Sivut

maanantai 2. toukokuuta 2011

Unelmavaras

Kuva: Karisto
Vaihteeksi taas kirjaston satunnaispoimintoja: nappasin jo huhtikuun alussa Jaana Taposen Unelmavarkaan palautettujen hyllystä. Ei sen kummempaa perustetta kuin että kannesta tuli mieleen Paholainen pukeutuu Pradaan ja takakannen "tulisella otteella kirjoitettu kuvaus työnarkomaanista" kuulosti kiinnostavalta. Liekö takaraivossa ollut jokin aika sitten luettu stressikierrekirjakin.

Ainakin stressikierteen oikaisutarve tuli mieleeni tätä lukiessa - sen verran hektistä ja paineista elämää päähenkilö Mari tässä itselleen rakentaa. Unelmavaras kuvaa uraansa intohimolla suhtautuvan naisen turhautumista, joka purkautuu uuden tulokkaan viedessä kiinnostavan projektin hänen nenänsä edestä. Aviomies Petteri on jäänyt henkisesti taakse jo ajat sitten, lapsuuskodin traumat on työnnetty alitajuntaan tykyttämään, ja työpaikalla raivokkaan tehonartun maine johtaa epäoikeudenmukaisuuteen ja eristäytymiseen. Mari näyttää etsivän työstä hyväksyntää ja menestyksestä turvaa; molemmat ovat jääneet lapsena liian vähälle. Mutta eihän työelämä niin toimi. Tehokas tekeminen ei tietotyössä tee tulosta vaan tarvitaan myös sosiaalisia näyttöjä.

Ensin Mari tuntuu melkein vastenmieliseltä hahmolta. Otankin näytteen ihan alusta. Tässä Mari seuraa ratin takaa kuinka äiti ja poika ylittävät katua:
- Anna niiden mennä rauhassa yli, etei poika pelästy, Petter pyysi.
- Pieni pelästys antaa siivet, Mari tokaisi ja vilkaisi auton kojelaudan kelloa.
Se oli paljon. Ihan liikaa.
Hänen elämänsä tärkein kokous alkaisi pian, mutta Petteri piti heittää sitä ennen Myymäen juna-asemalle ja nyt tuo lehämä käytännöllisesti katson laidunsi keskellä katua. Mari tuhahti turhautuneena nähdessään pojan kaulaliinan pään solahtavan lopullisesti selän puolelle ja liukuvan pitkin toppahaalarin sileää pintaa alas asfaltille.
- Hei! Petteri huudahti. - Sano niille että toi putos...
- En todellakaan, Mari ärähti. - Sä myöhästyt junasta ja mä kokouksesta. Tuo pelleily saa nyt riittää. 
Hän lisäsi moottorin kierroksia ja antoi nyt auton nytkähtää terävästi eteenpäin, mutta sen sijaan, että nainen olisi pelästynyt ja kiiruhtanut suojatien yli, tämä pysähtyikin keskelle tietä kuin jänis ajovaloihin ja tuijotti heitä silmiään raivokkaasti siristellen. (s. 8-9)
Kirjan mittaan äyskivän ja häijyn naisen tragedia tulee hiljalleen selväksi: vaikka Mari tuomitsee muut ankarasti, vaativin hän on itselleen. Loppua kohti on jo mahdollista tuntea lievää sympatiaa jäänaista kohtaan. Ehkä siksi että riitekuorikin rakoilee.

Unelmavaras oli kirpakka ja helppolukuinen viihderomaani. Ei ihan täysi kymppi, sillä henkilöt olivat suht' kliseisiä, mutta romaanissa oli kuitenkin särmää ja sujuvuutta. Taposen muihinkin kirjoihin saatan vielä tarttua kun olen helpolla tavalla terävän ihmissuhdeviihteen tarpeessa.

Jaana Taponen (2010). Unelmavaras. Hämeenlinna: Karisto.

Arvioita:
Höh. Ei arvioita? Ei tullut vastaan ainakaan ensimmäisillä google-sivuilla. Onpas kummaa. Enkö osaa etsiä oikein vai voiko kirja tosiaan ilmestyä näin hiljaisesti?

2 kommenttia:

  1. Mä yritin lukea tätä joskus talvella mutta ei napannut, ei sitten yhtään. Mari oli kamala hahmo ja kerronta ärsyttävää. En päässyt tragedian paljastumiseen asti niin en tiedä olisiko Marista tullut siedettävämpi. Annoin kirjan äidilleni, joka piti tätä mukavana viihdekirjana.

    VastaaPoista
  2. Susa, ei Marista munkaan lempparia tullut :-) Minusta toimistokuviossa oli kuitenkin kiinnostavuutta joka kannatteli.

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.