suomentanut Aino Tuomikoski.

P.S. Tämä lämminhenkinen ja puhtoinen romanssi löytyy englanniksi sähköisenä projekti Gutenbergiltä, ihan ilman sitä pahaa rahaa!

Hylky

Kansi: Avain/Satu Ketola

Pieni esikoiskirjakerho muisti taas paketilla. Tällä kertaa luettavaksi tuli Helen Mosterin Hylky. Synkeän tyylikäs tumma kansi on harvinaisen osuva; kirjan tarina on valon ja varjon vaihtelua.

Hylyssä tutkiskellaan Katariina Suuren aikana haaksirikkoutunutta (öh, haaksirikkoutuvaa) Vrouw Helenaa. Mutta tarinassa ei ole kyse laivasta vaan sen viimeiseen matkaan liittyvistä ihmisistä. Nykyajassa alus koskettaa Anton Saksan sielua; hylyn löydettyään tuuliajolla ollut mies löytää jotain itsestäänkin, seikkailijan ja oman tiensä kulkijan. Löytöretki Vrouw Helenan maailmaan auttaa parantamaan äidin täyttymättömien odotusten jättämät arvet ja amputoidun avioliiton aavesäryn. Oma rajallisuuskin löytyy ja tulee hyväksytyksi.

Rinnalla kulkevat tarinajuonteet menneessä, Vrouw Helenan haaksirikkoa edeltäneissä kuukausissa. Kapteeni Willem Arnesen joutuu noutamaan Katariina Suuren erityisesti tilaamia posliineja ja tauluja, ja kuljettaa mukanaan vastentahtoisesti merille lähtevää esikoispoikaansa. Kapteenin poika Arne kipuilee vastentahtoisena uuden merenkulkijauran kynnyksellä ja haaveilee maalaamisesta; isä ei näe eikä ymmärrä, vaikka itsekin olisi mieluummin arkkitehti kuin merenkulkija. Kapteenin edesmennyt vaimo tartutti poikaan estitiikan kaipuun ja rakensi poissa viipyilevälle miehelleen vieraan perheen.

Välillä käydään Katariina Suuren kammioissa; siellä vanheneva itsevaltias etsii kauniista esineistä rakkauden kadonnutta poltetta ja järjestelee Aleksanterista itselleen jatkajaa. Platon Zubov, viimeinen rakastaja, ponnistelee säilyttääkseen vanhuksen illuusiot ja oman asemansa.

- Voinko sulkea ikkunan?

- Sulkekaa, ystävä hyvä, sanoi Katariina ja hipaisi sormillaan miehen paljasta rintaa. Platon Zubov värähti. - Oi, te palelette! En halua, että vilustutte!

Mutta Platon Zubov ei värähtänyt kylmästä eikä häntä häirinnyt avoin ikkuna vaan voimistuva valo, joka paljasti armottomalla tavalla Katariinan kasvot ja vartalon ääriviivat. Veltostuneet posket ja laskoksille painuva kaula eivät herättäneet hänessä hämärässä niin syvää vastenmielisyyttä kuin valossa. Hän tiesi Katariinan tekevän kaikkensa näyttääkseen siedettävältä.

Katariina käytti kallisarvoisia hajuisteita peittääkseen lääkkeiden hajun, yritti epätoivoisesti peitellä yläreisissään olevia haavaumia, ja Zubov teki kaikkensa ettei olisi huomannut niitä. (s. 145)

Pikkuisen pinnistämällä näen Hylyssä merkityskerroksen, johon kaikki nämä vanhemmuuden ja elämänuran kanssa kamppailevat ihmiset näyttävät johdattelevan. Olisiko Mosterilla ollut tähtäimessä oman ja annetun identiteetin ristiriita? Harva keskeisestä henkilöistä on kotonaan elämässä sillä paikalla, jolle hän näyttäisi muiden odotuksissa asettuvan. Väärät odotukset kärsivät väistämättä haaksirikon. Kestävää on löytämisen ja etsimisen ilo; kauneuskin hapertuu ja haihtuu väärin käsiteltynä. No - ehkä tämä on turhaa spekulointia: Avaimen haastattelussa kirjailija antaa ymmärtää että tarina on 'vain' tarina.

Paikoin iski jonkinlainen riittämättömyyden tunne tämän kirjan kanssa. Tuntui kuin syliin olisi kaadettu kymmenittäin juonteita ja yksityiskohtia, joista ei sitten saanutkaan pitävää otetta. Ajatus hajosi kuin auringonvalo sumean veden läpi suodattuessaan, kohtaukset eri kaupungeissa välähtivät vuorollaan valokeilaan ja katosivat taas. Kokonaisuudessa on sellaista sattumanvaraisuutta, joka tuntuu oikealta elämässä mutta vähän rasittavalta kirjassa. Päähenkilötkin jäivät hieman vieraiksi ehkä Arnea lukuunottamatta. (Katariina Suurihan oli jo ennestään vanha kamu, hänen seurassaan on helppo viihtyä...)

Näistä rutinoista huolimatta itse asiassa tykkäsin kirjasta. Aihe on kiinnostava ja se on otettu haltuun intohimolla. Rakenne pidin toimivana, vaihtelu kolmen kertomuslinjan välillä rytmitti mukavasti lukemista. Arkaaiset lukujen nimetkin pelittivät tässä tapauksessa. Kaikkiaan Hylkyyn solahtaa miellyttävästi ja vaivattomasti kuin kesänlämpimään lampeen, vaikka oikeasti ollaankin kylmemmillä vesillä.

Kumpikaan Pienen esikoiskirjakerhon kirjoista ei ole ollut leimallisen esikoismainen. Muistelen ennen toiminnan alkua pelänneeni, että kerhosta tipahtelisi teiniangstista argh-elämä-sucks tuotetta, mutta eipä ole toistaiseksi tarvinnut myötähäpeässä kärvistellä. Hylyssä sentään pongasin muutaman piirteen, jollaista ei kokeneen kirjailijan tekstistä välttämättä löytäisi, mutta kokonaisvaikutelma oli ehdottomasti plussan puolella.

Tummapuhuvasta pohjavireestä huolimatta Hylky on lämminhenkinen lukukokemus, jota kehtaisi suositella. Viihdyttävää muttei velttoa - mainio kirja vaikka äitienpäivälahjaksi. Pitääkin ehdottaa tätä anopille.

PEKK:n jäsenille lähettämässään saatteessa Moster muuten kertoo kokeneensa historiallisten osuuksien kirjoittamisen erityisen haastavaksi ja pelänneensä anakronismeja. Mitään ilmeisen virheellistä ei silmiini osunut, mutta persoonallisuuksien takana tuntui välillä olevan varsin moderni mieli. Kirjassa esimerkiksi Katariina pohtii miten Vrouw Helenan miehistölle on käynyt. Vähän epäilen mahtaisiko musikkojen Venäjän keisarinna, vanhoilla päivillään valistusihanteensa enimmäkseen hylännyt despootti, moisten mitättömyyksien hukkumista huomatakaan. No jaa, eihän se mahdotonta ole.

Hylky lähettikin minut lehteilemään kotihyllystä löytyvää Henri Troyatin Katariinan elämänkertaa. Tarinan historialliset osuudet ajoittuvat ilmeisesti vuoden 1791 hujakoille. Hiipuvan keisarinnan nuorella rakastajalla on vielä vaiherikkaita aikoja edessä! Lukulistalle täytyykin ehdottomasti ottaa Mosterin yhtenä lähteenään mainitsema Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Harmi kyllä Zubovista ei näytä löytyvän elämänkertaa suomeksi tai englanniksi.

Helen Moster (2011). Hylky. Helsinki: Avain.

Herran tarhurit

Kansi: Otava

Margaret Atwood on sellainen kirjailija, jonka teoksiin tarttumista tulee syystä tai toisesta usein lykättyä vaikka niistä loppujen lopuksi pitääkin.

Blogeista on jo selvinnyt, että ensin olisi periaatteessa pitänyt lukea Oryx ja Crake; kirjastossa tuli kuitenkin vastaan palautettujen hyllyssä tämä Herran tarhurit ja hyppäsi kainaloon. Ei vaan voinut mitään. Sitten kirjan hommattuani lykkäsin sen lukemista kunnes joku muu sen varasi. Varattua kirjaa en sentään kehtaa hautoa.

Herran tarhurit on aiheensa puolesta sukua Maarit Verrosen dystopioille Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Eletään välillä suuren epidemian jälkeistä tyhjää raunioiden aikaa, välillä ihmiskunnan tuhoon johtaneen korporaatioiden vallan ja kulutushysterian aikaa. Kirjan alkuosan keskeisimmät henkilöt Toby ja Ren selviytyvät autioituneessa maailmassa joten kuten, miettien onko muita enää olemassakaan. Takautumissa palataan aiempiin vuosiin Herran tarhurien, viherfundamentalistisen lahkon, parissa. Demokraattiset instituutiot on menetetty, ihmisyys näyttäytyy kuluttajuuden ja osattomuuden kautta. Herran tarhurit ennustavat Vedetöntä Tulvaa, toteuttavat Jumalan tahtoa, asettuvat osaksi luonnon kiertokulkua.

Tyylillisesti Atwoodin dystopia poikkeaa suuresti Verrosen versiosta; kirjailijat lähestyvät aihetta aivan eri sävellajissa. Atwood kirjoittaa runsasta, hersyvää kieltä, Verronen on niukan ilmaisun mestari. Yhteistä molemmille on tietynlainen ajelehtimisen tunnelma, joka on minusta Atwoodilla melkein vahvempi. Varsinkin Toby ja Ren näyttäytyvät henkilöinä, joille elämässä ei ole kysymys pyrkimyksestä jotakin kohti, johonkin - he vain selviytyvät elämästään. Selviytymisasenne onkin Tarhurien maailmassa tarpeen, naisina molemmat ovat vahvemman oikeutta soveltavien miesten armoilla. Suojattomuus korostuu.

Tobyn suhde tarhurien uskoon tuo tähän yleiseen ajelehtimiseen mielenkiintoisen säväyksen. Hänelle alkujaan tyhjät rituaalit muuttuvat merkitykselliseksi toiston kautta; silti en saanut missään vaiheessa sellaista käsitystä, että Toby nielee tarhuriteologian. Usko omaan oikeuteen toimia kasvaa Tobylla vähitellen; olisiko muodollisesta hengellisyydestä siihen tukea? Lopuksi Toby jo ottaa enemmän valitsijan ja tekijän roolia, hyvässä ja pahassa.

Herran tarhureissa takaumissa kohti kuolemaa ajautuvaa ihmiskuntaa leimaa tietynlainen ajatuksettomuus: asioita ajavat ja niistä päättävät vain harvat. Massa virtaa avuttomasti, tarpeidensa viemänä. Tässä Atwoodin ihminen on siis paljolti eläimen kaltainen. Ahdistavalta tuntuu asettua katastrofissa ajelehtivan henkilön osaan, ja se lienee tarkoituskin. Atwood alleviivaa juuri tätä tilaamme, vallalla olevaa ekologista ajopuumeininkiä. Ydinkatastrofi saa huomiota, hiljainen hukkuminen kulutuskulttuuriin ei.

Huh, ylläolevasta jo ilmenee miksi tulen usein lykänneeksi Atwoodin kirjoihin tarttumista... vaikka nautin Atwoodin rikkaasta mielikuvituksesta ja taidokkaan yksityiskohtaisista visioista, en ole vielä kertaakaan tuntenut itseäni hyväntuuliseksi Atwoodin jäljiltä. Herran tarhureissa apokalyptisen ruhjoutumisen fiilis on poikkeuksellisen vahva. En ainakaan muista että Orjattaresi olisi tuntunut näin tummanpuhuvalta. Ikuisuuskysymys onko ero kirjan vai lukijan tunnelmassa - kohtaaminen oli joka tapauksessa tällä kertaa erityisen synkkä.

Tunnustelkaapa vaikka tätä:

Hän nukkuu hierontapöydällä yhdessä niistä eriöistä, joissa kylpylän asiakkaille annettiin orgaanisia kasvohoitoja. Pöydillä on vaaleanpunaiset lakanat ja vaaleanpunaiset tyynyt ja tietenkin myös vaaleanpunaiset huovat - pehmeitä, suloisia väerejä, vauvamaisia hellittelyvärejä - mutta huopaa hän ei tällä säällä tarvitse.

Herääminen on viime aikoina tuottanut vaikeuksia. Pitää taistella horrosta vastaan. Se on vahva vietti: nukkua. Nukkua nukkumistaan. Nukkua ikuisesti. Hän ei voi elää pelkästään nykyhetkessä niin kuin kasvi. Mutta menneisyys on suljettu ovi, eikä tulevaisuutta ole näköpiirissä. Ehkä hän etenee päivästä ja vuodesta toiseen, kunnes hän yksinkertaisesti vain kuihtuu, käpertyy kokoon, näivettyy kuin vanha hämähäkki. (s. 124)

Vähän tuollainen olo minullekin tuli kirjasta, kuihtuva ja vähän nääntynyt. Olen vuosien mittaan lukenut pinoittain erilaisia Ihmiskunnan Viimeiset Hetket -tarinoita (ehkä joskus teenkin niistä koostejutun). Herran tarhurit on poikkeuksellisen taidokas mutta myös harvinaisen valoton; uskokaa tai älkää, monissa ihmiskunnan perikadosta kertovissa kirjoissa on toivon hehkua, jonkinlaista sielun laulua... tästä en sitä oikein löytänyt.

Lopuksi vielä huomio kirjan rakenteesta - tai pitäisikö sanoa valitus: Atwood rytmitti romaania tarhurien saarnoilla ja virsillä. Virsistä en pitänyt ollenkaan, jätin suosiolla väliin parin ensimmäisen jälkeen. Saarnatekstit veivät tarinaa eteenpäinkin, virsistä en saanut lisäarvoa.

Orjattaresi oli minusta aikoinaan todella vaikuttava kirja; sen lukeminen uudestaan alkukielellä on ollut harkinnassa. Ja epäilemättä se Onyx ja Crake tulee luettua vielä... joskus.

Margaret Atwood (2010). Herran tarhurit. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Drews.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Liisa Helve-Sibaja Kymen Sanomissa

ja vielä blogeissa:
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Zephyr Kirjanurkkauksessa

P.S. Sneak preview: huomenna sukelletaan Hylkyyn!

EDIT: Olin unohtanut merkintä suomentajan, kävin lisäämässä. Törkeää huolimattomuutta, sillä käännös oli minusta hyvä.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!

Innostuin taannoin Hilja Valtoseen luotettavana välipalakirjailijana. Valtosen vanhoissa romaaneissa on historian tuntua mutta samalla jotenkin reipas meininki; hömpäksi ne ovat railakkaita. Kerronta on ilmeikästä ja etenevää, naiset tuittuja ja tarmokkaita. Kolme oli jo luettuna, yksi lisää odottaa.

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! on tähän asti lukemistani rajuin Valtosen kirja. Se on kertomus nuoresta naisesta, joka päättäväisesti hylkää alhaiset sukujuurensa pyykkärin ja punakapinallisen lapsena, kouluttautuu, muuttaa pois kotiseudultaan ja etsii uutta elämää entisen salaten. Konttoristi Varpu Vapaa (ihan kevyttä symboliikkaa tässä nimessä?) sotkee kuitenkin asiansa rakastumalla konttoripäällikkö Asser Äyrämöön. Yhteisestä onnesta ei tule mitään, kun Asser naikin Varpun ainoan rakkaan lapsuudenystävän Sadun. Seinän takana asustava Varpu saa vierestä seurata parin avio-onnea:

Outo ja kokematon ei voi lähimainkaan oikein arvioida sitä itkun ja parkumisen paljoutta, jolla yksi vahvakeuhkoinen, kiukkuluontoinen ihmistaimi koettelee kanssaihmistensä kuuloluiden vahvuutta. Jos näitä parkujia sattuu olemaan kaksi, on konsertti väliajaton. Konsertti on aina öisin. Se alkaa täsmälleen vanhempien nukkumaan käydessä, loppuu ylösnousuaikana.

Äyrämön kaksoset seinän takana ovat tässä suhteessa antaneet minulle totuuteen pohjautuvat tiedot ja kokemukset. Ne ovat huutaneet kolmen kuukauden ajan joka ikinen yö. Lääkäri sanoi, että ne vielä huutavat toiset kolme kuukautta joka ikinen yö. Ei uskoisi niin pienistä olioista lähtevän niin paljon ääntä. Ihmeesti ne jaksavatkin. Toinen alkaa ensin itkeä. Sitä hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Jo uupuu vauva uneen. Silloin juuri alkaa toinen parkua. Sitä taasen hyssytellään, syötetään, pestään, muutetaan kuivaa. Kun sekin on uneen uupumassa, parahtaa toinen vauva unestaan hereille. Seuraa duetto.

Aviomies on jo itkukauden alussa jättänyt yhteisen makuuhuoneen siirtyen talon perimmäiseen huoneeseen. Lasten itku ei saa häiritä hänen hyvinansaittua yöuntaan. (s. 73-74)

(Tuostahan tulee melkein nostalginen olo! Ainakin teoriassa. No, takaisin asiaan.) Satu menehtyy pian keuhkotautiin, mutta Varpusta ei tule uutta konttoripäällikön rouvaa; sen sijaan Asser nai toisen Varpun lapsuudesta tutun naisen, huikentelevaisen Aina-Siveän (ööö... tosi kevyttä symboliikkaa?). Heitettyään uskottomuudestaan kiinni jääneen Aina-Siveän ulos olisi Asser vihdoin valmis löytämään Varpun ja onnen, mutta voi - onneton kohtalo paljastaa kaameita asioita menneisyydestä, eikä onnellista loppua tule. Tarja Kytösen gradusta on tosin jo selvinnyt, että Varpun tarina jatkuu Kunnankirjurissa; ehkä on vielä toivoa!

Älä nuolaise on oikeastaan aika hulppean liioiteltu viihderomaani. Se on paikoin hillittömän melodramaattinen, ja juonta pitää kasassa oikea yhteensattumien vyyhti. Onkohon ollut vähän enemmänkin pilke silmäkulmassa tätä kirjoitettaessa? Päähenkilö on joka tapauksessa valtosmaiseen tapaan äkäpussi ja oman elämänsä sankaritar. Samalla hän on paatunut ja häikäilemätön valehtelija, huijari ja suurisuu.

Nykypäivän lukijalle, jonka suhdetta kansalaissotaan, tai punakapinaan siis Valtosen termein, on jo ehtinyt moninkertainen analysointi mutkistaa, aikalaisen suorasukainen kirjoitus suojeluskunnasta ja sodan jäljistä on melkein virkistävää. Varpun asema kahden leirin välissä on mutkallinen, mutta ei ihan sellaisella tavalla kuin jälkiviisas odottaisi. Kiinnostuksella odotan mitä Kunnankirjurista saa tässä mielessä irti.

Hilja Valtonen (1988, alkuperäinen 1927). Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa. Helsinki: Tammi.

Arvioita:
Bookcrossing-sivuilta löytyi!
ja oho, Hömpän helmistä ilmaantui Sallan arvio, hänkin tykkäsi nimistä tässä :-)

Echo

Jack McDevittin Echo on odottanut lukuvuoroa iät ja ajat, ja nyt kävin siihen vihdoin käsiksi. Kirja on ehdolla Nebula-palkinnon saajaksi. Tuskin sentään käyn koko ehdokaslistaa läpi, mutta kaksi tai kolme romaanien kategoriasta on tarkoitus lukea ennen toukokuun palkintogaalaa; Okoraforin Who Fears Death on jo ostettunakin.

No, Echo oli joka tapauksessa hankittuna jo valmiiksi; olen enemmän tai vähemmän pitänyt kaikista Jack McDevittin kirjoista, ja etenkin Alex Benedict -seikkailut ovat hyvää tavaraa. Alex on tulevaisuuden antiikkikauppias ja uskalias seikkailija, joka bisnestä tehdessään päätyy aina kaivelemaan myös yhteisönsä ja ihmisyyden varjopuolta.

Tässä uusimmassa Alex ei ole ihan parhaimmillaan - lempparini on edelleen A Talent for War, jossa Alex on itse kertojana - mutta peruslupaus maailmankaikkeutta halkovasta ja yllättävästäkin mysteerijutusta pitää. Echon tapauksessa Alexin ja hänen pilottinsa Chasen ongelmat alkavat viattoman oloisesta kivisen puutarhakoristeen etsinnästä. Paasi katoaa tavalla, joka pakottaa uskomaan sillä olevan suurempaakin merkitystä; herää epäilys, että kivi todistaa salatusta kohtaamisesta muukalaisten kanssa. Ei varmaan spoilaa keneltäkään kirjaa kohtuuttomasti, jos paljastan että totuus on huomattavasti mutkikkaampi kuin ensisilmäyksellä luulisi, tai vielä toisellakaan. Alex ja Chase löytävät tosiaan menneisyydestä kohtaamisen, jonka kaiut yltävät nykyiseen ja tulevaankin. Jälleen kerran ollaan silmäkkäin enemmmän ihmisen kuin muukalaisten raadollisuuden kanssa.

Rakenteeltaan Echo on hyvin tyypillistä McDevittiä: prologi menneestä, sitten kronologista aarteenetsintää. Kertoja on Chase, kuten muutamassa edellisessäkin Alex-kirjassa. Lukijana on helppo nauttia älypelistä, jossa nokkela Alexkin saa muutaman kerran nenilleen yrittäessään paljastaa menneet salat. Myös päähenkilöiden moraaliset dilemmat on tuotu kuvaan taitavasti, turhia liioittelematta. Lievää epätasaisuutta kirjassa silti on. Vaikka ei voi sanoa alun junnaavan paikoillaan, tarina tuntuu oikeastaan syttyvän lentoon vasta kun kaksikko pääsee jäljille ja avaruuteen vanhan kunnon Belle-Marien kanssa. Loppuosa eteneekin tiukemmalla rytmillä ja viimeinen luku on ehtaa kamaa: lakonista, illuusiotonta, kutkuttavaa.

Kielen tai tyylin puolesta Echo ei erityisemmin valloita, mutta Chasen ja Alexin sanailut - tai ehkä paremminkin sanomatta jättämiset - tuovat pientä kirpakkaa maustetta tekstiin. Muut kaksikolle tärkeät henkilöt jäävätkin vähän etäisiksi; en usko että Echo ei olisi kärsinyt tippaakaan vaikka Chasen poikaystävä ja Alexin tyttöystävä olisi jätetty kuvioista kokonaan.

Sen sijaan tekoälyt olivat jälleen kiinnostavia, kuten Jack tässä:

I spent a fair amount of time on the bridge, talking to Jack. I told him about Rachel, and how I'd bailed out on Alex, and how I hated my life. I don't think I realized how gloomy I'd gotten until I finally broke down and had those conversations with the AI. He listened and didn't launch into a series of reassurances the way a human would have. AIs are designed to reflect reality, as least as they see it.

"I've never understood the concept of guilt," he said, when I'd finished. "On a superficial level, of course. Do good and avoid evil, and pay a psychological price if you fail to comply. That is simple enough. The problem is that we are really talking about intent. There is no other way to define evil. But sometimes people inadvertently cause damage to others. Sometimes it can't be helped, and one must choose the lesser of evils. In any case, the fault may result from negligence; it may result from positive action; it may result from indecision. In all of these cases, regardless of intent, the human guilt complex may be expected to cut in." 

"Okay."

"It's your conditioning, Chase. You have to get past that. (--) (s. 194-195)

Moni pääsee ehdollistumisensa yli turhankin helpolla, jotkut eivät koskaan. Siitä kertoo Echo. Vaikka hyperavaruudet ja antipainovoimat ovat tärkeitä mahdollistajia, tämä genre-kirja kuvaa pohjimmiltaan inhimillisiä kysymyksiä.

Pahus, tämän myötä huomasin, että minulta on jäänyt yksi Alex Benedict -kirja väliin: The Devil's Eye. Täytyypä käydä lisäämässä Amazonin listaan.)

Jack McDevitt (2010). Echo. New York: Ace Books.

Arvioita:
Russell Letson Locus online:ssa
Harriet Klausner Alternative World:ssa

Upea bloggaaja palaa

Sain tarinautti Elma Ilonalta tämän kauniin tunnustuspalkinnon - nöyrät kiitokset!

Vastasin kysymyksiin äskettäin, joten vanhoilla vastauksilla mennään. Mutta olen tunnustuksesta niin leveänä että laitan sen tähän vaikken vastaakaan. *sahaa oviaukkoa isommaksi*

Ettei postaus menisi hukkaan, nappaan sen sijaan noh, ainakin Jenniltä, Susalta, Jorilta ja Hanna M.:ltä KMMMM-haasteen.

Kuka?
Monipuolisen ruokavalion omaava lukutoukka ja kirjahamsteri. Lukeminen on kai tehdasasetuksena päällä. Melkein kaikkea voi tehdä kirja kädessä - ja tehdäänkin.
Mitä?
Kirjoja kahdella kielellä. Entinen divarihaukka siirtyi Helsingistä muutettuaan Amazonin asiakkaaksi ja ajautui lähes täysin ulos kotimaisesta kirjallisuudesta. Vasta kirjablogeihin tutustuminen palautti suomalaisten pariin.
Missä?
Kotona, yleensä työhuoneen nurkassa, joskus keittiön pöydän ääressä, harvoin nojatuolissa rötköttäen.
Millä?
MacBookilla, joskus kommentteja iPadilla. Jos kuvia on otettu, iPhonella. Ja kyllä, Apple-koukussa ollaan, tukevasti. *huoh* IT-budjetti on kohta sähkölaskun luokkaa.
Milloin?
Iltaisin ja viikonloppuisin - tämä on ihan liian koukuttavaa hommaa työmaalle...
Mitä mielessä?
Kevät, kiire, kirjat, kohta kaupunkilomakin - kaikenlainen k:lla alkava ilmeisesti?

Haastan kaikki sivupalkkini upeat bloggaajat, joilta haaste on vielä jäänyt väliin, kertomaan bloginsa taustat. Rohkeasti tunnustamaan, listallani on vain loistavia blogeja :-D

Muovikassimies

Kansi: Myllylahti Oy

Hilkka Ravilosta vaahtosin jo äskettäin luettuani hänen romaaninsa Yö yllä viljan. Samassa lainauserässä tuli jo otettua kirjastosta myös Ravilon uusin, Muovikassimies.

Muovikassimies on tarina Tarmosta, miehestä joka elää naisten siivellä. Nimi on ironinen, sillä Tarmo on on tarmoton loinen. Ravilo johdatteleekin rinnastamaan auervaaran lapamatoon. Kumpikin porautuu uhrinsa sisuksiin ja hyödyntää haluamansa. Miksi nähdä vaivaa, kun tarpeensa saa tyydytettyä vähemmälläkin?

Tarmolle runsaat naiset ovat kirjaimellisesti runsaudensarvi, ruoan ja tyydytyksen lähde, josta hän itseoikeutettuna ammentaa. Joillekin kirjan naisista peli on yhteinen - he käyttävät Tarmoa hyväkseen melkein siinä missä hänkin heitä - mutta useimmilla on mielessään haave, halu olla haluttu ja rakastettu. Tarmo maksaa väärällä rahalla; hän on kiinnostunut omasta nautinnostaan ja edustaan eikä häikäile valehdella. Hän etsii ihannenaistaan, sellaista joka olisi oikean muotoinen ja näköinen, hivelisi hänen itsetuntoaan sopivalla keskustelulla, ja tietysti vielä elättäisi. Lapsia ei saisi olla eikä tulla.

Aamulla Tellervo syötti lastaan rinnasta. Vastenmielisyytensä peittääkseen Tarmo katseli muualle. Oli luonnollista, että mies pureutui naisensa rintoihin, mutta tuota oliota Tarmo ei pystynyt katsomaan. (s. 235)

Ehkäisy on naisen ongelma: miksi Tarmo siitä murehtisi, naisethan ne raskaiksi tulivat, tuumii Tarmo, ja väittää olevansa steriili samalla kun kylvää siementään pitkin ja poikin. Samalla hän pohtii, miksei naisille riitä sama kuin hänelle (Miksi naiset halusivat aina sitoa ja sitoutua?). Tarmo ei edes huomaa olevansa ammentaja, ottaja.

Tarmon ja hänen naistensa kautta kirjassa pureudutaan laajempiin nyky-yhteiskunnan teemoihin: itsekkyyteen, välineellisyyteen, kohtuuttomiin ulkoisiin vaatimuksiin, laihuuden standardiin. Tarmon saalistuspuuhat onnistuvat, koska hän jahtaa muhkeita naisia, jotka muuten jäävät painonsa tähden paitsioon. Kovin suorapuheisesti kuvataan myös yksinhuoltajan arkea.

"Mut mä rupeen silti laihduttaan", Kata itki.

"Sä oot laiduttanu monta kertaa", Pirjo tiuskaisi.

"Mut pakko sen on joskus onnistuu."

"Mä näin semmoisen televisio-ohjelman, jossa kerrottiin, että lihavuusgeeni on perinnöllinen", Pirjo sanoi. "Jos se on sulla perimässä, et sä sille mitään voi. Vaikka joisit kymmenen vuotta pelkkää vettä, et silti laihtus. Kuolisit, mutta kuolisit lihavana."

Pirjo nousi keittiön pöydän äärestä. "Sori etten jaksa olla kovin empaattinen. Mä oon surru miten pääsen eroon tästä roikkumahasta, mut nyt ois enemmänki tarpeen kolkyt kiloo vararavintoo, ei kuluis niin paljon rahaa ruokaan. Kun pitää yksin suoriutuu niistä laskuista, jotka ennen jaoin Kaitsun kanssa. Lankapuhelimen panin jo poikki, mut en haluis luopuu sähköpostista ja internetistä. Pornosivuilla on ainoot mulkut, jotka nykyään näen... ja laskut on niin kätevää hoitaa nettipankissa. Vuokra on pakko maksaa. Ja vesilaskut... ja kaikki." (s. 218)

Lihavuuden ongelmassa Tarmo näkeekin tienestimahdollisuuksia tavalla jos toisellakin. Kirjan positiivisin juonne on yksinhuoltajanaisten pyrkimys järjestää asiansa paremmalle tolalle yhteisvoimin. Arjen käsittämättömästä paineesta voi selviytyä joukkovoimalla, toinen toistaan tukien.

Mutta Muovikassimiehen ydin on Tarmo, ja Tarmo on oikeasti pelottava. Mitä enemmän häntä miettii, sitä enemmän värisyttää, sillä tavalla ikävästi. Mistä Tarmot tulevat? Sitä ei tiedä kukaan, vaikka lopuksi Tarmon isä puheleekin pojalleen näin:

(--) Uskon, että olet syntynyt pahaksi. En halua olla missään tekemisissä kanssasi. Kerron poliisille mitä ne kysyvät ja minkä tiedän, mutta minun kotiini sinulla ei ole enää tulemista. Mene minne menet, se ei minulle kuulu. Ja avaimet, kaikki avaimet jätät lähtiessäsi. Jos sinulle jokin avain jää, on turha tulla kokeilemaan. Tilaan lukkosepän sarjoittamaan lukot uudelleen." (s. 320)

Pahuus, ihmissuhteiden välineellisyys, itsekkyys, vastuuttomuus; ei mitään kevyttä lukemistoa. Jo alkujaksossa otetaan luulot pois (en viitsi spoilata mutta rankkaa tavaraa). Tähän kirjaan ei kannata tarttua viihdemielessä. Muovikassimies on myös vahvasti ajassa mukana. Kerronnallisista sivujuonteista löytyy yhtäläisyyksiä ainakin Päivi Alasalmen ja Kirsti Ellilän teoksiin.

Huomaan että kuvasin Muovikassimiestä paljolti lainausten kautta. Ehkä tuntuu ettei omia sanoja ole. Tämä kirja oli paljon epämiellyttävämpää luettavaa kuin vaikkapa Yö, sillä Tarmon näkökulma tekee ihmisistä järjestään kaameita. Yhtään mukavaa, onnellista ihmissielua ei ole. Kaikki ovat eläimellisiä. Yön Vappu oli paljon inhimillisempi kertoja, älykäs ja katkeruudessaankin lämmin ihminen. Muovikassimiehessä ei ole keventävää huumoria; Tarmo ei naurata. Lisäksi kirjan teki raskaaksi mutkikas naiskaarti, joka ei ihan pysynyt kasassa.

Vaikka Muovikassimies ei ollut ihan niin hyvä kuin Yö yllä viljan, en yhtään epäile aikomustani lukea loputkin. Nämä ravilot ovat syvyyspommeja. Ne jäävät pyörimään päähän. Kielellä ja tarinalla on pimeää imua. Molemmista lukemistani Ravilon romaaneista on täysin jäänyt puuttumaan sellainen sievistelevä ja hurskasteleva sivumaku, joka monessa elämän epäkohtia käsittelevässä kirjassa jälkeenpäin ajateltuna on. Ravilo ei sano: katsokaa millaista, eikö olekin väärin. Hän sanoo toteavasti: elämä on. Luettuaan on pakko kysyä itseltään - tämmöistäkö? Onko? (Apua!)

Hilkka Ravilo (2009). Muovikassimies. Suomussalmi: Myllylahti.

Arvioita:
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Salla Etelä-Saimaassa
Me Naiset
Susan kirjasto

The Confession of Fitzwilliam Darcy

Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy on kolmas osa minisarjassani; edelliset osat löytyvät täältä ja täältä. Kuten The Diary, The Confession on selvästi Darcyn näkökulmaan painottuva. Se ei kuitenkaan ole, kuten taisin aiemmin antaa ymmärtää, päiväkirja. The Confession on minä-muodossa kerrottu romaani, joka noudattelee uskollisesti Ylpeyden alkuperäistä tarinaa. Vain näkökulma on eri.

Tällaisen kirjan lukemiseen alkuperäisen jälkeen tai rinnalla liittyy haaste; lukija tutustuu keskeisemmässä roolissa hahmoihin, jotka alkuperäisessä esitellään kokonaan tai melkein kokonaan kuulopuheen kautta. Ylpeyden lukijalla ei juuri ole kosketusta vaikkapa Darcyn sisareen Georgianaan. Uusi versio antaa paljon perusteellisemman kuvan, joka voi poiketa  lukijan aiemmin muodostamasta käsityksestä. Siitä tulee helposti ristiriitainen olo; ainahan kiinnymme oman mielikuvituksemme luomuksiin. Niistä luopuminen on tuskallista.

Street onnistuu kuitenkin hyvin omissa hahmoversioissaan. Hän käyttää esimerkiksi Bingleytä oivallisesti valottamaan keskeistä persoonaa; Darcy muuttuu ymmärrettävämmäksi Bingleyn kautta.

'Do you never tire of being displeased, Darcy? Upon my soul, I believe you take pleasure in finding fault and looking at the world with disdain.'

I was taken aback, for even a hint of temper in Bingley was most unusual: as a rule, he is the most amiable of men. 'Am I so disagreeable?' I asked.

'Sometimes you are.' Then he grinned. 'You know you are.'

'Have you determined what is to be done about it?'

'There is nothing to be done about it,' he said seriously. 'You are too clever. You will descend to the level of ordinary mortals only by falling violently in love and making yourself ridiculous.' (s. 17-18)

Darcyn persoonallisuus on ehdottomasti Streetin kirjan kiinnostavinta antia. Siinä missä Ylpeyden Darcy on vähän kiiltokuvamainen tyyppi, The Confession marssittaa areenalle ristiriitaisen, vaikean ja kiinnostavan ihmisen. Darcy on oman aikansa julkkis, tyyppi josta supistaan kun hän astuu huoneeseen. Naismaailmassa hän on jahdattu palkinto ja tiedostaa sen itsekin. Oman markkina-arvon tunnistaminen vaikuttaa selkeästi vuorovaikutukseen etenkin naimattomien naisten kanssa. Darcy on kirjan alussa ylpeä ja samalla arka, itsekeskeinen vähän hellyyttävällä tavalla. Älykkään miehen huumorintajua rajoittaa taipumus ottaa itsensä (ja asemansa) aivan tolkuttoman vakavasti. Ujo julkkis siilipuolustuksessa? Tähän saumaan osuu Elizabeth, joka antaa avaimet itsetuntemukseen.

Darcyn ja Elizabethin suhteen kehityksen avain ovat Ylpeydessäkin erilaiset väärinymmärrykset. The Confession tuo aika herkullisesti Darcyn vinkkelin niihin. Ylpeydessä jää helposti huomaamatta, että Darcylla on koko kirjan ajan käytössään aivan toisenlainen faktasetti kuin lukijalla ja Elizabethilla. Street spekuloi näppärästi erilaisilla mahdollisuuksilla ja rakentaa Darcylle paikoin huimankin erilaisen kuvan tapahtumista. Tätä perspektiivieroa hyödynnetään Darcyn syvenevän rakkauden kuvauksessa tehokkaasti. Darcy, joka The Confessionissa on rakastanut osapuilleen ensisilmäyksellä, kituu kuvitellessaan Elizabethia vuoroin Collinsin, vuoroin Wickhamin ja lopulta myös serkkunsa Fitzwilliamin käsivarsilla. Kosintaan ajaakin polttava mustasukkaisuus.

Ylpeyttä ja ennakkoluuloa on luonnehdittu kasvukertomukseksi. Alkuperäisessä Darcyn kasvu tapahtuu näkymättömissä; lukija saa vain havaita tulokset. The Confession puolestaan jättää Elizabethin muutoksen sivuun ja purkaa auki Darcyn kasvukivut. Kieltäytyessään kunniasta Darcyn ensimmäisellä kosinnalla Elizabethin pitelee peiliä hänen edessään; Darcy joutuu myöntämään karkean ristiriidan syväarvojensa ja toimintansa välillä.

'...your arrogance, your conceit...'

In justice to myself I have to say I was not conceited enough to imagine Elizabeth returned my feelings with the same fervour I felt for her. But I had, I confess, been persuaded she liked me well enough. And I had thought the material advantages of marriage to me would have been enough to secure any woman in her circumstances.

(--) it would have given her riches, it would have given her consequence in the world and it would have secured the financial comfort of her family.

'...do you think any consideration would tempt me...?'

Yes of course I did. I am a man of the world, I know how matters are arranged. I knew her situation. With her want of fortune, her vulgar connections, she must know she had little hope of making a good marriage. To secure the affection of a man like myself, an affection strong enough to overcome every rational objection would, for a woman in her circumstances, be considered a triumph indeed.

'...I had not known you a month before I felt you were the last man in the world I could ever be prevailed on to marry.'

I flinched, knowing that even in the bitterness of my resentment I was moved to a new admiration and respect. (s. 118-119)

Kuten esimerkeistä ilmenee, Street tavoittaa Austenin tyylin huomattavasti paremmin kuin Grange, jonka töksäyttely oli raivostuttavassa ristiriidassa alkuperäisen dialogin kanssa. Streetinkin kirjoittaa tämän vuosisadan lähtökohdista, mutta ilmaisu, vaikka suoraviivaisempaa kuin Austenin, on silti luettavissa alkuperäisen rinnalla ilman pahempaa tuskastumista. Street ei myöskään syyllisty Austenin hahmojen raiskaukseen tai ryöstöviljelyyn, kuten helposti voisi käydä. Mikään kenenkään käytöksessä ei ole ristiriidassa Ylpeyden antaman kuvan kanssa.

Mietin tätä kirjoittaessani Kertomus jatkuu -blogissa esitettyä kommenttia, että lukija haluaa itselleen jätettävän oivaltamisen iloa; kaiken kertominen ei ole aina hyvästä. Vähän ristiriitaisiin tunnelmiin huomaan samasta syystä päätyväni The Confessionin kanssa. Romanttinen Darcy-fani minussa nautti täysin siemauksin tästä hyvin toteutetusta syväkurkistuksesta ah-niin-ihanasti-rakkauden-kiduttaman miehen kokemuksiin... mutta olisiko Ylpeys ja ennakkoluulo ollut parempi kirja, jos Austen olisi tasapainoisemmin huomioinut myös Darcyn kasvun? Ei olisi. Osa sen viehätyksestä on siinä, että saamme itse arvailla syitä ja motiiveja. The Confession on täydentävää viihdettä.

En ole pahoillani että luin tämän kirjan (vaikka Grangen Diaryyn käytettyjä hetkiä vähän harmittelen). Ainakin se sai minut miettimään vaistomaisen negatiivista suhtautumistani klassikoiden jatko-osiin ja uudelleentulkintoihin. Street toi jonkinlaista lisäarvoa Ylpeyden tarinaan, vahingoittamatta mitenkään suhdettani Austenin kirjaan. Miksi ei siis tällaistakin? Itse tarinahan on sama ja edelleen briljantti, Streetin versiosta löytyi huumoriakin, eikä kieli ärsyttänyt.

Salla heitti hyvän jatkohaasteen: Ylpeydestä on kirjoitettu myös vampyyri- ja zombie-versiot. Kun ensimmäisen kerran törmäsin tuohon zombie-juttuun blogeissa (missä? en enää muista!), ajattelin itsekseni yök!, mutta nyt taidan ajatella toisin. Ylpeys on yksi länsimaisen kulttuurin kanonisoituja tarinoita, joilla leikittely on luvallista. The Diaryn myötä oivalsin, että suurempi rikos on ikonin harras, tosikkomainen (ja taitamaton) replikointi kuin reipas iloittelu sen kanssa. Rehellisesti sanottuna, ottaen huomioon että The Diary on kirjoitettu vuosia huomattavasti paremman The Confessionin jälkeen, en voi käsittää sen tuottamiseen muuta motiivia kuin äärifaneilta rahastuksen. *huoh* Vampyyri- ja zombie-variaatioissa siitä ei ainakaan ole kyse!

Mary Street (2008, alkuperäinen 1999). The Confession of Fitzwilliam Darcy. Naperville: Sourcebooks.

P.S. Näitä versioita riittäisi kyllä luettavaksi: törmäsin tällaiseen pelottavaan listaan. Halutessaan voisi viettää vuosikaudet lukien vain variaatioita Ylpeydestä ja ennakkoluulosta...

Mr. Darcy's Diary

Kirja lepää nojatuolissa.

Kerroin pari päivää sitten pienestä Ylpeys ja ennakkoluulo -projektistani: luen iki-ihanan alkuperäisen lisäksi kaksi myöhempien aikojen versiota, joissa paneudutaan haluttavan herra Darcyn sielunelämään. Ei, älkää innostuko liikaa: myös tässä päiväkirjaversiossa elellään siivolla ja siveellisellä tasolla.

Mr. Darcy's Diary on nimensä mukaisesti Darcyn päiväkirja tai oikeammin otteita siitä. Formaatti on kuitenkin vähän puolitekoinen; päiväkirjaksi teos sisältää suorastaan kammottavan paljon dialoginpätkiä. Oikeasti, ei kukaan voisi mitenkään pitää tämäntyyppistä päiväkirjaa kulkematta ympäriinsä viimeisin diginauhuri taskussa.

Mutta unohdetaan se. Tässähän on kyse tutun tarinan uudelleen elämisestä eri näkökulmasta. Kirjailija on ymmärtänyt, että fanit haluavat tuttuja paloja. Tähän ei tartuta kylmiltään, ilman että Ylpeys on ensin luettu kertaan tai kolmeen. (Hmm.. mitähän näistä päiväkirjoista tuumisi lukija, joka ei alkuperäistä tunne? Vapaaehtoisia?)

Grangen esittämä tulkinta Darcyn mielenliikkeistä ei ole psykologisesti ihan kehno. Darcy on tässä lapsellisempi mustasukkaisuudessaan ja omanarvontunnossaan kuin lukija ehkä Austenin romaanin perusteella ajattelisi, mutta miksikäs ei; hänhän on asemansa ('consequence') puolesta väkisinkin melko hemmoteltu miekkonen. Romantikko nauttii tietenkin täysin siemauksin hänen nöyryytyksestään Rakkauden Alttareilla. Alkuun tärkeä herra kompuroi jalustaltaan komeasti alas.

I was conscious of a need to be on my guard during this last day. I had paid Elizabeth too much attention during her stay, and I was belatedly aware that it could have given rise to expectations. I resolved to crush them, if any such expectations had been formed. I scarcely spoke ten words to her throughout the course of the day, and when I was unfortunately left alone with her for half an hour, I applied myself to my book and did not look up once. (s. 73)

Mutta kas, viitisen kuukautta myöhemmin:

This was to be the end of all my struggles? To be rejected? And in such a manner! I! A Darcy! To be answered as though I was a fortune-hunter or an undesirable suitor. My astonishment quickly gave way to resentment. So resentful did I feel that I would not open my lips until I believed I had mastered my emotion. (s. 154)

Ja vielä myöhemmin...  mutta ei. Sanotaan tässä nyt vain, että ylpeä herra Darcy kärsii aivan riittämiin niiden sekuntien aikana, jotka Elizabeth miettii vastaustaan hänen vetoavaan puuskahdukseensa, you are too generous to trifle with me.  *huokailee onnesta*

Oli aidosti mielenkiintoista lukea tätä tarinaa uudesta näkökulmasta. Tajusin vasta tämän version myötä konkreettisesti miten kova sana kyky älykkääseen keskusteluun varmaan oli noihin aikoihin. Ei nettiä, televisiota, radiota, säätyläisille ei edes pubeja...  romaanejakaan ei oikein pidetty asiallisena ajankäyttönä... (?!)

Ilman hyvää keskusteluseuraa on vaarana, että illat joutuu viettämään ikuisessa korttipelissä tai saarnakokoelmia tavaillen. Grange rinnastaa säkenöivän Elizabethin seurapiirityttöön, joka ei kykene puhumaan kuin kissanpoikasistaan - voilá, rakastuminen maaseudun pelottomaan sanailijaan on aivan ymmärrettävää. Grangen Darcy rakastuu Elizabethiin, koska tämä on haastava, kiinnostava, hauska, peloton - ja lopuksi ehkä hiukan myös siksi, että vaikeasti saavutettava on aina arvokasta. Austenin perinteistä selitystä ei siis ole hylätty, mutta sitä on täydennetty.

Minusta Darcyn myöhempi täyskäännös on sen sijaan ollut aina hurja; ensin 'et-kelpaisi-muuten-mutta-olen-mielenhäiriössä' ja sitten suututaan ja taas ollaankin tassut ilmassa antautuneena. Mutta Grange kuvaa pala palalta miten Darcy oivaltaa virheensä erilaisten ärsykkeiden kautta. Plussaa tästä, Grange on käärinyt hihat ja heiluttanut lapiota, yrittänyt kaivautua miehen mieleen. Tämä versio minun kannatti lukea vaikka vain Darcyn kuuluisan kirjeen, sen joka muutti Elizabethin mielen, tähden. Darcyn sisäinen vuoropuhelu kirjoitustyössä on elävää. Jokainen, joka on tuskaillut vaikean henkilökohtaisen tekstin kanssa, tunnistaa itsensä Darcyn ahdingosta.

Mutta.

Ironian ja huumorin sijoittaminen melko tosikkomaisen miehen (so sorry, Darcy dearest) päiväkirjaan on vaikea tehtävä. Grange ei epäonnistu puuhassa täysin, sillä Darcyn mielenmuutoksen kuvauksessa on tiettyä rivien välistä pilkistävää virnuilua, mutta Austenin häijynhilpeään komediaan tässä ei ylletä, ei likimainkaan. Darcyn päiväkirjasta puuttuu täysin se Bennetin perheen sisäinen komiikka ja jännite, joka tekee Ylpeydestä briljantin yhdistelmän romantiikkaa ja realismia.

Kaamea herra Collins, terävä Charlotte, huonokäytöksinen Lady Catherine - kalpeita aavistuksia verrattuna alkuperäiseen. Enemmän etualalle nousevat Bingleyt ja Georgiana-sisar ovat heikko korvike.

Osa dialogista, ja lähestulkoon kaikki keskeiset repliikit, on suoraan lainattu Austenilta, toisinaan lyhennellen. Grangen oman tekstin sanasto on minun ulkomaalaiseen silmääni linjassa Austenin sanaston kanssa, mutta lauseiden rytmi ja tyyli ovat pahasti pielessä. Koska Ylpeyttä lukiessani nautiskelen erityisesti muodollisesta ja huolitellusta kielestä, on kontrasti murskaava. Grange kirjoittaa suoraviivaisesti. Monitasoisuus on mutkikasta. Lyhyet lauseet ovat selkeitä. Sopivat paremmin nykylukijalle.

Okei, okei, lukunäytteistäkin näkee, ettei se ihan noin pahaa ollut... Ehkei ole ihan reilua syyttää nykykirjailijaa kyvyttömyydestä toisintaa 1700-luvun lopun kielellisiä malleja. Toisaalta, kuka käski astua kehään hanskat kädessä? *pörhistelee vihaisena* Kirjoittamalla Austen-version asettaa itsensä nimenomaan tälle vertailulle alttiiksi. Ja turpiin tulee.

Tätä kirjaa ei, toden sanoakseni, kannata lukea ellei Ylpeyden ja ennakkoluulon tarina aidosti kiehdo. Paljon. Vain fanaatikoille siis.

Ja sitä paitsi - se toinen päiväkirja on parempi. Raportti tulossa.


Amanda Grange (2007). Mr. Darcy's Diary. Naperville: Sourcebooks Landmark.

Arvioita:
Publishers Weekly
Ardent reader

Pride and Prejudice

Joihinkin kirjoihin palaa uudestaan ja uudestaan. Olen joskus tainnut sanoakin, että Jane Austenin romaanit kuuluvat vuodenkiertooni. Silloin kun pää on väsynyt, aikataulut töissä pahimmillaan ja viikonloput täynnä ohjelmaa (lue: keväällä), on huojentavaa palata vanhan kirjarakkauden pariin. Ennestään jokaiselta yksityiskohdaltaan tuttu tarina kietoon lempeään syliinsä kuin lapsen lohtuhuopa. Se ei vaadi yhtään enempää kuin jaksaa juuri sillä hetkellä antaa.

Kuoliaaksi rakastettu pokkari.

Siksi taas kerran luettavaksi nousi, kirjaston pinoista huolimatta, Pride and Prejudice eli Ylpeys ja ennakkoluulo. En tiedä montako kertaa olen tämän lukenut, mutta selvästikin on aika hankkia uusi kappale: kannet ovat irronneet ja noin viidesosa on irtolehtinä. (Postausta onkin yllättävän vaikea kirjoittaa tällaisesta kirjasta... tuntuu kuin olisin jo ajatellut kaiken tuhanteen kertaan, eikä mitään lisättävää voi olla!)

Tällä kertaa päätinkin lukea kirjaa ihan tietystä näkökulmasta. Työn alla on nyt kolminkertainen lukukokemus. En aio toistaa Ylpeyden kohdalla Sallan urotyötä (Sieppari ruispellossa kolmeen kertaan!), mutta luen alkuperäisen lisäksi kaksi uudelleentulkintaa: Amanda Grangen Mr. Darcy's Diary'n ja Mary Streetin The Confession of Fitzwilliam Darcy'n.

Ylpeys ja ennakkoluulo on ilmeisesti kirjoitettu 1796-1797 vuosien tienoilla, vaikka se julkaistiin vasta 1813. Se on rakkaustarina mutta myös tapa- ja yhteiskuntakomedia. Rikas ja ylpeä herra Darcy herättää ennakkoluuloja kauniissa ja nokkelassa neiti Elizabeth Bennetissä. Ennen kuin sankaripari voi saada toisensa, on Darcyn nöyrryttävä ja älyynsä tyytyväisen Elizabethin myönnettävä erehtyneensä pahan kerran. Kummankin perisynti on pohjimmiltaan turhamaisuus.

Tarina on niin tunnettu, että juoni tuskin on monellekaan vieras. Koska aion puhella tarinasta kolmeen kertaan, otan mukaan juoniselostuksen varmuuden vuoksi, mutta jätän sen iiiiiihan viimeiseksi. Skrollaa siis loppuun jos kaipaat kertausta.

Ylpeyden juonihan on peruskuvioiltaan sisäsiistiä ja siveellistä hömppää, oikea 'naisten' kirja. Ei siis sitä tavallisinta klassikkoainesta. Henkilöiden vivahdeikkuus, ilkukurinen huumori ja herkällä viivalla piirretty teksti antavat onneksi riittämiin perusteluja statukselle. Austenin henkilöistä saa paljon irti; melkein aina kun ihmettelet hetken jotain elettä, tapahtumaa, ratkaisua, siihen löytyy miettimällä pätevä psykologinenkin pohja.

Tarinalla ei ole minä-kertojaa, mutta näkökulma on paljolti Elizabethin. Lukija seuraa Elizabethin kehitystä itseensä tyytyväisestä, hyväntuulisesta tytöstä onneaan arvostavaksi ja heikkoutensa tiedostavaksi naiseksi. Elisabethin itsetutkiskelu avataan askel askelelta.

(--) Had I been in love, I could not have been more wretchedly blind. But vanity, not love, has been my folly. Pleased with the preference of one, and offended by the neglect of the other, on the very beginning of our acquaintance, I have courted prepossession and ignorance, and driven reason away, where either were concerned. Till this moment I never knew myself. (s. 162) 

Darcyn sen sijaan tunnemme enimmäkseen Elizabethin tulkitsemana. Ja Elizabeth katselee Darcya alussa arvostelijan, lopussa katujan silmin:

What a triumph for him, as she often thought, could he know that the proposals which she had proudly spurned only four months ago, would now have been gladly and gratefully received! He was as generous, she doubted not, as the most generous of his sex; but while he was mortal, there must be triumph. (s. 239)

Elizabethin mielenmuutos kuvataan yksityiskohtaisesti, mutta Darcy pääsee varsin vähän ääneen. Alussa saamme viitteitä hänen yrityksistään vastustaa ihastumista Elizabethiin, mutta mitä todella liikkuu miehen mielessä? Onko luottaminen Elizabethin omaan selitykseen Darcylle?

(--) The fact is, that you were sick of civility, of deference, of officious attention. You were disgusted with the women who were always speaking and looking and thinking for your approbation alone. I roused and interested you, because I was so unlike them. Had you not been really amiable, you would have hated me for it; but, in spite of the pains you took to disguise yourself, your feelings were always noble and just; and, in your heart, you thoroughly despised the persons who so assiduously courted you. (s. 293)

Elizabeth siis arvelee erilaisuuden ja vähän välinpitämättömyydenkin herättäneen Darcyn kiinnostuksen. Mutta jos näin on, miksi Darcy niin luottavaisesti odotti Elizabethin suostuvan kosintaansa? ("I believed you to be wishing, expecting my addresses.") Hmm. Tunnustaako romanttinen kaksikkomme siis, että Darcy on luottanut arvoonsa avioliittomarkkinoilla vakaasti ja ollut samalla täysin halukas naimaan naisen, joka haluaa vain hänen rahansa ja asemansa? Ei kovin romanttista! Onkin kiinnostavaa tutkiskella muiden Austen-fanien tulkintoja Darcyn käytöksestä ja ajatuksista. Palaan asiaan...

Paitsi Darcyn toimia ja luonnetta, pähkäilin tällä lukukerralla Ylpeydessä ilmeneviä monitasoisia maineen ja luonteen käsitteitä.  Consequence ? Character? Honour? Properiety? Manners? Austenin kuvaamassa maailmassa on tiettyjä yleisesti oikeiksi tiedettyjä arvoja, joiden mukaista toimintaa ja ajattelua pidetään tärkeänä  - mutta samalla arvojen substanssista poikkeaminen on sosiaalisesti täysin hyväksyttyä kunhan siitä ei pidä liiaksi numeroa. On paljon tuomittavampaa kertoa naivansa rahasta kuin tehdä niin, ja paljon tuomittavampaa olla häijy tärkeälle kuin mitättömälle henkilölle. Muodon ja sisällön leikki on tässä(kin) suhteessa verrattoman taidokasta.

(Austenin kieli onnistuu lumoamaan minut yhä uudelleen ja uudelleen. Tekstistä oikein henkii, että se on ajateltu ääneen, luettavaksi toisille. Tunnustan, joskus sorrunkin lukemaan itsekseni mutisten näitä elegantteja ilmaisuja. Kuin tärkättyä korupitsiä: muodollista, haurausta, kaunista.)

Vielä viimeinen huomio: toisin kuin vaikkapa Minna Canth, Austen ei suoraan kyseenalaista aikansa normeja, mutta hän ottaa niistä kyllä kaiken ilon irti. Rivien väleistä paistavat tarkkasilmäisen ihmisluonnon tutkijan ironiset ajatukset. Päällisin puolin hän näyttää hyväksyvän avioliiton säätyläisnaisen ainoaksi uraksi, mutta samalla osoittaa miten absurdiin tilanteeseen se naiset asettaa. Austenin säätyläisnaiset ovat realisteja kaikki tyynni. Antamalla sankaritartensa saavuttaa rakkauden ja onnen Austen alleviivaa samalla lukemattomien muiden kirjoissa esiintyvien naisten ikävämpää tilannetta. (Mikä muu selittäisi juonellisesti täysin hyödyttömän herra Hurstin?)

Yhtä perusteltu voisi tosin Ylpeyden kohdalla olla tulkinta, että Austen ottaa kantaa luonteiden yhteensopivuuden puolesta avioliitossa; ulkoisiin ominaisuuksiin tai taloudellisiin seikkoihin perustuvat avioliitot tuomitaan esimerkein. Tämä on tietenkin 2000-luvun jälkiviisautta. Austenin kirjat on kirjoitettu aikalaisyleisölle, eikä ole helppo arvailla onko taustalla ollut muuta tarkoitusta kuin viihde ja ansiot - ja kirjailijan oma halu paeta vaikeita elämäntilanteitaan fantasian maailmaan.

Jane Austen (1994, alkuperäinen 1813). Pride and Prejudice. London etc.:Penguin Books.

---
Juonitiivistelmä:

Tausta: Elizabeth on toiseksi vanhin Bennet'n perheen viidestä tyttärestä. Esikoinen Jane on lempeä kaunotar, kolmas sisar Mary koominen hurskastelija, neljäs sisar Kitty tyhjänpäiväinen ja saamaton otus, kuopus Lydia hemmoteltu hupakko. Koska perhe ei ole varakas, ja tilukset periytyvät miespuoliselle serkulle (sietämätön pastori Collins), on neidoille löydyttävä aviomiehet elättäjiksi. Tyttöjen äiti metsästääkin puolisoja lapsukaisilleen kuin pahin naarastiikeri, valitettavasti taidot eivät yllä innon tasolle. Isä-Bennet, joka nuoruudessaan itse teki virheen naimalla mieluummin kauneutta kuin aivoja, varallisuutta tai hyvää sukua, pakenee naisväkeään kirjastoon milloin ei huvittele kiusaamalla rahvaanomaista ja typerää vaimoaan.

Ensimmäinen vaihe. Tällaisen asetelman kohtaa läheiseen kartanoon syksyllä asettuva herra Bingley, joka tuo tullessaan häijyt sisarensa neiti Bingleyn ja rouva Hurstin, jälkimmäisen puolison, sekä ystävänsä Darcyn. Ylpeyden ensimmäisessä vaiheessa Neiti Bingley jahtaa Darcya, Bingley rakastuu Janeen, herra Hurst rakastaa vain ruokaa ja Elizabeth nauraa kaikille - paitsi salaperäiselle Wickhamille, jota Darcyn kerrotaan kohdelleen kaltoin. Todellisuudessa Wickham on kohdellut kaltoin Darcya ja yrittänyt naida salaa tämän sisaren. Kauhea Collins kosii Elizabethia mutta tyytyy rukkaset saatuaan tämän vähemmän kauniiseen ystävättäreen Charlottaan, joka puolestaan mieluummin nai ikävän miehen kuin jää naimattomana perheensä rasitteeksi. Darcy ja Bingleyn sisaret taas estävät Bingleyta kosimasta Janea, koska Bennetit eivät ole tarpeeksi hienoja. Jane riutuu. Darcy kiinnostuu Elizabethista, Elizabeth ei kiinnostu Darcysta.

Toinen vaihe. Jane riutuu Lontoossa, Elizabeth viettää aikaansa Charlottan (nyk. rouva Collins) luona. Naapurissa asuu Darcyn täti, diktatoorinen Lady Catherine, jonka luona Darcy serkkunsa Fitzwilliamin kanssa vierailee. Darcy sortuu, julistaa rakastavansa Elizabethia vastoin tahtoaankin, tämän surkeasta perheestä huolimatta. Elizabeth syyttää Darcya sisarensa onnen pilaamisesta, komean Wickhamin perikadosta ja herrasmiehelle sopimattomasta käytöksestä. Darcy puolustautuu kirjeitse. Elizabeth alkaa epäillä erehtyneensä.

Kolmas vaihe. Elizabeth matkustelee kesällä sukulaisseurassa ja vierailee turistina Darcyn omassa komeassa kartanossa. Se on upea. Darcy tulee kotiin odotettua aikaisemmin. Nolo tilanne. Darcy käyttäytyy herrasmiehelle sopivalla tavalla. Elizabethin sydän pamppailee. Huonot uutiset kotoa pilaavat kaiken: pikkusisko Lydia on karannut Wickhamin kanssa, tuhoten maineensa ja sisartensakin aviomahdollisuudet. Elizabeth kiiruhtaa kotiin siinä uskossa että on menettänyt Darcyn, Darcy kiiruhtaa etsimään Wickhamia ja Lydiaa estääkseen skandaalin. Kaikki ovat surkeita. Darcy pelastaa tilanteen järjestämällä Lydian ja Wickhamin avioliiton, mutta ei halua Elizabethin tietävän sitä.

Neljäs vaihe. Bingley palaa kartanoonsa Bennetien naapurustoon. Darcyn eteenpäin tyrkkäämä Bingley kosii Janea. Elizabeth saa selville Darcyn osuuden Lydian avioliitossa. Darcy ja Elizabeth ujostelevat toisiaan. Lady Catherine on kuullut huhuja sisarenpoikansa kiinnostuksesta ja ilmaantuu vaatimaan Elizabethilta lupausta olla koskaan naimatta Darcya. Elizabeth kieltäytyy, Darcy rohkaistuu kosimaan uudestaan. Hääkellot soivat. Molemmat parit elävät onnellisena elämänsä loppuun asti.

Anna-Liisa

Ensimmäiseksi pitää tunnustaa, että harvoin pidän näytelmistä paperilla - teatterissa kylläkin. Canthin  teoksia lukiessani jätin Anna-Liisan väliin juuri tämän asenteeni tähden. (Työmiehen vaimoa en sentään voinut vastustaa.)

Nyt Anna-Liisa valikoitui luettavaksi Lukupiirin takia. Siitä ollaan yhtä mieltä, että näytelmä on edelleen ajankohtainen! Itse asiassa Anna-Liisasta on viime päivinä tullut niin monta analyyttista juttua Lukupiiri-blogin kommentoijilta, ja niin hyvää nettikeskustelua, että tuntuu vaikealta lisätä mitään.  Pidän kuitenkin härkäpäisesti kiinni omatekoisesta säännöstäni ja kirjoitan edes jotain...

Anna-Liisa on talon tytär, hyvätapaisena pidetty ja monien haluama vaimoehdokas. Hän on menossa naimisiin Johanneksen kanssa, kun monta vuotta aiemmin lähtenyt Mikko palaa. Mikko on ollut renkinä Anna-Liisan kotitalossa, ja sitten hylännyt raskaana olevan 15-vuotiaan Anna-Liisan, joka on paniikissa surmannut salaa synnyttämänsä lapsen. Mikko haluaa Anna-Liisan takaisin ja vaatii äitinsä tukemana tätä purkamaan kihlauksensa Johanneksen kanssa, paljastumisen uhalla. Anna-Liisa ei enää halua Mikkoa ja kieltäytyy. Mikko toteuttaa uhkauksensa ja kertoo totuuden Anna-Liisan perheelle ja Johannakselle. Asia aiotaan ensin salata, mutta Anna-Liisa mieluummin tunnustaa julkisesti tekonsa kuin suostuu salailuun ja avioliittoon Mikon kanssa. Anna-Liisa joutuu vankilaan, mutta kokee onnellisena vapautuksena tunnustuksesta syntyvän mielenrauhan.

Canthin kieli on puhuttelevaa ja yksinkertaista. Se on minusta kestänyt aikaa hyvin verrattuna moniin klassikoihin.

ANNA LIISA. Äitisi kaivoi haudan ja peitti kaikki jäljet. Sekin oli niin kauheata, ettei hän, raukka, tullut edes siunattuun multaan. Kastamatta kuoli ja metsään haudattiin.

MIKKO. Eikö tuo liene yhdentekevä. Moni makaa meren pohjassa, ja voi olla autuas siltä. Ja mitä kastamiseen tulee, niin siitäkään ei mahda olla kovin suurta taikaa, koskapa muutamat lakkolaiset jättävät lapsensa järkiään kastamatta. Pääasia oli, että sinä pelastuit. Ettei tullut mitään ilmi. Se se oli oikein Jumalan onni. Ei niin että epäilystäkään kellään. Pääsit kerrassa rauhaan.

ANNA LIISA. Rauhaan? Pääsinkö minä rauhaan? Voi, mitä puhut!

MIKKO. Niin, niin! Tarkoitan, ettet joutunut kiinni, ettei kukaan sinua hätyyttänyt. Ja se oli kaikki äidin ansiota se.

ANNA LIISA. Parempi kun olisin tullut linnaan yksin tein. Sillä se, mikä sitten seurasi, oli niin kamalata, etten ymmärrä kuinka sitä kestin. Etten tullut hulluksi tykkänään.

Kaikkiaan sain tässä näytelmässä paljon paremmin kiinni naisista - etenkin Anna-Liisasta ja Pirkosta - kuin mieshenkilöistä. Tekstin ominaisuuksia? Todennäköisemmin lukijan!

Jos vertaan Anna-Liisaa Työmiehen vaimoon, näytelmänä Anna-Liisa on paljon intensiivisempi ja myös haastavampi. Hahmoissa on jonkin verran yhtenäisiä arkkityyppisiä piirteitä, mutta tässä näytelmässä hyvikset ja pahikset eivät enää olekaan ihan niin yksioikoisia. Mikko ja hänen äitinsä ovat tietysti vastenmielisiä omanvoitonpyynnissään. Vaikea on nähdä Mikon toimissa rakkautta, mutta olisiko kyseessä jonkinlainen tunne kuitenkin... Anna-Liisa on vielä mutkikkaampi hahmo, erilaisten paineiden kautta ihan hajalla. Anna-Liisan tilanne onkin se elementti, johon nuori nainen voi nykyäänkin samaistua.

Vaimossa Canth oikein läiskäisee yleisöä naamalle yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden märällä rätillä... ja Anna-Liisassa ollaan hienovaraisemmin psykologisen jännitteen ja henkisen kasvun poluilla. Anna-Liisa on ensin pelännyt yhteisön tuomiota, mutta joutuessaan silmikkäin sen kanssa huomaakin, että pohjimmiltaan hän on kavahtanut omaa syyllisyyttään. Viesti on siis aivan eri sävellajissa. Pelastus tulee sisäisestä pyrkimyksestä hyveeseen ja yhteydestä Jumalaan, ei asioiden ulkoisen tilan korjaamisesta. Anna-Liisan pitää heittää mielestään muiden odotukset ja tarpeet voidakseen saavuttaa onnen - sisäisesti voi kokea onnen ulkoisista puitteista huolimatta.

Eipä silti, kyllä tässäkin on yhteiskunnallinen piikkinsä. Mikko pääsee kovin silmiinpistävästi pinteestä... ja viattomat kärsivät. Jep, realismiksi sitä kai kutsuttiin.

(Pitäisiköhän joskus kokeilla Juhani Ahoakin, kun nyt näemmä itseopiskelen näitä väliin jääneitä suomalaisia klassikoita?)

Minna Canth (alkuperäinen 1895). Anna-Liisa. Project Gutenger e-book.

Anna-Liisaa Ylen arkistossa täältä

Blogeissa:
Lukutoukkailua
Amman kirjablogi
Susan kirjasto
Kirjahullun mietteitä
Lukuhetket