 |
| Kansi: Otava |
Blogeista on jo selvinnyt, että ensin olisi periaatteessa pitänyt lukea Oryx ja Crake; kirjastossa tuli kuitenkin vastaan palautettujen hyllyssä tämä Herran tarhurit ja hyppäsi kainaloon. Ei vaan voinut mitään. Sitten kirjan hommattuani lykkäsin sen lukemista kunnes joku muu sen varasi. Varattua kirjaa en sentään kehtaa hautoa.
Herran tarhurit on aiheensa puolesta sukua Maarit Verrosen dystopioille Karsintavaihe ja Kirkkaan selkeää. Eletään välillä suuren epidemian jälkeistä tyhjää raunioiden aikaa, välillä ihmiskunnan tuhoon johtaneen korporaatioiden vallan ja kulutushysterian aikaa. Kirjan alkuosan keskeisimmät henkilöt Toby ja Ren selviytyvät autioituneessa maailmassa joten kuten, miettien onko muita enää olemassakaan. Takautumissa palataan aiempiin vuosiin Herran tarhurien, viherfundamentalistisen lahkon, parissa. Demokraattiset instituutiot on menetetty, ihmisyys näyttäytyy kuluttajuuden ja osattomuuden kautta. Herran tarhurit ennustavat Vedetöntä Tulvaa, toteuttavat Jumalan tahtoa, asettuvat osaksi luonnon kiertokulkua.
Tyylillisesti Atwoodin dystopia poikkeaa suuresti Verrosen versiosta; kirjailijat lähestyvät aihetta aivan eri sävellajissa. Atwood kirjoittaa runsasta, hersyvää kieltä, Verronen on niukan ilmaisun mestari. Yhteistä molemmille on tietynlainen ajelehtimisen tunnelma, joka on minusta Atwoodilla melkein vahvempi. Varsinkin Toby ja Ren näyttäytyvät henkilöinä, joille elämässä ei ole kysymys pyrkimyksestä jotakin kohti, johonkin - he vain selviytyvät elämästään. Selviytymisasenne onkin Tarhurien maailmassa tarpeen, naisina molemmat ovat vahvemman oikeutta soveltavien miesten armoilla. Suojattomuus korostuu.
Tobyn suhde tarhurien uskoon tuo tähän yleiseen ajelehtimiseen mielenkiintoisen säväyksen. Hänelle alkujaan tyhjät rituaalit muuttuvat merkitykselliseksi toiston kautta; silti en saanut missään vaiheessa sellaista käsitystä, että Toby nielee tarhuriteologian. Usko omaan oikeuteen toimia kasvaa Tobylla vähitellen; olisiko muodollisesta hengellisyydestä siihen tukea? Lopuksi Toby jo ottaa enemmän valitsijan ja tekijän roolia, hyvässä ja pahassa.
Herran tarhureissa takaumissa kohti kuolemaa ajautuvaa ihmiskuntaa leimaa tietynlainen ajatuksettomuus: asioita ajavat ja niistä päättävät vain harvat. Massa virtaa avuttomasti, tarpeidensa viemänä. Tässä Atwoodin ihminen on siis paljolti eläimen kaltainen. Ahdistavalta tuntuu asettua katastrofissa ajelehtivan henkilön osaan, ja se lienee tarkoituskin. Atwood alleviivaa juuri tätä tilaamme, vallalla olevaa ekologista ajopuumeininkiä. Ydinkatastrofi saa huomiota, hiljainen hukkuminen kulutuskulttuuriin ei.
Huh, ylläolevasta jo ilmenee miksi tulen usein lykänneeksi Atwoodin kirjoihin tarttumista... vaikka nautin Atwoodin rikkaasta mielikuvituksesta ja taidokkaan yksityiskohtaisista visioista, en ole vielä kertaakaan tuntenut itseäni hyväntuuliseksi Atwoodin jäljiltä. Herran tarhureissa apokalyptisen ruhjoutumisen fiilis on poikkeuksellisen vahva. En ainakaan muista että Orjattaresi olisi tuntunut näin tummanpuhuvalta. Ikuisuuskysymys onko ero kirjan vai lukijan tunnelmassa - kohtaaminen oli joka tapauksessa tällä kertaa erityisen synkkä.
Tunnustelkaapa vaikka tätä:
Hän nukkuu hierontapöydällä yhdessä niistä eriöistä, joissa kylpylän asiakkaille annettiin orgaanisia kasvohoitoja. Pöydillä on vaaleanpunaiset lakanat ja vaaleanpunaiset tyynyt ja tietenkin myös vaaleanpunaiset huovat - pehmeitä, suloisia väerejä, vauvamaisia hellittelyvärejä - mutta huopaa hän ei tällä säällä tarvitse.
Herääminen on viime aikoina tuottanut vaikeuksia. Pitää taistella horrosta vastaan. Se on vahva vietti: nukkua. Nukkua nukkumistaan. Nukkua ikuisesti. Hän ei voi elää pelkästään nykyhetkessä niin kuin kasvi. Mutta menneisyys on suljettu ovi, eikä tulevaisuutta ole näköpiirissä. Ehkä hän etenee päivästä ja vuodesta toiseen, kunnes hän yksinkertaisesti vain kuihtuu, käpertyy kokoon, näivettyy kuin vanha hämähäkki. (s. 124)Vähän tuollainen olo minullekin tuli kirjasta, kuihtuva ja vähän nääntynyt. Olen vuosien mittaan lukenut pinoittain erilaisia Ihmiskunnan Viimeiset Hetket -tarinoita (ehkä joskus teenkin niistä koostejutun). Herran tarhurit on poikkeuksellisen taidokas mutta myös harvinaisen valoton; uskokaa tai älkää, monissa ihmiskunnan perikadosta kertovissa kirjoissa on toivon hehkua, jonkinlaista sielun laulua... tästä en sitä oikein löytänyt.
Lopuksi vielä huomio kirjan rakenteesta - tai pitäisikö sanoa valitus: Atwood rytmitti romaania tarhurien saarnoilla ja virsillä. Virsistä en pitänyt ollenkaan, jätin suosiolla väliin parin ensimmäisen jälkeen. Saarnatekstit veivät tarinaa eteenpäinkin, virsistä en saanut lisäarvoa.
Orjattaresi oli minusta aikoinaan todella vaikuttava kirja; sen lukeminen uudestaan alkukielellä on ollut harkinnassa. Ja epäilemättä se Onyx ja Crake tulee luettua vielä... joskus.
Margaret Atwood (2010). Herran tarhurit. Helsinki: Otava. Suomentanut Kristiina Drews.
Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Liisa Helve-Sibaja Kymen Sanomissa
ja vielä blogeissa:
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Zephyr Kirjanurkkauksessa
P.S. Sneak preview: huomenna sukelletaan Hylkyyn!
EDIT: Olin unohtanut merkintä suomentajan, kävin lisäämässä. Törkeää huolimattomuutta, sillä käännös oli minusta hyvä.
Hylkyä olen ollut sukeltelmassa :)
VastaaPoistaHyvin kuvailit Atwoodin tunnelmia! Vaikuttastiko Japanin katastrofi mitenkään lukemiseesi? Ehdin lukea tämän jo vuodenvaihteessa, mutta kieltämättä kirjan tunnelmat palautuivat viime viikkojen aikana usein mieleen. Tuo ajelehtimisen vaikutelma on hyvin määritelty. Tunnistan sen selvästi,vaikka en sitä itse osannut määritellä.
Ja hitsi, se Orjattaresi on pakko lukea pian, kun kaikki sitä hehkuttavat! ;)
Mä en vaan innostu Atwoodista. Voin tunnustaa, etten ole saanut vielä yhtään kirjaa loppuun. En edes tuota Oryx ja Crakea. Osaat tuossa hyvin kuvata syytä miksi. Ehkäpä joskus tulee näiden aika? Tiedän, että moni fanittaa kovasti tätä tätiä ja onhan sillä Nobel ja kaikkea...
VastaaPoistaYritin lukea Atwoodilta Nimeltään Grace, mutta en päässyt kovin pitkälle kirjan lukemisessa, kun alkoi tökkimään. Haluaisin kuitenkin lukea tuon ylistetyn Orjattaresi-romaanin ja nyt kun siitä mainitsit, niin seuraavalla kirjastoreissulla täytyypä ottaa se mukaan.
VastaaPoistaKirsi: En usko että Japanin tilanne vaikutti; en ainakaan tiedostaen rinnastanut näitä katastrofeja lukiessani, jälkeenpäin juolahti mieleen tuomiopäiväyhteys. Orjattaresi pelaa myös tuolla fundamentalisti-jutulla hyvin, se kolahti ainakin minulla ehkä siksi että siinä ensimmäisen kerran törmäsin hyvin kuvattuna feminismin ja fundamentalismin problematiikkaan. Siitä on aika kauan, siksi olisin utelias näkemään miltä kirja nyt maistuisi!
VastaaPoistaanni.m: näissä on koko ajan sellainen tunne että kuuluu tykätä, koska Atwood kirjoittaa hyvin... mutta ihmiskuva on hyvin raadollinen :-)
sara: olisikin kiva kuulla mitä sinä ja Kirsi siitä tuumitte! Ja ainahan voi jättää kesken jos ahdistaa.
Yleishuomio: hitsi mulla tuottaa nyt blogger ylimääräisiä rivinvaihtoja blogiteksteihin - pitää varmaan kohta koittaa jotain toista selainta.
Tunnistin itseni tuosta, että Atwoodin kirjoihin tarttuu hitaasti, ne jäävät kirjahyllyyn odottamaan, ja silti niistä pitää! Minulla on tämä Herran tarhurit omana. Se on odottanut hyllyssäni jo liki kolme kuukautta, mutta kun aika on, tartun kirjaan ja palaan sitten. :)
VastaaPoistaMie en ole vielä lukenut yhtään Atwoodia. Herran tarhurit oli esillä silloin kun blogimaailmaan astuin syvemmin ja päätin, että luen sen, mutta en siltikään ole vielä saanut sitä aikaiseksi.
VastaaPoistaNoista ylimääräisistä riviväleistä, ne kannattaa korjata siellä html-puolella, niin pysyvät poissa. :)
Kivaa Katja! Tosiaan se on jännä ilmiö, ei ikinä harmita että "tuohonkin tuli hukattua aikaa" mutta aloittamiseen on kynnystä - mutta odottelen kovasti kiinnostuneena mitä tästä ajattelet :-) Sulla on aina niin kauniit kuvaukset lukukokemuksista, että niistä saa paljon irti kun on itse lukenut saman kirjan. (Ei mitään paineita, heh...)
VastaaPoistaHanna, KIITOS! Olen niin atk-rajoitteinen ettei juolahtanut mieleenikään, käyn heti kokeilemassa :-)
(Se toimi! Kyllä ihminen on niin iloinen kun oppii jotain uutta *villiä voitontanssia*)
VastaaPoista