Ole luonani aina

Kuva/kansi: Tammi/Timo Mänttäri

Ei varmaan tarvitse erityisesti perustella miksi tämä kirja löysi tiensä lukulistalle; monessa upeassa blogissa on tätä kehuttu. Satuin myös näkemään kirjasta tehdyn elokuvan trailerin ja kiinnostuin entistä enemmän.

Ole luonani aina kertoo Kathyn, Ruthin ja Tommyn tarinaa. Kertoja, Kathy, muistelee kolmikon lapsuutta Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Aina ei ole perinteistä scifiä mutta ei ihan normifiktiotakaan; tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen historiaan, joka on melkein samanlainen kuin omamme. Kuvaus keskittyy näennäisesti kolmikon väleihin, mutta hiljalleen lukijaa johdatellaan huomaamaan ympäristön oudot piirteet. Miksi lapset ovat niin eristyksissä muusta maailmasta? Missä heidän vanhempansa ovat? Mitä jätetään sanomatta?

Koska Hailsham on ainoa koti jonka päähenkilöt tuntevat, tulee koulusta heille keskeinen kiiintopiste, ankkuri. Kathy muodostaa Tommysta ja Ruthista itselleen emotionaalisen perheen; käännekohdassa hän kaivaa esiin heidän suhteidensa vaiheet ja etsii niistä mielekkyyttä eletylle ja tulevalle elämälle. Lopputulos on haikean kaunis ja traaginenkin kuvaus inhimillisyydestä.

Ishiguro on tavallaan samalla hiekkalaatikolla kuin vaikkapa Margaret Atwood, jolta luin äskettäin Herran tarhurit, mutta siinä missä Atwood lataa ämpärillä, Ishiguro tyytyy pikkulapioon. Tässä kollektiivinen, yhteiskunnallinen ilmiö tuodaan esiin yksilön perspektiivistä, Tarhureissa painopiste on yhteisöissä ja niiden hulluudessa. Molemmat tuovat tehokkaasti esiin vaikeita kysymyksiä, joskin vähän erilaisia, aivan eri tavoilla. Ishiguron romaani on masentavasta asetelmastaan huolimatta jollain tavoin positiivisempi - tai ehkä se vain tuntuu siltä, koska voin ajatella, ettei tätä kauheutta ei sentään tapahtunut ja tuskin tapahtuukaan. Tarhurien dystopia voi vielä toteutuakin.

Mutta tässä kenties huijaan itseäni. Jos ajattelee vähän laajemmin, Ishiguro oikeastaan kysyy mikä on ihminen, kuka on lähimmäinen - ja vastaa Kathyn kautta. Siihen kysymykseen on tänään ja täälläkin kovin erilaisia vastaajia. Ishiguron tyyni, arvostava ja tarkka näkemys on paremmasta päästä. Jokainen elämä on tragedia mutta silti elämisen arvoinen.

Teksti ei tyylillisesti kirvoittanut meikäläiseltä mitään onnen huokauksia. Silti pidin kirjasta. Tämä oli sellainen teos, joka jotenkin aukeaa kuin kukka vasta lopussa. Sitä katsoo taaksepäin ja toteaa: hieno kirja. Ei silti että olisin pitänyt juonta erityisen yllätyksellisenä tai häkellyttävänä, mutta teho tuli kokonaisuudesta. Se oli tasapainoinen ja taidolla rakennettu. Ishiguro osaa luoda tunnelmaa. Joutsenlaulu... mutta kaunis sellainen.

Sanoin että ihmissuhteet hallitsivat pintatasolla kirjaa. Otankin näytteeksi pätkän, jossa Kathy muistelee yhtä tapausta suhteessaan Ruthiin:

[--] Ymmärrän esimerkiksi, että Ruth saattoi ajatella minun rikkoneen yhteisymmärryksemme ensimmäisenä. Silloin se ei juolahtanut mieleenikään, mutta tajuan nyt, että se on mahdollista ja selittäisi tapahtuneen. Olinhan kuitenkin itse puhunut käsivarteen näpäyttämisestä, ja Ruth oli esittänyt huomautuksensa vasta sen jälkeen. Sitä on vaikea selittää, mutta Ruth ja minä olimme ehdottomasti päässeet jonkinlaiseen yksimielisyyteen siitä, kuinka Ruth käyttäytyi veteraanien läsnäollessa. Hän tietysti hämäsi usein ja viittasi kaikenlaisiin juttuihin, jotka tiesin paikkansapitämättömiksi. Ja kuten jo sanoinkin, joskus Ruth yritti tehdä veteraaneihin vaikutuksen meidän kustannuksellamme. Silti minusta tuntuu, että jollakin tasolla Ruth uskoi toimivansa sillä tavoin meidän kaikkien hyväksi. Minun tehtäväni Ruthin lähimpänä ystävänä oli tukea häntä äänettömästi, aivan kuin olisin yleisön eturivissä hänen esiintyessään näyttämöllä. Ruth pyrki tulemaan joksikuksi toiseksi ja aisti paineet ehkä meitä muita herkemmin, sillä eräässä mielessä hän kantoi vastuuta meistä kaikista, niin kuin jo sanoin. Jos asia oli niin, Ruth ehkä tulkitsi puheeni kyynärpääjutusta petokseksi ja saattoi hyvinkin tuntea olevansa oikeutettu kostamaan sen. Kuten jo sanoin, tuo selitys juolahti mieleeni vasta hiljattain. Tapahtuma-aikana en nähnyt kokonaisuutta enkä omaa osaani siinä. Niihin aikoihin en ylipäätään arvostanut Ruthin kovaa yritystä siirtyä eteenpäin, aikuistua ja päästä irti Hailshamista. [--] (s. 180)

Tämän kirjailijan kanssa suomentaja olisi ehkä hieman enemmän voinut vetää mutkia suoriksi, lataista vaikka peliin lauseenvastikkeen silloin tällöin. Cathyn taustapeilianalyysit ovat, myönnettäköön, oleellisia kirjalle. Mikroskooppisuudessaan ne ovat äärettömän kuvaavia ja kiinnostaviakin; päähenkilöt tulevat iholle niiden kautta. Ihmisyyden ja ihmisten välisten suhteiden ihana, kamala monisyisyys on tässä levitetty tarkasteltavaksi kaikessa alastomuudessaan.

Mutta. Muistelin Sallan postausta Valtaistuinpelistä ja mietin väkisinkin, olisivatko vähän vähemmät sanat riittäneet, tuoneet kirjailijan viestin paljaammin ja tehokkaammin perille. Helpommin sanottu kuin tehty. Ja kun olen itse sanojen tuhlailija pahimmasta päästä, menee ehkä satiirin puolelle kun kehotan suomentajia säästeliäiseen ilmaisuun. Pah.

Uhallakin luen myös seuraavan Ishiguroni suomennoksena. Vaikka osa tekstistä on suomennettuna pitkitetyn oloista, Bützow on kuitenkin löytänyt monessa kohdassa kiinnostavia sanavalintoja. 

Kazuo Ishiguro (2005). Ole luonani aina. Helsinki: Tammi. Suomentanut Helene Bützow.

Arvioita:
Löysin vain yhden (?)
Jan Blomstedt Hesarissa

Blogeissa ovat lukeneet ainakin
Raija Taikakirjaimissa
Sonja Lukuhetkissä
Cathy Humisevalla harjulla
Ahmu Vinttikamarissa
Satu Satun luetut -blogissa