Sivut

keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Helmikuun herkut


Helmikuu meni että heilahti! Lukemiset eivät menneet, eivät ihan ennakkosuunnitelmien mukaan, mutta kerrankos sitä ja entäs sitten - lukulistat eivät lyhene vaikka kuinka lukisi, joten turha surra mokomaa. Huomaan että olen tässä kuussa keskittynyt suomenkielisiin ja enimmäkseen 'helppoihin' kirjoihin. Voipi olla tasapainon hakemisesta kyse; silloin kun töissä pitää ajatella, tekee mieli kotona päästää itsensä helpolla.

Luettu ja blogattu:

Anu Kaipainen: Poimisin heliät hiekat
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka
Arto Salminen: Kalavale: kansalliseepos
Hansjörg Martin: Murha Jumalan armosta
Eeva Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan
Lönnqvist ym.: Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä
Lars Kepler: Hypnotisoija
Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt, Tuletko sisarekseni
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Antti Tuuri: Maailman kivisin paikka
Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika
Tuomas Anhava (suom.) Kuuntelen, vieras
John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Luettu muttei blogattu:

Margaret Atwood (1997). Alias Grace. En enää muista mistä laitoin kirjan Nimeltään Grace lukulistalle - jonkin blogin jostain jutusta se sinne tuli, ehkä täältä... Vähän äimistyin kun löysin sen omasta hyllystäni englanniksi ja lukemattomana; olen ilmeisesti ostanut joskus viime vuosituhannella ja säilönyt talteen. No hyvä. Nyt luin ja pidin ja viihdyin, mutten massiivisesti seonnut tähän kumminkaan. Grace on tarina 1800-luvulla Kanadassa murhasta tuomitusta naisesta. Tämä kirja ei käynyt ihan sydämen päälle, eikä ollut raskaskaan, siten kuin Atwoodin dystopiat ovat olleet. Tarina, ympäristö ja hahmot ovat sinänsä kiinnostavia ja teksti vetää hyvin ja Atwoodin 'soundi' on suorastaan huikea tässä. Hän osaa sommitella sanoistaan ilmauksia, jotka ovat yhtä aikaa kauniita ja merkityksellisiä. Jotenkin suomennokset eivät ole minua yhtä lailla tyylillisesti vietelleet, vaikka moni hänen kirjansa on kolahtanut tätä vahvemmin kantaaottavuutensa tähden.

Luulen, että Atwood ei käänny helposti. Jäin miettimään esimerkiksi tätä kaunista lausetta: ...he has an uneasy sense that the very plentitude of her recollections may be a sort of distraction, a way of drawing the mind away from some hidden but essential fact, like the dainty flowers planted over a grave. Ei, ei olisi minusta kääntäjäksi!  Suomennetusta versiosta ovat kirjoittaneet mm. Joni Kirjavinkeissä ja Kirjahiiri Kirjojen maailmassa.

Kage Baker (2007). Gods and Pawns. Kage Bakerin Company-sarjasta olen jutustanut jo moneen otteeseen, viimeksi tässä koosteessa, ja ilmeisesti Baker säilyy kestoaiheena kunnes kaikki on luettu. Tykkään sarjoista, joissa pääsee palaamaan tuttujen tyyppien pariin - ja rakastan sarjoja, joissa tutuista tyypeistä oppii joka tapaamisella jotain uutta. The Company on sellainen sarja. Gods on novellikokoelma, jonka tarinat sijoittuvat eri vaiheisiin romaanien narratiivissa. Tässä tarjoillaan väläyksiä Mendozan, Josephin ja Lewisin elämästä mutta myös lisätietoa esimerkiksi siitä miten Willam Randolph Hearst päätyi yhteistyöhön Dr. Zeusin kanssa. Tätä lukiessani minulla oli vahva juurille palaamisen fiilis. Useimmissa näistä novelleista on sellainen vanhan kunnon scifi-novellin tunnelma; jutuilla on juoni ja juju, ja se juju kytkeytyy selkeästi sarjan perusideoihin. Sf Signalin arviosta päätellen ei tarvitse lukea romaaneja ensin tykätäkseen novelleista!

Leonie Swann (2011). Ihmissutta ken pelkäisi. Luin taannoin Swannin ensimmäisen lammasdekkarin Murha laitumella ja pidin siitä sen erikoisen perspektiivin takia. Yleensä jos pidän jonkin sarjan ensimmäisestä osasta, luen toisenkin... ja niin tuli napattua tämäkin kirjastosta. Lammasidea ei kuitenkaan kanna toisessa osassa yhtä hyvin - toimiakseen sen olisi pitänyt nousta jollekin uudelle tasolle. Ihmissudessa on paljon mukavia yksityiskohtia, ja se on sinällään sujuvaa kevytviihdettä siinä missä monet muutkin dekkarit. Mikään erityisen mieleenpainuva lukukokemus tämä ei kuitenkaan ollut, ja samoin tuntui ajattelevan Norkkukin.

Victoria Holt (1988). Silkinsuloinen kosto. Kirjaston poistomyynti. Auto ei käynnistynyt pahimmassa 30 asteen pakkasessa, joten ehdin paikalle vasta iltapäivällä. Joko kaikki scifi oli jo myyty tai sitten sieltä poistettiin vain vaaleanpunaista kirjallisuutta ja dekkareita. Visiittini seurauksena köyhdyin huikeat kaksi euroa ja viisikymmentä senttiä... ja kulutin yhden päivän elämästäni piehtaroimalla hömpimmässä hömppäromantiikassa ikinä. Kaikki Victoria Holtin kirjoja lukeneet tietävät tismalleen mitä saa kun kannet avaa, eikä Kosto pettänyt. Kuin Barbara Cartlandia mutta suodatettuna Catherine Cooksonin läpi - ei siis ihan niin imelää mutta melkein. Tässä kirjassa orpo tyttö kasvaa monimutkaisissa oloissa rikkaan perheen hoivissa ja saa monimutkaisten vaiheiden jälkeen parikin aviomiestä ja Aidon Onnen. Silkit hohtelevat ja tikarien terät samoin. Oi niitä aikoja kun rakkausromaanin viimeinen luku saattoi olla nimeltään "Asiat selviävät"!

Danielle Steel (1995) Onnettomuus. Kirjaston poistomyynti, osa 2. Mielenkiintoista miten erilainen on tämä seuraavalla vuosikymmenellä suomennettu Steelin romanssi. Tässä päähenkilö on jo kirjan alkaessa naimisissa ja teini-ikäisen tytön äiti - ja kirja kertoo traagisen auto-onnettomuuden seurauksista. Oikeastaan pitää ihailla pokkaa, jolla teho-osastolta kuopaistaan romanssi kasaan... Ei kun vakavasti puhuttuna, tämä oli oikeasti aika kauhea kirja. Puolustukseksi voi kyllä sanoa, että päätä ei tarvinnut vaivata yhtään. Jos ajattelu kuluttaa kaloreita, tämän kirjan aikana aineenvaihduntani kääntyi väärinpäin ja lihosin kilon.

Danielle Steel (1994). Kadoksissa. Kun juuri tulin tuossa selittäneeksi, että äskeinen Steel oli kamala, onkin nyt melkoisen työlästä selittää miksi luin toisen heti perään. Kelpaisiko selitykseksi 'sauna'? Jos kirja maksoi 50 senttiä eikä sitä aio lukea kuin kerran, sen voi viedä saunaan ja rentoutua kynttilänvalossa. Sitä paitsi Kadoksissa oli teoriassa pari astetta parempi, sillä se sijoittuu 30-luvun New Yorkiin ja siinä on kidnappaus. Mutta ei, oikeasti tämä oli yhtä kamala. Holtin harsitut silkit hakkaavat nämä teräskirjat sata-nolla. Helmikuun hömppäkiintiöni meni siinä. Mutta toisaalta - nyt kaikki muut kirjat vaikuttavat aivan käsittämättömän syvällisiltä ja uskottavilta.

Mike Carey & Peter Gross (2012). The Unwritten 5: On to Genesis. Oih ja voih. Sairaan hienoa sarjakuvaa! Eikä perusideaa voi olla rakastamatta. Luin uudestaan myös kolmosen ja nelosen, ja kipaisin vielä nelososan kunniaksi lainaamassa kirjastosta Moby Dickin. Kuka tietää - ehkä jopa luen sen. Sallan juttu löytyy täältä. (Siis Unwritten viitosesta, ei Moby Dickistä.)

Eeva Tenhunen (1975, alkuperäinen 1971). Keisari seisoo palatsissaan. Kuolema savolaiseen tapaan palautti mieleen muiston tästä Tenhusen vähän vanhemmasta dekkarista. Itse asiassa uudelleen luettuna tämä oli vielä parempi kuin muistin. Keisari noudattaa niin hartaasti peribrittiläisen klassisen dekkarin kuvioita, että sen kanssa on väkisinkin hauskaa. Kartano ja suku ja viaton kertoja ja rikos menneisyydessä... ja tietysti pientä vipinää etsivän kanssa. Jotenkin tämä kartanomiljöön ja hyvin suomalaisen murhaamisen yhdistelmä on aika vastustamaton. Myös murhametodit ovat loistavia: murhaaja laittaa pellin kiinni liian aikaisin? Joku hukutetaan mattolaiturilla? Mainio dekkari. Tätä ovat lukeneet myös kirsimaria ja Vauhko.

Sami Hilvo (2010). Viinakortti. Pidin Kätilöstä siinä määrin, että se herätti mielenkiintoni myös Hilvon kirjaan. Viinakorttia, Linturin romaania Isänmaan tähden ja Katja Ketun Kätilöä on nimittäin kaikkia (epäluotettavan ja toisinaan luovan muistini mukaan) kuvattu kirjoiksi, jotka tuovat sotavuosista esille vaiettuja, kätkettyjäkin puolia. Lisäksi kaikissa on kyse rakkaustarinoista jollain tavalla. Tartuin siis Viinakorttiin valmiina viihtymään ja kokemaan, sillä Kätilö jätti hyvän maun... mutta Viinakortti tuntui lähinnä tympeältä. En yksinkertaisesti onnistunut uskomaan tarinaan. Sotavuosia elävän Urhon suuhun pantu kieli tuntui sävyiltään niin väärältä, että se esti eläytymästä oikein millään tasolla. Ymmärrän, ettei tässä aitouden tuntua kai haettukaan; ehkä tarkoitus olikin kuvata Urhon ajattelua Mikaelin kirjoittamana? Kontrasti aitojen sotapäiväkirjaotteiden ja Urhon rakkauden kuvauksen välillä joka tapauksessa tökki. Minulle tämä jotenkin moderni resepti ei toiminut, vaikka Kätilössä kestin ei-niin-ajanmukaisen ilmaisun hyvin. Viinakortissa kokonaisuus maistui tarkoitushakuiselta. Mutta anni.M tykkäsi enemmän ja niin tykkäsi myös Anki.

Kjell Westö (2006). Missä kuljimme kerran. Tämän olen lukenut jo aiemmin, eikä se silloin tehnyt järisyttävää vaikutusta, vaikka päällisin puolin taisin silloinkin tykätä. Muistiin oli lähinnä jäänyt Helsingin hengästyttävän hieno kuvaus. Innostuin kuitenkin katsomaan äskettäin telkkarista tulleen sarjaversion Yle Areenasta ja nautin siitä, joten teki mieli lukea kirja uudelleen ja tarkistaa olisiko elämys nyt mieleenpainuvampi. Kyllä ja ei. Helsinki on edelleen kirjan ehdoton päähenkilö, jonka rinnalla Eccu ja Lucie ja Allu ja Cedi tuntuvat toisinaan valjuilta. En myöskään erityisesti nauti Westön kielen rytmistä, joka jotenkin pakottaa ainakin minut lukemaan vähän kerrassaan. En siis uppoa Westön tarinoihin ponnistuksetta, vaikka myönnän, että pientä vaivaa kannattaakin nähdä. Sain mielestäni tällä kertaa kirjasta enemmän irti, sillä sarjan jäljiltä ihmiset olivat vaivatta silmien edessä. Pääsin vertailemaan sarjan antamaa käsitystä henkilöistä Westön alkuperäiseen... se avasi paremmin hienosyistä ihmiskuvaus minullekin. Kirjasta ja sarjasta ja vähän näytelmästäkin on kirjoittanut Kirsi Hietanen.

Diana Wynne Jones (2011, alkuperäinen 2006). Taikuuden taakka. Saman kirjailijan Noidan veli on vanhoja kirjasuosikkejani. Pidin siitä kovasti nuorena ja nautin vielä uusintakierroksestakin, kun luin Neidille aikoinaan ääneen. Taakka on vähintään yhtä mainio. Nyt Noidan veljestä tuttu Kissa opettelee ratsastamaan ja kasvattaa aarnikotkan poikasta. Chrestomancin linnan ulkopuolella tutustutaan lähikylien elämään ja nuoreen Marianneen, jonka suvun elämässä on salaista taikuutta yllin kyllin. Taakasta löytyy opettavainen teemansa, mutta ennen kaikkea se on lämminhenkinen ja mukava kertomus, jonka päähenkilöt ovat suloisia. Pitäisiköhän ostaa tämä sarja jo varuiksi, kummityttö kasvaa pian sopivaan ikään... Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä.

Diana Wynne Jones (2010, alkuperäinen 1988). Tietäjän lapsuus. Tässä kirjassa palataan ajassa taaksepäin ja kerrotaan miten Kissan aikana Chrestomancin virkaa toimittavan Christopherin lapsuudesta. En pitänyt tästä yhtä paljon kuin Taakasta ja Noidan veljestä - menköön sen piikkiin, että Kissa puuttui ja tämän kirjan nuori päähenkilöpoika on vähän ilmeettömämpi. Oli tosin hauska saada lisätietoa Millien ja Christopher Chantin taustoista! Marjiksen juttu kirjasta löytyy täältä. Ei auta, nyt on pakko hakea kirjastosta se Noidan veli ja lukea (taas).

Alexander McCall Smith (2012). The Cleverness of Ladies. Tämä ensimmäinen kokeiluni Quick Reads -sarjan kanssa on lyhyt viiden tarinan kokoelma Mma Ramotsve -kirjojen tekijältä. Koska lukeminen ei tunnu minusta vaivalloiselta pidemmänkään kirjan kanssa, sarjaan tuskin olisi muuten ollut intoa tarttua, mutta ilman muuta piti katsoa mitä Mma Ramotsve nyt puuhaa. Itse asiassa vain yksi kokoelman novelleista käsittelee häntä, ja se yksi - nimitarina - on setin heikoin; Smith laittaa siinä Mma Ramotsven ratkaisemaan ongelman keinolla, jonka samainen hahmo hylkää huonona kirjassa Tea Time for the Traditionally Built. Hyi! Ilmeisesti oletetaan, että näitä lukevat ihmiset, jotka eivät lue muuta? Onneksi kokoelman muut novellit olivat parempia. Viimeinen, Music Helps, oli erityisesti mieleen hienon tunnelmansa tähden. Mutta kaikkiaan tämä ei innostanut 'nopeisiin lukukokemuksiin'.

Lisäksi ehdin lukea yhden Ursula Le Guinin kirjan ja Bernhard Schlinkin romaanin Lukija - niihin palaan jutun kera maaliskuun puolella.

Kesken jääneitä:
Luovutan Rebecca Wellsin Jumalaisten jajasiskojen suhteen. Kirja on ollut kuukausitolkulla kesken, enkä tunnu löytävän intoa tarttua siihen. Miksi - en totisesti tiedä. Taidokas tarina, ok miljöö, teoriassa kiinnostava äiti-tytär -suhde. Silti tämä maistuu jotenkin tekemällä tehdyltä. Höh. Arvion löytää vaikkapa täältä... ja Karoliinankin Jajasiskot teki onnelliseksi.

Eoin Colfer (2011). Hiuskarvan varassa. Olen jollain kevyellä tavalla tykännyt Colferin Artemis Fowl -kirjoista. Niitä on tullut kuunneltua Helsingin reissuilla Neitien kanssa äänikirjoina. Tätä jännäriä kustantaja on mainostanut lauseella "Jos pidit Artemis Fowleista... kasva jo isoksi". Okei, ajattelin, yritetäänpäs nyt aikuistua tässä. Petyin melko lailla, mutta asiaa hetken mietittyäni huomaan pettyneeni epäreilusti. Hiuskarvan varassa on tyylillisesti selvää sukua Artemis-kirjoille, ja päähenkilössäkin on tiettyä tuttuutta... mutta ei. Colfer epäonnistuu siinä ainoassa asiassa, jossa jännärin kirjoittaja ei minun kohdallani saisi epäonnistua: pitää saada lukija kiinnostumaan tapahtumista. Edes vähän. Nyt päähenkilön traumat ja touhut tuntuvat täysin yhdentekeviltä. Aika killeri että tämä jäi kesken - luin sentään Steelet loppuun! Toisaalta, niiden kanssa varmaan tulee luettua noin joka toinen rivi. Colfer ei ole ihan niin itsestäänselvää sentään. Ehkä olin vain huonolla tuulella ja koitan tätä joskus toiste uudestaan: Linnea nimittäin poimi tämän ihan samasta syystä kuin minäkin ja viihtyi hyvin.

Kuukauden hakusanat:

Kyllä näkee, että lukioissa teetetään paljon kirja-aiheisia esseitä. Onnea koulutyöllenne lapsukaiset. Teille on varmaan opetettu lähdeviittauskäytäntöjä ja kriittistä medialukutaitoa, joten en ole huolissani, vaikka tänne tullaan kyselemään onko sudenmorsian hyvä kirja? ja millainen palmu oli luonteeltaan komisario palmun erehdys kirjassa? Kyllä on kuulkaa Google paljon kätevämpi kuin Delfoin oraakkelit. Kysymys sisään ja vastaus ulos. Pitäisi kumminkin tietää edes kysymys. Kovin kummoista tulosta ei saa pohtimalla puhuiko abraham lingoln saksaa?

Näitä suoria kysymyksiä enemmän hämmentävät bloggaajaa puhtaat sanahaut. Mitähän löysi täältä hiiriä pyydystämässä ollut googlailija, tai hän joka etsi puuman pesää tai koin toukkaa? Eniten silti kutkutti tässä kuussa tiedonhakija, joka saattaa olla käymässä vaarallista kamppailua - tai tekee kenties urasuunnitelmia näin yhteishaun aikaan. Kirjablogiin hän päätyi haulla

arkkimaagien voimat

Tuon myötä on hyvä toivottaa hauskaa karkauspäivää! Varmasti kaikenlaiset maagiset voimat ovat vahvimmillaan juuri tänään...


EDIT: lisätty linkit maaliskuussa blogattuihin kirjoihin.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Ystävät hämärän jälkeen

Kuva: Gummerus.
Vihdoin ja viimein. Tämä on se kirja, joka minun piti lukea John Ajvide Lindqvistiltä, sillä tämähän se 101 spefin helmen listalta löytyy. Sattumoisin vain tulin lukeneeksi ensin Kuinka kuolleita käsitellään ja Kultatukka, tähtönen hyökkäsi sekin edelle.

Mutta ei haittaa - on kuin olisin jättänyt sokerin pohjalle. En ole ihan varma onko Ystävät parempi kuin Kultatukka, mutta ainakin minulle tämä toimi romaanina vielä aavistuksen paremmin. Ehkä Ystävät on vähän puhdasverisempi kauhuromaani ja siksi tuntuu jotenkin sujuvammalta. Ihmiskuvaus on kuitenkin vähintään yhtä hyvää kuin Kultatukassa. Jos suinkin jaksaa venyttää itsensä hetkeksi uskomaan vampyyreihin, Ystävät on vetävä ja vatsaa vääntävä lukukokemus. Siinä missä Kuolleiden ihmiskuvaus jätti minut kylmäksi, Ystävät tavoitti täydellä teholla. Moniulotteinen henkilökaarti kärsii ja kärvistelee vallan vakuuttavasti.

Ystäviä hämärän jälkeen ovat monetkin kirjan henkilöistä, mutta erityisesti yksinäinen Oskar, koulukiusaajien oma possupoika, jonka voi panna röhkimään ja kiljumaan kuin pistetty sika. Oi sitä hupia minkä tuottaa avuttoman rääkkääminen. Mielikuvituksessaan Oskar panee hanttiin - ja lopulta hän tekee niin todellisuudessakin, tavattuaan hämärässä Elin, kummallisen lapsen, johon kylmä ei pysty. Jotenkin syntyy ystävyys ja sen myötä rohkeus hakea muutosta. Muutosta kaipaisi myös Tommy, jolle äiti turhaan tarjoilee isäpuoleksi poliisi-Staffania. Samaan aikaan painii heiveröisesti kiusaustensa kanssa pedofiili-Håkan (ehkä kuvottavin romaanihahmo ikinä?), joka toisinaan myös kumoaa kupillisen paikallisten spurgujen kanssa. Ryyppysakin Lackelta puolestaan katoaa paras kaveri alikulkusillan varjoihin...

Lindqvistin kerronta polveilee henkilöstä toiseen ja saa Blackebergin kaupunginosan elämään.
[--] Ihan niin kuin... en minä osaa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, tai mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt joku saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivotinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt tällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko? 
Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä. [--] (s. 429)
Pidän tässä kirjassa siitä, että vaikka vampyyrikliseitä on enimmäkseen uskollisesti noudatettu, vampyyreilläkin on aitoa persoonallisuutta; he ovat epävakaita ja vaikeita ja välillä surkeitakin, eivät mitään Hollywoodilta hohtavia hipstereitä mustissa takeissa. Peukut sille. Lindqvist tosiaan on omaääninen kirjoittaja, jolla on tunnistettava tyyli. 1980-luvun lähiö mainosten jakamisineen ja karkkikioskeineen tuntui hyvin kotoisalta suomalaisestakin. Suljetuissa komeroissa nukkuvat vampyyrit voi halutessaan nähdä allegoriana. Lähiössä piileskelevän hirviön voi iskeä maahan, mutta se nousee uudestaan ja uudestaan tavoittamaan uhriaan. Toivottomuus pitää kukistaa joka päivä.

Kirjan takakannessa Hufvustadsbladetin kriitikko suosittelee tätä painokkaasti myös niille, joita ei yleensä kauhukirjallisuus kiinnosta. En tiedä menisinkö niin pitkälle. Olen aika paatunut lukija ja silti muutama kohtaus aidosti sai mahassa kiertämään... ehkei ihan kauhuneitsyelle kuitenkaan! Ja vaikka Ystävissä suomitaan tekopyhyyttä, ei siinä ole Kultatukan tapaan selkeää yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä sellainen Lindqvististä kiinnostunut lukija, joka ei kauhua yleensä harrasta, kannattaisi mieluummin usuttaa Kultatukan kimppuun; siinä ei ole aivan pakko nähdä mitään yliluonnollista, kun taas Ystävät on selvästi vampyyrikamaa.

Mitä hemmettiä. Hyviä ovat molemmat. Mitä Ystäviin tulee, kylmetä sydämesi, kuivaa kätesi, vedä verhot ikkunan eteen... tutustu toisenlaiseen Ruotsiin vuonna 1981.

John Ajvide Lindqvist (2008). Ystävät hämärän jälkeen. Gummerus. Suomentanut Jaana Nikula. ISBN 978-951-20-7607-9.

Arvioita:
Jussi Ahlroth Hesarissa
Tessa Aamuvirkku yksisarvinen -blogissa
Mikko Kirjavinkeissä

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Kuuntelen, vieras

Otin syksyllä kunnianhimoisen tavoitteen opetella uudestaan lukemaan runoja. Lupasin pyhästi itselleni, että luen kokoelman kuukaudessa vaikka henki menisi... ja myönnän suosiolla, että jonkinlainen deadline on kyllä tarpeellinen kannuste meikäläiselle.

En niin ettenkö yleensä nauttisi tovista runojen parissa. Kunhan olen päässyt niin pitkälle. Mutta runojen lukemisesta on tullut jonkinlainen kuntosalilla käymisen henkinen vastine: jälkeenpäin on hyvä olo, mutta se lähteminen on yhtä tuskaa ja vetkuttelua. Aina löytyy jotain muuta tekemistä / lukemista.

Runot vievät henkistä energiaa ja aikaa aivan eri skaalalla kuin suurin osa lukemastani proosasta.

Pitääkseni kiinni "kokoelma kuussa" -aikataulustani jouduin siirtämään sivuun kaksi keskeneräistä runoteosta ja tarttumaan tähän Tuomas Anhavan suomentamaan tanka-runojen kokoelmaan. (Palaan niihin kahteen vielä - kumpikaan ei ole huono, mutta en näemmä pysty sulattamaan niitä kovin suurina annoksina.)

Kuuntelen, vieras on moniulotteinen mutta myös vähäeleisyydessään jotenkin helppoa luettavaa. Epäilen tosin, että en saa kaikista runoista irti aivan oikeita asioita, sillä runoihin liittyy ilmeisesti runsaasti symboliikkaa. Esimerkiksi kuu viittaa usein Budhaan. Tämän kertoo Anhava avuliaasti kirjan lopussa olevissa lisäselityksissä.

Yksi lempirunoistani tässä kokoelmassa on Tsurayukin kuolinruno.
Elämä täällä
on vain kuin vedessä
kuun kuvajainen
Otat sen kämmenelle
Kummeksit: onko sitä?
(s. 75)
Pidin tästä siksi, että runo synnyttää heti tunnetilan ja kuvan. Ajattelen katoavaisuutta ja ihmetystä, jota tunnemme katoavaisuutemme edessä... ja nyt sitten pitikin jälkikäteen pohtia mahtoiko Budhallakin olla jokin rooli tässä. Höh.

Tai no ei, itse asiassa tuo Tsurayukin runo toimii niinkin - jospa hän kuoleman lähestyessä pohtii onko seurannut aitoa ihannetta vai harhakuvaa. Toisaalta, vaikkapa tässä Izumi Shikibun runossa kuusymboliikka tekee sisällöstä heti kiinnostavamman - ehkä siksi, että runo ei ensimmäisellä lukukerralla liikauttanut ollenkaan.
Pimeydestä
vaellan pimeyteen
eikä tietäni
valaise kuin kaukainen
kuu vuoriston harjalla.
(s. 26)
Kaikkiaan kokoelma oli minulle lukukokemuksena epätasainen. Risto Rasan Seinässä useimmat runot puhuttelivat jollain tavalla, mutta näistä varsin moni meni ohi. Kaunista - mutta ei silti riipaise. Ei herätä mitään, ei liikuta mitenkään. En tajua enkä koe, enkä siis innostukaan. Munetaken nimiruno on yksi näistä.
Kuuntelen, vieras,
ihmetellen - vaan entä
nuo kalastajat,
joiden majoihin kaikuu
yö yöltä aallonkohu?
(s. 43)
Osa runoista kuitenkin osui ja upposi hyvin. Joukossa on kujeellisia ja lohduttomia ja sellaisella tavalla arvoituksellisia, että tiedän niiden jäävän mieleen. Tämä tuntemattoman runoilijan tanka on minusta yhtä aikaa hauska ja surullinen:
Kunpa vanhuuden
tullen kävisi päinsä
sulkea ovi
ja ottamatta vastaan
ilmoittaa vain: "Matkoilla."
(s. 80)
Tuossa jotenkin yhdistyy minusta yllätyksellisyys ja eleganssi ironiaan. Tykkään.

Mutta kuva, joka tästä kokoelmasta säilyy pisimpään mielessäni, on varmaan tämä Saigyōn kuulas visio:
Toisinaan joutuu
Kisagatan rannalla
puu veden alle:
kalastajat soutavat
kirsikankukkain yllä.
(s. 59)
Epäilemättä penkomalla löytyisi symbolisia selityksiä puulle tai soutamiselle tai kirsikankukille, mutta en halua tietää. Pidän tästä juuri tällaisena, fiilikseltään kirkkaana mutta merkitykseltään vähän hämäränä.

Näistä runoista saa irti monenlaista. Luulen, että nämä Anhavan suomentamat tankat ovat sellaisia tekstejä, joiden kokeminen on vielä tavallistakin enemmän lukijasta kiinni. Vähän nolotti laittaa tähän juttuun noin pitkä rimpsu lainattuja runoja, mutta ehkä on hyvä näin.

Tuomas Anhava, suom. & toim. (1968). Kuuntelen, vieras. Valikoima klassillisia japanilaisia tanka-runoja. Otava. (Myöhemmän painoksen ISBN 9511024310.)

lauantai 25. helmikuuta 2012

Salamurhaajan oppipoika

Kuva/kannen kuva: Otava/MIchael Whelan
Palaan taas suorittamaan perusoppimäärääni eli 101 spefin helmen listaa. Listan kaluaminen on kyllä minun kohdallani mennyt kovin fantasiapainotteiseksi. Vaikka ihmekös tuo, perinteisen scifin kanssa olen jo vanhastaan ahkeroinut kiitettävästi, mutta fantasia on uutta.

Salamurhaajan oppipoika avaa Näkijän taru -nimisen sarjan. Sattumoisin kirja löytyy omista hyllyistä; Neitien kuumimpana fantasiakautena tuli hankittua kohtuullinen rivi tätäkin lajia. Hih, Oppipoikaa etsiessäni löysin samasta hyllystä aivan eri kirjailjan kirjan nimeltä Näkijän tytär, joka avaa sarjan nimeltä Näkijän kirja. Pitää varmaan ihan periaatteesta lukea sekin.

Salamurhaajan oppipoika kertoo pojasta, jolla ei ole alkuun edes nimeä. Nimettömyys ei johdu äärimmäisestä köyhyydestä vaan siitä, että poika on prinssin äpärä - vekara ei ole saanut kuninkaallisen sukunsa perinteiden mukaista nimeämisseremoniaa, mutta ei hänelle ole oikein osattu antaa tavallista rahvaan nimeäkään. Kuuden vanhana poika tuodaan hoviin, jossa hän saa pelkällä olemassaolollaan aikaan järistyksiä. Kuutta herttuakuntaa hallitsevassa Näkijän suvussa olisi riittänyt skismoja ilman uutta puolisukulaistakin.

Poika kasvaa hovin liepeillä, paljolti tallimestarin hoivissa, ja saa vaihtelevaa opetusta milloin missäkin taidossa. Varsinainen toiminta alkaa kun hänet ottaa oppipojakseen kuningasta palveleva salamurhaaja Chade. Salamurha, lukija pian oppii, on tärkeä väline diplomatian työkalupakissa. Sisä- ja ulkopoliitikassa on usein helpompaa tehdä ruumis kuin sovinto, kaikessa hiljaisuudessa tietenkin. Väkivaltaisten ratkaisujen ymmärrys on pian tarpeen, sillä moni hovissa näkisi mielellään pojan itsensäkin sovittavan käärinliinoja ylleen paashin vermeiden asemesta.

Maagisia elementtejä löytyy kotitarpeiksi ja vähän ylikin. Valtaa pitävällä suvulla on hallussaan maaginen Taito, joka on jonkinlainen hypnoottis-telepaattinen (muiden) mielen hallintakyky. Lisäksi liikkeellä on samansukuista Vaistoa, jolla luodaan yhteys ihmisen ja eläimen välille. Valtakuntaa vainoavilla punalaivoilla taas on käytössään mystinen keino "ahjota" viattomat rantakylien asukit eli riistää heiltä inhimillisyys. Uhrit jäävät näennäisesti henkiin mutta menettävät kykynsä tuntea kiintymystä tai ajatella järkevästi. Pian ahjottujen joukkiot ovat suurempi vaara kuin varsinaiset merirosvovihulaiset.

Hienoa Oppipojassa on värikäs ja välillä arvaamattomasti pyörteilevä tarina. Poika (jota myöhemmin aletaan kutsua nimellä Fitz) on ajoittain rasittavan surkea, mutta Hobb kertoo hänen tarinaansa mukavasti yksityiskohtaisen ja yleisen välillä tasapainotellen. Imu säilyy ja kirja vie mukanaan. Fitzin erikoinen ja hankala asema hovin laitamilla, hänelle suunniteltu ura kuninkaallisena salamurhaajana, ensimmäinen kunnon keikka... viihdyin oikein hyvin. Oppipoika on ehkä yksinkertainen verrattuna vaikka Noituri-kirjoihin tai Abercrombien synkkään fantasiaan, mutta Hobb ei ole mennyt siitä mistä aita on ihan matalin.

Huumoria olisi saanut olla enemmän, mutta kun kertojaa ei ole siunattu kujeellisuudella, mistäpä sitä repisi. Välillä sentään vähän hymyilytti. Tässä uskottu palvelijatar on juuri tuonut Fitz-paran hänen isänsä vaimon puheille:
"Seiso suorassa!" 
Jäykistyin paikalleni. 
"Ei tuolla tavalla! Näytät aivan kalkkunalta, joka odottaa kirveen iskua. Rentoudu. Ei, vedä olkapäitäsi taaksepäin, älä köyristä niitä. Seisotko aina noin hajareisin?" 
"Lady, hän on vasta poika. He ovat aina tuollaisia, kömpelöitä ja honteloita. Pyytäkää hänet nyt vain sisälle." (s. 229)
Ainakin ensimmäisen osan perusteella on helppo ymmärtää, miksi Näkijän taru lasketaan klassikoihin. Velhon oppipoika, jonka asetelmassa on selkeitä yhtäläisyyksiä, ei onnistunut herättämään ainakaan minussa riittävää kiinnostusta henkilöiden kohtaloista tai juonen seuraavasta käänteestä, mutta tästä minulle jäi utelias olo, sellainen kuin hyvästä sarjan avauksesta jää. Loppu ei ollut mikään cliffhanger, mutta haluaisin silti tietää lisää. Mitä Kuudessa herttuakunnassa jatkossa tapahtuu? Tuleeko Fitzistä ammattilainen?

Muuten, kun kerroin päivällispöydässä, että Oppipoika on tullut luettua, syttyi pienimuotoinen sisällissota. Neiti A:n mukaan kirja on hyvä ja parempi kuin moni muu (joskaan ei Ajan pyörän veroinen). Neiti B:n mukaan kirja on surkea, kauhea, hirveä, mahdollisesti huonoin kirja maailmassa. Tarkemmalla kuulustelulla selvisi, että vika ei oikeastaan ole Oppipojassa vaan jatkossa. Ilmeisesti sarjan loppu ei tyydyttänyt Neitiä ensinkään.

Itse taidan joka tapauksessa lukea lähiviikkoina ainakin seuraavan osan tätä tarinaa. Ihan kohtuullisen laadukasta fantasiaa... ja kakkososa on valmiiksi houkuttelevasti tuossa hyllyllä.

Robin Hobb (1996). Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1. Otava. Suomentanut Sauli Santikko. ISBN 951-1-14448-0.

Arvioita:
Jossu lukupäiväkirjassaan
Risingshadow
Sari Peltoniemi Kalaksikukon klassikkokatsauksessa
Heli Sananen kirjasta -blogissa

perjantai 24. helmikuuta 2012

Maailman kivisin paikka

Kivet hankittava erikseen.
En lähtenyt tutustumaan Antti Tuurin novellikokoelmaan Maailman kivisin paikka mitenkään suurella innolla. Mutta lukupiirien henkeen kuuluu, että sellaistakin luetaan, mikä menee oman kirjamaun ulkopuolelle. Koitin pitää mieleni avoimena ja lukea sivun kerrallaan. 70-lukulainen ilmapiiri kosteine lounaineen tuntuikin vähän kotoisalta aiemmin tässä kuussa lukemieni dekkarien jäljiltä.

Edellisen kerran olen lukenut Tuuria yli kymmenen vuotta sitten. Asuttuani täällä eteläpohjalaisilla lakeuksilla muutaman vuoden yritin näet tutustua seudun tunnetuimman kirjailijan teoksiin. Selvisin kahdesta ennen kuin luovutin. Ei vain ole minun tyylilajiani tämä. En nauti Tuurin toteavasta ilmaisusta, joka kätkee taakseen minulle käsittämättömiä kerroksia. Tai oletan että kätkee. Kai.

Paikassa on viisi novellia, jotka rakentuvat kaikki minä-muodossa, havainnoitsijan ja toimijan kerrontana, josta ilmitason tunteet on kätketty. Kirjaa saa lukea kuin kuva-arvoitusta, että edes osapuilleen ymmärtäisi mistä on kysymys. Tunteita on, niiden takana on mennyt ja niiden pohjalta nousee tuleva, mutta mitä ne ovat, sen saa lukija enimmäkseen itse päätellä. Kun vaikkapa tarinassa 65°, pohjoista leveyttä toimittaja välttelee töitä, voin tulkita hänen lusmuilunsa masennuksiksi... ja kun hän sitten kevään tultua osallistuu jopa toimituksen kokouksiin, voin tulkita sen tarkoittavan, että hän on nyt piristynyt.

Jee, olen kokenut kirjallisen oivalluksen! Toimittaja oli masentunut!

Itsetyytyväinen onni valtaa nukkaisen toukkasieluni hetkeksi... sääli että seuraava käänne taas tulee nurkan takaa ja osoittaa minulle paikkani. Olen pihalla kuin se kuuluisa lintulauta. Tuurin henkilöt lentävät ohi. He olivat näillä tienoilla vain käymässä, eikä heillä ole minulle juurikaan sanottavaa.

Takakansikin muuten kertoo, että nämä novellit tapahtuvat elämänpiirissä joka ei ole kokijan oma. Vieraassa ympäristössä ihminen on kuulema paljaampi. Hah. Miten niin paljaampi? Riisuttu tunteen ilmaisusta ehkä, mutta jos heidän sisimpänsä, heidän tarinansa, olisi vielä tätä verhotumpi, tarvittaisiin jo kryptologi tekstiä tulkitsemaan. Arvelisin, että näissä novelleissa on kyse yksinäisyydestä ja ihmissuhteista ja ehkä vielä jonkinlaisesta vieraudesta tosiaan... ihmiset ovat vieraita itselleenkin, eivät vain tilanteilleen? Takakansi auttaa tässäkin asiassa. Sattuma on kuulema yksi keskeinen teema. Okei.

Ei tämä kirja silti täyttä tuskaa ollut. Yhdessä nämä viisi kertomusta muodostavat jollain tavalla mielenkiintoisen kokonaisuuden; tarinat liukuvat vähän limittäin reunoiltaan ja ovat settinä enemmän kuin erikseen. Maailman kivisin paikka on ehkä novellikokoelma, mutta se kannattaa lukea kokonaan.

Myönnän myös, että Tuuri on vähäeläisen kuvailun mestari. Yksinkertaisilla lauseilla syntyy tunnelmaa.
Huoneessa vedin ikkunaverhot auki. Istuin kauan lumisadetta katsellen. Kun lumisade lakkasi, vedin taas ikkunaverhot ikkunan eteen ja makasin vuoteella. Nukahdin vaatteet päällä, ja heräsin keskellä yötä enkä saanut enää unta. Hain kirjapinosta kirjan ja luin sitä aamuun saakka. (s. 64-65)
Epäilemättä Tuuri on minimalistinen tahallaan. Karsimalla ajatuksia ja tuntemuksia kerronnastaan hän rajaa sanottavansa siihen, minkä tiedämme todeksi. Tätä lukiessa muistaa, että teot ovat, ajatukset ja tunteet kuvitellaan, tulkitaan, keksitään, selitetään... Hm. Näiden tarinoiden tyypit ovat huonoja selittämään edes itselleen. Vaimonsa jättämä mies tuumii: Jokin oli mennyt vikaan, mutta milloin, sitä Mäki ei käsittänyt.

En olisi valinnut tätä kirjaa ilman lukupiiriä - ja jos olisin jostain syystä aloittanut, olisin luultavasti jättänyt kesken. Makuasia. Tyylilaji ei vain vetoa. Minulle sopisi paremmin teksti, jossa juonellisuus on suoraviivaisempaa ja henkilöihinkin olisi enemmän tarttumapintaa. Tuurin maailma ei ole tässä ainoastaan kivinen, se on synkeä ja lähes iloton, eikä ajoittainen löytämisen ilo minun kohdallani riittävästi palkinnut kivikossa taapertelun vaivaa.

Antti Tuuri (1980). Maailman kivisin paikka. Otava. ISBN 951-1-05933-5.

maanantai 20. helmikuuta 2012

Teemestarin kirja

Kuva: Teos
Teemestarin kirja meni lukulistalle heti kun luin Hesarista, että tällainen on tulossa. Olin kerrankin oikein fiksu aktivisti: kysyin kirjastosta onko hankintalistalla ja laitoin ennakkovarauksen sisään. Sunnuntaina tuli vihdoin tilaisuus upota tähän rauhassa ja kyllä kannatti! Teemestari on juuri sellainen kirja, että se tekee mieli lukea kerralla. Alle 300 sivun pituus ja sopivan jänteikäs tarina tekivät tästä täydellisen sunnuntaikirjan minulle.

Teemestari on eräänlainen dystopia. Taas liikutaan Routasisarusten tapaan ekokatastrofin jälkeisessä maailmassa, mutta tällä kertaa uuteen maailmaan tutustutaan kapeammasta perspektiivistä. Tietoa on niukemmin, sillä kertojakaan ei tiedä vastauksia: maailma on hänelle sellainen kuin se on, ihan niin kuin se on meille jokaiselle. Teemestarin todellisuudessa historian herättämiin kysymyksiin ei niin vain vastatakaan googlella ja wikipedialla; uusi pohjoinen on niukka, kuiva ja kuuma maa, jossa sähköä käytetään niukasti ja sandaaleillakin pärjää talvella, ainakin aurinkoisena päivänä. Kuusamo on lähin kaupunki - mutta lumi on legenda menneisyydestä.

Kertoja Noria on teemestarin tytär ja tuleva teemestari itsekin. Hänen tehtävänsä on palvella vettä ja ymmärtää sen virtauksia. Mutta onko armeijan hallitsemassa diktatuurissa enää tilaa vapaana juoksevalle vedelle tai sen salaisuuksien tuntijalle? Sillä mikään ei hallitse ihmistä niin kuin vesi. Jos on valta sallia tai kieltää veden saanti, on elämän ja kuoleman herra.

Itäranta on tarttunut kuumaan aiheeseen... öljystä on jo totuttu sotimaan, mutta vesi on itse asiassa paljon tulenarempi neste, ainakin siellä missä se on vähissä. Voipi tulla päivä, jolloin kovin kaipaamme vahvaa puolustusta hupenevien järvien suojaksi! Teemestarissa ei kuitenkaan harhauduta selittelemään syitä ja seurauksia vaan annetaan lukija löytää Norian todellisuus ja tehdä omat johtopäätöksensä. Samoin tekevät Noria ja hänen ystävänsä Sanja, jotka kaivavat vanhoilta kaatopaikoilta esiin johtolankoja entisajoista ja kurottavat hämärien vuosien yli kohti ymmärrystä.

Sanjan ja Norian ystävyys on kirjan yksi vahva elementti. Se on yhtä aikaa vahvuus ja heikkous; toisaalta ystävyyden kuvaus oli minusta onnistuneen eleetöntä, toisaalta sen luonteessa on jotain tyttökirjamaisen yksioikoista, jotain mikä ei oikein istu ankaraan ympäristöönsä. Mutta tätäkään en osaa pitää kovin suurena heikkoutena. Noria on luettavissa suojatuissa olosuhteissa kasvaneeksi nuoreksi naiseksi, jonka isän asema on jossain määrin eristänyt elämän realiteeteista. Jos häntä näin tulkitsee, on kirja samalla myös kasvutarina. Teemestarissa kertoja löytää ja kohtaa sen kovimman velvoitteen: ominta minuuttaan ei voi pettää.

Rakenne on minusta toimiva ja tasapainoinen, vain ensimmäisellä kolmanneksella on ajoittaista tyhjäkäynnin makua. Vähän selittelyä kai on pakko ottaa mukaan, kun pitää tutustuttaa lukija uuteen maailmaan. Kieli on enimmäkseen mukavan sujuvaa, vaikka välillä sen sisäinen epätasaisuus yllättää; Norialle tavoitellaan zen-tyylistä ilmaisua, mikä tietysti sopii teeseremonioita suorittavalle nuorelle naiselle, mutta vaikka filosofisista asioista puhutaan tyylikkäästi, tekemisen tasolla hätkähdetään ja tuijotetaan ja tiedustellaan vaimeasti ja kysytään varovasti. Mutta otan mieluummin kauniin kohdan lukunäytteeksi, sillä uskon, että niistä tämän kirjan muistan. Tämä oli yksi lemppareistani:
Muistoilla on oma muotonsa, eikä se ole aina sama kuin elämän. Kun nyt ajattelen tuota päivää, etsin enteitä ja merkkejä siitä, mitä oli tulossa, ja joskus uskon näkeväni niitä. Se on outo ja ontto lohtu, joka ei koskaan kanna kauan. Entismaailman näkijät lukivat tulevaa teelehdistä. Mutta ne ovat vain teelehtiä, menneen tummia jäänteitä, eivätkä ne muodosta muuta polkua kuin omansa. Muisti on sen sijaan liukas ja lumeinen ja hajallaan, eikä sen polkuihin voi luottaa. (s. 96)
Noria kertoo tarinaansa viileästi silloinkin kun tunteet ovat kuumia. Siliti hänen persoonallisuutensa tuntuu olevan sekoitus älykästä itsensä hallintaa ja kaameaa naiiviutta. Mieleeni tuli jopa Nälkäpeli-trilogian Katniss, kai siksi, että Noriakaan ei usein tajua missä mennään eikä tunnu kovin hyvin ymmärtävän ihmisiä. Toki Noria on aikuisempi, viileämpi ja hillitympi kuin Suzanne Collinsin sankaritar, eikä kirja kokonaistunnelma ole ollenkaan samanlainen.

Pidin Teemestarista kirjasta kovasti. Ei ihan täyden kympin teos, mutta piinkovaa kamaa suomalaisessa scifikentässä ja todella hulppea esikoinen. Pitää myös kehua Ville Tiihosen graafista suunnittelua, kirjaa oli mukava katsoakin.

Voisin lukea tämän uudestaankin - ja luen satavarmasti Itärannan seuraavan kunhan se ilmestyy.

Emmi Itäranta (2012). Teemestarin kirja. Teos. ISBN 978-951-851-443-8.

Arvioita:
Toni Jerrman Hesarissa
Sanna Sevänen Aamulehdessä
Helena Miettinen Keskisuomalaisessa
Johnny Puolisilmä-blogissa
Raija Taikakirjaimissa
Katja Lumiomena-blogissa

lauantai 18. helmikuuta 2012

Seljan tytöt ja Tuletko sisarekseni

Kuva/kannen kuvitus: WSOY/Maija Karma
Innostuin poimimaan kirjastosta parikin Rauha S. Virtasen kirjaa. Luin aiemmin 101 naisten kirjan listalta Virva Seljan yksityisasian. Selvisi, että en ikinä tule saamaan Virtasen tyttökirjoista samaa elämystä kuin niihin nuorempana tutustuneet lukijat. Nostalgiapisteitä ei tipu jälkikäteen! Mutta Virtasen tyttökirjoja voi silti nautiskella kirjallisina välipaloina. Ruusunen oli ehkä vähän rankahko välipalakirjaksi, mutta Yksityisasian perusteella päätin, että kannattaa jatkaa harjoituksia.

(Mistä tuleekin mieleeni: miksen ole aikoihin lukenut Hilja Valtosen kirjoja? Pitääpä muistaa sekin optio...)

Tällä kertaa nappasin kirjastosta Seljan tytöt, joka avaa Virtasen Selja-sarjan. Sen seuraksi valikoitui Tuletko sisarekseni, jota muistelen jonkun kehuneen lempikirjakseen Virtasen tyttökirjojen joukossa.

Seljan tytöt
Seljan tytöissä Krisin, Margaritan, Virvan ja Dodon isä palaa ensin itse kotiin parantolasta ja tuo pian taloon myös uuden äidin. Tytöt eivät alkuun tahdo hyväksyä Reaa ensinkään, ja varsinkin tulinen Rita antaa räiskyä. Enimmäkseen kirjassa eletään psykologisesti kai melko normaalia uusperhearkea, mutta - ja tämä on iso MUTTA - kuusikymmentä vuotta sitten perheet ja perhe-elämä olivat erilaisia.

Olen pitänyt itseäni suht' lepsuna kasvattajana, joka sallii lapsille vapauksia ("mikäs siinä, pupu, irokeesi on mukavaa vaihtelua"), mutten kyllä äityisi sellaiseen menoon kuin Seljoilla. Turvaistuinyhteiskuntamme normit sisäistänyt äitiyksilö kohottaa ensimmäisen kerran kulmiaan, kun kirjailija-isukki kuittaa tytärten avio-opposition näin:
"Millaisia hysteerisiä hanhia te olette", jyrisi isä. "Jos minä kerran olen päättänyt mennä naimisiin, niin minä menen, ja sillä hyvä. Ja minä tunsin äitinne tarpeeksi tietääkseni, että hän olisi vain iloinen tästä, varsinkin jos hän tuntisi Rea Meren." (s. 28)
Hih, hanhia! Ei tuo vielä mitään. Näinhän se nykyäänkin menee, ehkä vähän (teko)demokraattisemmin sanankääntein. Mutta kun pariskunta lähtee viikoksi häämatkalle Pariisiin ja jättää teinityttölauman hoitamaan kotia yksinään, pitää jo lehteillä kirjaa taaksepäin ja tarkistaa, jäikö jotain väliin, esimerkiksi Maija Poppasen buukkaaminen hommiin. Ei jäänyt, niin se oli. Alaikäisiä koko lauma, nuorin 11 v. Vau. Ja kun homma menee pikkuisen reisille, ei tule pienintäkään vihjettä, että menettely olisi ollut jotenkin kummallinen. Teinikodinhoito oli siis ihan normisettiä noina aikoina.

Noh, tämä nykyinen pitkitetty lapsuus ja nuoruus on kai tosiaan aika uusi keksintö.

Kolmannen kerran hieraisin silmiäni kun nuorten teatteriesitykseen kuului aito Wilhelm Tell -tyyppinen jousiammuntakohtaus. Yksi teini ampuu näyttämöllä toista jousipyssyllä, ja silmän menetyksestä vitsaillaan. Öh... ja me kiellämme videopelejä?

Tämä lapsiturvallisuusasia sai ehkä turhan paljon tilaa. Mutta oikeastaan se kertoo minua kirjassa eniten kiehtoneesta puolesta, aikalaishistoriasta. Kun luen tätä, voin melkein kuvitella isoäitini elämää nuorena naisena; normit ja sosiaalinen todellisuus tulevat tyttökirjan kontekstissa yllättävän vahvasti läpi. Lisäksi pitää tunnustaa, että Virtasen hahmoissa on tiettyä syvyyttä ja monipuolisuutta. Arkkityyppejä kyllä, tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotenkin persoonallisella tavalla.

Tuletko sisarekseni
Samaa herkkua tarjoilee Tuletko sisarekseni, mutta Tuletko on silti varsin erilainen lukukokemus. Tässäkin puuhataan uusperhettä. Nyt avioliittoa suunnittelevat  neljää lasta kasvattava leski, piirustuksen opettaja Iiris Tuisku,  ja yksinhuoltajaisä tohtori Poukama. Lesken nelikko ja eronneen tohtorin kaksi tytärtä vastustavat ankarasti ja tarmolla pyrkimyksiä yhdistää perheet; tarkoitusta varten perustetaan oikein yhdistys. Vastarintaliike äityy aidoksi sissisodaksi... ja käy niin kuin usein käy, yhteinen taistelu yhdistää eripariset sisarusparvet.

Juonen peruskuvio on helposti arvattavissa - ja perheiden tyylistä saa käsityksen jo nimistä tuisku ja poukama... mutta siitä huolimatta kirjassa on todellista viehetystä. Iiris Tuiskun villi huusholli, jonka rattoisan menon ilmeisesti oikeuttaa äidin jonkinasteinen taiteellisuus, ja konservatiivisempi Poukaman talous, johon avioero on jättänyt jälkensä, ovat yhdessä hyvä peili 60-luvun arvoristiriitoihin. Seljoilta on pitkä matka Tuiskuille - mutta Poukamat ovat kättelyetäisyydellä.

Olisin rakastanut tätä kirjaa, jos olisin lukenut sen noin 13-vuotiaana; nytkin pidin siitä kovasti. Siskous toimii tässä kirjassa vahvasti. Erityisesti pidin Poukaman siskosten kuvauksesta; Ulla ja Anna ovat sopivasti erilaisia. Juuri noin se taitaa toimia, kun syntyjään erilaiset luonteet kasvavat yhdessä. Ja Ullan ja Mari Tuiskun orastava ystävyys ilahdutti kyynistä kääkkääkin kiitettävästi, jopa siinä määrin, että muut avioliitonvastustamisyhdistyksen jäsent jäivät vähän taustalle. Melkein alkoi harmittaa, että ei ole omaa siskoa. Neidit A ja B ilmoittivat (erikseen kysyttynä), että ei se niin kummoista ole... mutta saahan sitä haaveilla!

Molemmista kirjoista jäi hyvä maku suuhun. Pidän Virtasen paikka paikoin pilkistävästä rauhallisesta huumorista ja selkeästä kielestä. Ei turhaa kikkailua, mutta silti elävää ja kulkevaa tekstiä. Ihmiset ovat riittävän mutkikkaita ollakseen kiinnostavia, mutta eivät kumminkaan mitään psykologisia arvoituksia. Joskus on hauska lukea kirjaa, jonka hahmot ovat kinkkisiä kuin pahin pulmapeli... joskus ei.

Ja menneen ajan arkeen on tosiaan jotenkin vaivatonta solahtaa juuri näin, huomaamatta, kun pääasia jotain yleisinhimillistä ja perhekokoista, ei liian suurta eikä pientä.

Hih, huvittaa tämä tyttökirjabuumini - en olisi ikinä uskonut teini-ikäisenä, että joskus luen tällaisia kirjoja! Mutta ehkä luenkin nyt vähän erilaisesta perspektiivistä. Taas kerran mietin mistä kirjoista luetaan meidän arkeamme viidenkymmenen vuoden päästä? Löytääkö joku nämä ajat Tervon Laylasta tai Vänskän Saattajasta tai Ellilän Ristiaallokosta tai Salmisen Kalavaleesta... ainakaan tämän päivän kirjoja ei vuosikymmenten päästä lueta samoin kuin niitä nyt luetaan. Sen tämä viime viikkojen vaellus 50-, 60- ja 70-luvulla on tehnyt selväksi.

Rauha S. Virtanen (1993, alkuperäinen 1955). Seljan tytöt. WSOY. ISBN 951-0-17615-X.
Rauha S. Virtanen (1973, alkuperäinen 1966). Tuletko sisarekseni. WSOY. ISBN 951-0-04529-2.

Arvioita:
Tuletko sisarekseni on innoittanut Liisaa, Katjaa ja Sallaa. Seljan tytöistä en löytänyt erillisjuttuja, mutta bonuksena vielä Saran kirjojen hieno juttu Rauha S. Virtasesta.

torstai 16. helmikuuta 2012

Hypnotisoija

Kuva/kansi: Tammi/Taina Markko
Lars Keplerin Hypnotisoija on tainnut kerätä jonkinlaista menestystä vuosi pari sitten, mutta erityistä vetoa en ole tähän tuntenut. Jostain alesta olen kuitenkin poiminut pokkaripainoksen mukaani trillerihimon varalta, ja nyt kävin siihen käsiksi kun muuan toinen aloittamani trilleri osoittautui umpitylsäksi.

Hypnotisoijan päähenkilö on, kas kummaa, hypnotisoija. Erik Maria Brander on tosin luopunut hypnoosin käytöstä hoitomuotona jo kymmenen vuotta sitten. Pieleen menneen terapiasession aiheuttaman kohun vuoksi tehty lupaus tulee kuitenkin petettyä, sillä rikoskomisario Joona Linna (jonka hurmaavaan suomalaisaksenttiin viitataan kyllästymiseen asti) taivuttelee Erikin auttamaan hurjan perhemurhan selvittelytyössä.

Kepler ei pahemmin verta säästele. Hypnotisoijassa uhreja silvotaan, pistetään, paloitellaan, hakataan kirveillä, ammutaan ja välillä tosin huumataan ja näännytetään nälkäänkin. (Haastan seuraavan lukijan laskemaan montako uhria tässä oikein syntyy, sillä minä kyllä sekosin laskuista.) Eikä siinä vielä kaikki. Erikillä on päihdeongelmia ja perheongelmia. Erikseen pitää mainita Erikin poika, Benjamin, joka kärsii harvinaisesta veren hyytymisongelmasta; onkohan siinä takana jokin veren vuodattamiseen liittyvä symbolinen juttu? Ehkä ei, kenties Kepler on vain halunnut jättää lukijan jännäämään, koska Benjamin mahtaa vuotaa taiteellisesti kuiviin.

Huomaan kirjoittavani kovin ilkamoivaan sävyyn, mutta itse asiassa enimmäkseen pidin kyllä kirjasta. Jos ei muuta halua kuin runsaan ja melko monipuolisen jännärin, Hypnotisoija puoltaa paikkaansa. Alkupuolella Kepler sortuu mielestäni turhan raskaaseen kerrontaan, kun samoja tapahtumia kuvataan useasta näkökulmasta, mutta kaikkiaan tarina etenee hyvin ja pitää otteessaan.

Pientä mammuttitautioireilua Hypnotisoijassa on, mutta ei aivan kohtuuttomasti. Kun kirjan luettuani palasin takakanteen ja hoksasin, että "Lars Kepler" on elävässä elämässä kirjailijapariskunta Alexander Ahndoril & Alexandra Coelho Ahndoril, aloin miettiä mahtaako mammuttimaisuus johtua parisuhteen vuoksi tehdyistä kompromisseista. Jos yksi tykkää yhdestä hahmosta ja toinen toisesta, on ehkä pakko pitää molemmat? Hyvin on kaksikko silti onnistunut siinä tärkeimmässä, mielenkiinnon herättämisessä ja ylläpitämisessä. Lopputulos on kohtuullista K-18 viihdettä.

Mitään syvempää sanottavaa en tästä löytänyt eikä kai ole tarviskaan: tämä on kirja, joka on tehty myymään hyvin.

Kieli on lähinnä yhdentekevää, joskin panin kiinnostuksella merkille, että tapahtumat kuvataan preesensissä. Sellainen on ehkä yleistymään päin, ja antaahan sen tiettyä intensiteettiä jännäritekstille. Veriteeman mukaisesti otan lukunäytteen ruumiinavauksesta:
- Lataumat ovat heikkoja silloin, kun uhri on menettänyt paljon verta. 
- Aivan niin, Joona sanoo. 
- Veri on painavaa, ja kuoleman jälkeen ei enää ole sisäistä painejärjestelmää, Nålen selittää Frippelle. - Saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta veri valuu alaspäin ja ihan yksinkertaisesti kerääntyy alimpiin kohtiin. Useimmiten se näkyy siellä, missä ruumis koskettaa alustaa. (s. 58)
Lars Kepler (2011, alkuperäinen 2009).  Hypnotisoija. Tammi. Suomentanut Saara Villa. ISBN 978-951-31-6063-0.

Arvioita:
Timo Hämäläinen Hesarissa
Helena Miettinen Savon Sanomissa
Mari Paalosalo-Jussinmäki Kirjasieppo-blogissa
Anne Helttunen Me Naiset -lehdessä
Rachelle Rakkaudesta kirjoihin -blogissa
Mia Kolmannella linjalla

tiistai 14. helmikuuta 2012

Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä



Tästä kirjasta tekee mieli kirjoittaa, vaikkei se kovin montaa varmaan kiinnostakaan. Otsikko karsinee lukijoista kaunokirjallisemmin suuntautuneet, joten en pyytele anteeksi.… tosin aiheesta innostuneillekaan ei ole luvassa kunnon ”kirja-arvostelua”, kunhan nyt vain jutustelen.

Lönnsvist ja kumppanit ovat kirjoittaneet kirjan, jonka tarkoitus on hyvä. Pitäisi yrittää saada palvelutuotanto tuottavammaksi. Alkutuotanto ja teollisuus, kaikenlaisten konkreettisten kapineiden tekeminen, on häviävän pieni osuus nykytalouden toimeliaisuudesta. Tavarankin tuottamiseen piiloutuu aineettomia prosesseja suunnittelusta laskutukseen. Palvelutuotannon näkyvä kriisiosuus (ylikuormittuvat hyvinvointipalvelut) on vain jäävuoren huippu. Palvelutuotantoa on kaikkialla… ja sen tehokkuuden kehittäminen on kieltämättä ongelma. Teollisen tuotannon ratkaisut, joita taloudessa ja yhteiskunnassa on hyvällä menestyksellä sovellettu muutama vuosisata, eivät automaattisesti toimikaan palveluissa.

Noh, ehkä en tuon pidemmälle laukkaa lempikeppihevosellani. Kirjan aihe on siis tärkeä. Ja kirjoittajat ovat ottaneet mukavasti kunnianhimoisen lähtökohdan aiheeseensa: he pyrkivät käsittelemään palvelutuotannon tuloksellisuuteen vaikuttavia seikkoja monesta näkökulmasta ja lisäksi antamaan konkreettisia välineitä käytännön työhön.  Minulle tämä oli sikäli raikas lukukokemus, että olen tottunut enemmänkin ajattelemaan palveluiden kehittämistä Christian Grönroosin suosimasta laatupainotteisemmasta ja vahvemmin asiakaslähtöisestä näkökulmasta. Niin moneen otteeseen on Grönroosin tuotoksia tullut luettua, että hänen oppinsa ovat jo vakioasetuksena.

Mutta vaikka lähtisikin oletuksesta, että palvelutuottavuuden kehittämisen pitäisi tapahtua organisaation kokonaistuloksellisuuden ja laadun tarkastelun kautta, käytännössä palveluorganisaatioissa joudutaan koko ajan miettimään miten tehdään samat hommat vähemmällä väellä. Niissä pohdinnoissa harvoin lähdetään liikkeelle palvelutuottajan kokonaisuudesta, kyllä siinä yksittäisiä prosesseja tai yksikköjä tarkastellaan. Niinpä tässäkin kirjassa esitettyjen tuottavuusmatriisien kaltaisia välineitä tulee arjessa vastaan.

Hyvä että joku yrittää niitä suomalaisista lähtökohdista avata ja koota kokonaisuudeksi. Mutta selkeä ajattelutavan ero tässä on: siinä missä perinteinen ns.  pohjoismainen koulukunta lähtee leadership-linjoilta, Lönnqvistin & Co tuntuu panostavan management-puoleen. Kävi jopa mielessäni, että tässä on sellaista imperiumin vastaiskun makua, niin selvästi mittaamisen näkökulma assosioituu teollistumisen ajan paradigmoihin. ”Nuo kurittomat palvelut on saatava kontrolloitua! Mistä me muuten tiedämme miten paljon olemme tehostaneet?”

Tai kauniimmin ilmaistuna:
Kirjan keskeinen viesti on, että mittaaminen voi haasteistaan huolimatta olla toimiva johtamisen väline palvelutuotannossa. Mittareilla on aina puutteensa, mutta kun palvelukontekstissa toimivan johdon käyttötarpeet mittareille ymmärretään, perinteisistäkin mittaustavoista voi olla hyötyä toiminnan kehittämisessä. (s. 8)
 Palvelutuotannon mittaaminen koostaa minusta varsin pätevästi sekä teoreettista keskustelua että käytännön vippaskonsteja. Ainoastaan aineettoman pääomaan kytkeytyvä osuus tietojohtamisesta tuntuu vähän päälle liimatulta, vaikka uskonkin henkilökohtaisesti, että tiedon ja osaamisen hallinnasta on palveluissa paljon kiinni.  Kirjan loppupuolella on komea rivi case-esimerkkejä. Ne ovat ilman muuta hyvä lisä – joskin häijy lukija voisi niitä tutkailtuaan todeta, että kirjoittajat esimerkeillään vain todistavat miten äärimmäisen hankalaa on rakentaa fiksuja mittareita palvelutuotannolle.

Jotain tästä vielä puuttuu – jokin teollisen tuotannon mahdollistaneen vakioinnin ja standardoinnin kaltainen perustava oivallus siitä miten prosesseja voidaan tarkastella ja tehostaa. Standardointi voi olla vastaus vain joissain tapauksissa; moderni palveluprosessi on harvoin niin irrallinen ihmisestä, että sen totaalinen vakioiminen ei tekisi hallaa tulokselle. Grönroosin lähtökohta (tuottavuutta palveluissa mitataan organisaation tuloksella) on hyvä mutta vajaa, sillä se toimii vain olosuhteissa, joissa on aikaa odottaa asiakkaiden reaktioiden vaikuttavan tulokseen – ja joissa on aidosti kilpailua. Toisaalta tuottavuuden mittaaminen mittareilla vaikkapa vanhusten hoidossa... hui. Mittareiden miettijät ovat paljon vartijoina. Mitä ovat milloinkin "palvelukontekstissa toimivan johdon käyttötarpeet mittareille"?

Koska sitä saa mitä mittaa. Kääntäen, jos sitä ei mitata…  Mittari rajaa katseen ja huomion. Mittarista tulee ensin tuottavuuden mitta, eikä tuottavuudesta ole nykyisessä ideologiailmastossa pitkä hyppy paremmuuteen. Kun nyt teemme suuria uudistuksia julkisten palveluiden puolella, sydäntä kylmää kun mietin mitä mittareita niissä sovelletaan. Tehokkuus (kustannus suoritetta kohti, esimerkiksi lukion kustannukset opiskelijaa kohti) alkaa oudosti piiloutua tuottavuuden kaapuun; unohtuu, että vaikkapa lukion tehtävä on pohjimmiltaan tuottaa oppimista, ei opiskelijapaikkoja, ei tutkintoja.

Mutta jos standardointi ei ole vastaus, mikä sitten on? Joukkoäly, tietopilvet, itseohjautuvuus, jonkinlainen autenttinen tilanneyrittäjyys...? 

Oivalluksia odotellessa voi lukea lisää kirjoja.

Hih, kerrankin käytin blogiani puhtaasti lukupäiväkirjana! Tämä ei tosiaan ollut edes kirja-arvio, tai oli sitä vielä vähemmän kuin juttuni yleensä.  Mutta ollakseni kohtuullinen kirjoittajia kohtaan, lisään vielä, että ei kannata lukea näitä tuottavuusepäilyjäni Lönnqvistin ja kumppaneiden kirjan moitteena. Palvelutuotannon mittaaminen oli itse asiassa hyvä kirja, etenkin projektin tuotteeksi. Se on monin paikoin valaiseva lukukokemus kaikkine esimerkkeineen, ja huomattavasti käytännönläheisempi kuin jutustani voisi päätellä.

Kirjan oppeja soveltamaan innokkaan lukijan on silti syytä pitää mielessä, että tuottavuus on palvelualoilla lainasana; sovelluksia sopii vähän epäillä. Palvelutuotannon mittaamisen ongelmat eivät poistu sillä, että päätetään vain yrittää... Vuorovaikutteisia prosesseja kun ei tehosteta niin kuin tehostetaan tuotantolinjoja. Eipä silti, tuottavuuden tehostamisestahan on tainnut tulla jo oma teollisuudenalansa!

Antti Lönnqvist, Aki Jääskeläinen, Paula Kujansivu, Jonna Käpylä, Harri Laihonen, Virpi Sillanpää ja Maiju Vuolle (2010). Palvelutuotannon mittaaminen johtamisen välineenä. Tietosanoma. ISBN 978-951-885-311-7.


sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Kuolema savolaiseen tapaan


Luettuani Martinin dekkarin Murha Jumalan armosta uhkasin lukea myös 70-luvun suomalaisen dekkarin. Mikäs siinä uhkaillessa kun olin juuri tuonut kotiin myös tämän Eeva Tenhusen: Kuolema savolaiseen tapaan oli siis vahvasti tyrkyllä jo valmiiksi. Valitettavasti kirjaston käytöstä vapautunut poistopainokseni ei ole SAPO-pokkari, joten paikka 323 rivissäni on edelleen auki. No, ehkä laitan tämän siihen kuitenkin, kansien sisältö on joka tapauksessa tärkeämpää kuin kannet.

Kuolema savolaiseen tapaan kertoo murhasta maalaiskylässä, jossa kertoja ja hänen poliisimiehensä aloittelevat maallemuuttajan kummallista elämää ja harmikseen löytävät perunakellaristaan ruumiin. Hyvä ettei ole kellaria, nyt hermostuttaisi. Kuollut tyttö on kaupunkilainen, mutta osoittautuuko murha lähi- ja luomutuotteeksi? Lähes pelkästään Tikkasista koostuvan pienen savolaiskylän sisäpiiriin sopeutuessaan minä-kertoja Liisa joutuu pohtimaan myös murhaa. Onko syyllinen vanha kaveri Raina, vai naapurin Tohtori? Vai löytyykö tappaja vielä lähempää...

Kuolema sopii Murhan rinnakkaisteokseksi muutenkin kuin ajallisesti. Kummankin kirjan minä-kertoja on dekkarikirjailija - hah! Miten poikkeuksellista! Kuoleman kohdalla sille ei tosin ole juonellista perustelua. Jäinkin miettimään, tuliko Liisasta tässä kirjailija vain siksi, että hänestä ei haluttu tehdä "pelkästään" emäntää, se kun ei varmaankaan olisi istunut vuoden 1976 asenteisiin ja ideaaleihin. Mutta lukija voi toki huvitella miettimällä missä määrin kirjailja-Liisan ajatukset kirjoittamisesta vastaavat Tenhusen ajatuksia - ja saattoihan tässä olla kyseessä Tenhusen hienoinen itseivakin.

Teemallista yhtäläisyyttä ei suoranaisesti ole, mutta molempien romaanien taka-alalla on jonkinlainen yhteisön muutoksen käsittely. Martin tekee rivien välissä tiliä yhteiskuntansa natsi-menneisyyden kanssa, Tenhunen tunnustelee yhtä suomalaisten suurta traumaa eli kaupungistumista. Siirtymämme agraariyhteisöistä teollisuuteen ja kaupunkeihin ei ole sujunut kaikin osin kivuttomasti; jäljet ovat näkyneet kuntarajakeskusteluissa menneelläkin viikolla. Kuoleman tuoma näkökulma on kuitenkin mukavasti muuta kuin tämä nykyinen keskusta-periferia -vänkääminen. 70-luvulla ihannemaailma oli selvästikin Suomessa monipuolisempi ja sille sai nauraa vähän vilkkaammin kuin nykyään. En tiedä kuvittelenko vain, mutta Tenhusen tulkinnassa on kepeyttä, jota en muista juuri nykysatiirissa nähneeni. Ehkä ongelma on lukijan - aikamatkalla on helpompi ottaa rennosti ja naureskella, nykypäivää paljastava teksti saa helpommin ihon vereslihalle.

Puhun satiirista... hm. Todistaa kirjallisuuden opintojen puuttumisesta varmaankin. Ei tämä varsinaisesti satiiri-iloittelu ole vaan dekkari, mutta savolaisuutta tarkastellaan tässä kovasti kulttuuriantropologisin silmin. Ja kun se on tehty, tarkastellaan savolaisuuden tarkastelua samalla tavalla. Lopputulos on jotenkin yhteiskunnallinen ja ajan hengelle ilkamoiva tekele ja varsin hauskaa luettavaa. Dekkarijuoni on toimiva ja miljöö liioitteluistaan huolimatta samoin. Tv-versio olisi saattanut olla näkemisen arvoinen.

Kirjan heikkous on sen kerronnan rakentuminen. Varsinkin alkupuoliskolla Tenhunen tuntuu hoipertavan sinne tänne taustojensa kanssa. Kyläläisiä marssitetaan lukijan eteen kuin kuorolaisia koelauluun. Lauseiden mutkikkuus yltää välillä hyvinkin saksalaiselle tasolle.
Ymmärsin hyvin pian että nimityksiin sisältyi myös vihjeitä sosiaalisesta arvostuksesta ja ympäristön asennoitumisesta. 
Leppiahon emäntä - sukunimeltään Tikkanen - oli ilman muuta Leppiahon Anni, mutta Hallaperän emäntä (omaasukua Tikkanen), joka ajoi kylän ainoaa taksia, ei yllättäen ollutkaan Hallaperän Siiri vaan Ruuskasen Emäntä, jonka aviomiestä ei suostuttu sanomaan edes Ruuskasen Isännäksi vaan Ruuskasen Emännän Mieheksi - mikä viittasi - paitsi yleisestä käytännöstä poikkeavaan sukunimeen - myös siihen että Niilo Ruuskasta ei Viinamäen kylässä noteerattu erityisen korkealle. (s. 23).
Toden sanoakseni, ensimmäisen viidenkymmenen sivun verran ihmettelin, onko tästä tarinaa tulossakaan. Onneksi kertomus pääsi vähitellen kiihdytyskaistalle ja otti vauhtia; lopun rysäys sitten lähes oikeutti alun hapuilun. Toisaalta, kirjan loppupuolella kohtuullisen järkevältä vaikuttava Liisa toimii ja ajattelee kuin pahimman lajin hupakko. Tavallaan minulla oli tästä kirjasta yllättynyt olo. Olen lukenut Tenhuselta aiemmin ainakin Mustat kalat ja Keisari seisoo palatsissaan - enkä ainakaan muista aiemmin ihmetelleeni kerronnan sekavuutta, etenkin Keisarista on jäänyt positiivinen mielikuva.

Eipä tämäkään kehno ollut, ja etenkin Murhan perään luettuna sain tästä hupia. Miljöö oli kotoisa. Ja kyllä dekkareissa lopputulos ratkaisee: minulla oli lopussa juuri sellainen olo kuin perinteisen dekkarin jälkeen kuuluukin olla, viihtynyt ja tyytyväinen. Muutama tunti meni mukavasti ja paha sai palkkansa. Oikeus voitti, joten kaikki on hyvin. Jos olisin diktaattori, suosisin dekkareita kirjallisuudenlajina!

Eeva Tenhunen (1976). Kuolema savolaiseen tapaan. WSOY. ISBN 951-0-07730-5.

Arvioita:
Kirjasampo-sivuilta löytyy Vappu Karjalaisen arvio ilmestymisvuodelta
Kirsimaria Illuusioita-blogissa
Bonuksena Dekkariseuran sivuilta Tenhusen haastattelu

P.S. Oletko huomannut uuden Juonittelua-blogin? Siellä on tiedossa häpeämättömiä spoilereita ja alastomia juonipaljastuksia keskusteluttavista kirjoista!


perjantai 10. helmikuuta 2012

Murha Jumalan armosta



Äitinikin oli kirjahamsteri. Kirjojen kahmiminen ei silti välttämättä ole geneettistä - voihan se olla opittukin taipumus. Ehkä olen lapsena leimaantunut kirjoihin kuin ankanpoikanen ainakin ja koen siksi lämpöistä turvallisuuden tunnetta kirjojen täyttämissä huoneissa.

Kirjat joka tapauksessa periytyvät. Siitä on todisteena komea rivi SAPO-sarjaa, jota äiti eläessään keräsi. Metrikaupalla murhaa löytyy... ja vaikken kunnollinen keräilijä olekan, pidän silmät auki ja kartutan tilaisuuden tullen kokoelmaa.

Kirjaston poistomyynnistä hoksasin juuri numeron 296:  Hansjörg Martin, Murha jumalan armosta. Ammottava aukko numeroiden 295 ja 297 on täytetty! Perinteiseen tapaan sorruin myös lukemaan Murhan saman tien - vaikka kesken on kolme romaania ja kaksi novellikokoelmaa -  joten pääsette jakamaan iloni tästä hassun nostalgisesta dekkarista.

Murha jumalan armosta on saksalainen dekkari, julkaistu alkukielellä 1979. Ei siis mitään dekkarien kulta-aikaa, maallikkomielikuvani mukaan pikemminkin sitä aikaa, kun kultakausi oli auttamatta ohi mutta uudenlainen psykologinen dekkari oli vasta tulollaan. (Heh, odotan toiveikkaasti genren historian paremmin tuntevien korjauksia tähän härskiin yleistykseen.) 

Takakannen mukaan Murha on "saksalaisen nykydekkarin kiintoisa edustaja", joka "piirtää osuvaa ja humorististakin kuvaa tämän päivän eurooppalaisesta elämäntavasta". Pitää varmaan paikkansa, paitsi että nykypäivän näkökulmasta ajankuva on hätkähdyttävän nostalginen. Jäin oikein miettimään oliko 70-luvun lopulla Suomessa noin vanhanaikainen meininki – kotirouvia ja konjakkiryyppyjä ja porvarillisia bordellintapaisia? Vaikea sanoa, muistikuvani 70-luvulla keskittyvät kiipeilytelineisiin ja keinuihin. Joka tapauksessa Murhan toinen tärkeä ansio on tyylitelty ja lystikäs kuva tapahtuma-ajasta ja –paikasta. Bonuspisteitä kirja saa lisäksi sotahistorian tuomisesta mukaan; ehkä tässä voi nähdä yhden tavan, jolla 70-luvun Saksan on käsitellyt menneisyyttään.

Toinen ansio on näpsäkkä, klassinen juoni. Annan anteeksi melko pahvisen ihmiskuvan siitä ilosta, että juoni on paketoitu sievästi ja tarina loppuu sopivasti huipennukseen. Okei, ei se loppu nyt ihan kirkkaalta taivaalta tipahtanut, mutta Martininin klassinen koukkaus on kumminkin sellainen ratkaisu, joka on minusta aina muodissa. Niin kuin musta tai farkut. Annan jopa anteeksi minäkertojan ammatin – kirjailija! Taas kirjailija! – sillä kerrankin se liittyy juoneen aivan olennaisesti.

Suurin heikkous on välillä tönkkö kieli. Paikoin on hyviä ja sujuviakin oivalluksia, mutta kokonaisuutena ottaen Murha on aika kankeaa luettavaa. Saksasta ei ole helppo kääntää. Eipä kai mistään kielestä. Tosin on tavallaan virkistävää lukea vaihteeksi muusta kuin englannista käännettyä tekstiä; meno voi olla jäykkää, mutta se on eri tavalla jäykkää kuin vaikkapa Christien suomennokset.

Otetaanpa kirjanhamstraushengessä näytteeksi kirjakauppaan liittyvä pätkä:
[--] Mutta en sentään niin aikaisin, että olisin ennättänyt käydä edes pikavisiitillä kaupungin ainoassa kirjakaupassa. Sitä tuskin kuitenkaan kannatti pahoitella, sillä eipä kirjakaupassa juuri mitään mainittavaa ole. Sen omistaja on entinen natsi, ja hän myy vain hyvin vastahakoisesti sellaisia kirjoja, jotka kirjalliselta tasoltaan - poliittisesta puhumattakaan - sijoittuvat sen rajapyykin taakse, joka sattuu sellaisten nimien kohdalle kuin Hans Friedrich Blunck, Hans Grimm ja Rudolf Herzog (keitä he sitten lienevät olleetkin).  (s. 13)
Hih! Briljanttia, jopa omat koukeroiset rakenteeni jäävät kakkoseksi.

Vinosti hymyillen suosittelen tätä silti, jos genre ja miljöö huvittavat. Itse taidan lukea seuraavaksi suomalaisen dekkarin 70-luvulta. Ehdokaskin on jo katsottuna.

Hansjörg Martin (1985, alkuperäinen 1979). Murha Jumalan armosta. WSOY. Suomentanut Marja Kyrö. ISBN  951-0-13224-1.

Arvioita:
Kirjasammon sivuilta löytyi Ilmeisesti Risto Hannulan (aikalais?)arvio.  

tiistai 7. helmikuuta 2012

Kalavale: kansalliseepos

Kuva: WSOY
Kaikki blogia pidempään seuranneet ovat jo taatusti tajunneet tämän, mutta senkin uhalla: kyllä Arto Salminen on hyvä. Aivan helvetillisen hyvä. Niin hyvä että sieluun sattuu ja silmiä särkee ja kurkkua kaivelee kitkerä nauru. Niin hyvä etten taatusti ole objektiivinen tai järkevä hänen kirjojensa kanssa. Ehkä sitten toisella lukukierroksella.

Voi kun näitä kirjoja olisi ollut enemmän. Kalavale ja Varasto ja Paskateoria kuuluvat ilman muuta minun listallani kotimaisten romaanien aateliin.

Säästelin viimeiseksi tätä Kalavaletta, Salmisen uusinta ja viimeiseksi jäänyttä romaania. Aiemmista arvelin, että Salminen on matkan varrella kehittynyt kirjoittajana. Kun vielä tiesin Kalavaleen käsittelevän tositeeveetä ja rahantekoa, olin jo ennakkoon aika varma, että tästä tulisi se paras.

MOT. Jos elämä on suklaarasia, minä olen se tyyppi, joka säästää toffeesuklaan viimeiseksi. Ja syöttää ananaskonvehdin koiralle.

Heh, rinnastinko tuossa juuri Kalavaleen suklaakonvehtiin? Nyrjähtänein metafora ikinä! Kalavale on paremminkin kimpale raakaa todellisuuden reidestä repäistyä lihaa. Salminen maustaa huumorilla ja tuo taiten tarjolle, mutta perusviestiä ei verhoilla mitenkään. Katso ihmistä. Jos löydät vielä jostain sellaisen.

Kalavaleessa, kuten Varastossakin, on oikein kunnolla tarina. Kalavale kertoo miten tehdään tämän päivän kansanrunoutta, suuren suosion tositeeveesarjaa. Vanhan ajan viihdekeisari Hanski, hänen petipupunsa Oona ja myyntipäällikkönsä Kasperi pistävät pystyyn Ausvitsin, kovan luokan BB:n, jossa työttömät toisintavat Zimbardon kuuluisaa vankilakoetta. Sähköshokeilla saadaan säpinää, Fortum sponsoroi ja yleisö äänestää. Hanski tuo pakettiin maineensa ja rahansa, Oona nätin runkonsa ja alaluokkaisen rajuutensa, Kasperi kaiken mitä kauppakorkeakoulu voi opettaa.
Kasperi keksi hakea ohjelmalle EU:n ympäristömerkkiä. Se toimitti johonkin virastoon tarkan selvityksen kuinka pahvit kerätään talteen, säästölamppuja käytetään, kananmunankuoret ja eväsleipien murut kompostoidaan, vihreää sähköä ostetaan ja vähäpäästöisillä autoilla ajetaan. 
- Meidän pitää vähentää kopiopaperin käyttöä kymmenen prosenttia, se kuuluu ehtoihin, Kasperi sanoi. - Mä laitan tähän hakemukseen, että vähennys on kaksitoista. Auschwitz tuntee vastuunsa. Tästä tulee maailman ensimmäinen tv-sarja, jolla on ympäristösertifikaatti. (s. 91)
Ja show on suuri menestys, totta kai. Salmisen kalavale onkin se valhe, joka kalalle kerrotaan kun sitä kutsutaan onkimaan. Todellisuudessa haavia pitelevät aina samat tyypit, ne jotka pystyvät käyttämään totuutta luovalla tasolla. Turnajaistalouden järjestelmässä voittaja vie kaiken.  Kaikki mitä Salminen sanoo on niin totta, että se on melkein satiiria. Tai siis - onhan tämä satiiria. Kai. Tekstin tyylikin on tässä vihdoin sopivasti tasapainoinen - runollinen ja arkiruma istuvat nätisti samalla penkillä ja laulavat samalla sävelellä.

Oi, ja minulle henkilökohtaisesti bonus: tässä kirjassa golf on kerrankin oikeassa roolissa, luonteen litmustestinä eikä vain rucola-salaattina jotain kuvitteellista statusta kuvaamassa. Ja kirjan loppukin on juuri oikeanlainen. En keksi mitään valittamisen aihetta. Se ei ollut edes liian lyhyt vaan juuri täsmälleen oikean mittainen.

Pitää pyyhkiä välillä vaahtoa suupielestä. Voisin jatkaa samaan malliin vaikka kuinka pitkään. Asiallisempi analyysi vaatisi tuumaustauon, mutta en malta. Sitä paitsi tämän luettuani en oikein osaa lukea muutakaan ennen kuin olen juttuni tehnyt.

Koitetaan nyt kuitenkin lopuksi sanoa jotain järkevää. Kröhm.

Suosittelen Kalavaletta varauksetta kaikille, jotka pohtivat minkälaista maata ja maailmaa asuttavat. Tässä se on, yksissä kansissa, tuttuna kuin takakylän poikien taskulämmin kossu, outona kuin avaruus: Suomi sukeltamassa globaalin markkinatalouden innovaatiovirtoihin. Tänään yhtä ajankohtainen kuin ilmestymisaikanaan.

Kirjasta nauttii ehkä enemmän jos osaa lähiöslangin alkeet ja taloussivujen tutuimmat termit... mutta kumpikaan ei ole välttämätöntä. Ei myöskään ole tarpeen arvata, että Hanskin esikuva on ilmeisesti Spede; minä ainakin tunnen niin heikosti viihdemaailmaa, että vasta ihan kirjan lopulla moinen ajatus kävi edes mielessä.

Arto Salminen (2007, alkuperäinen 2005). Kalavale. Kansalliseepos. WSOY. ISBN 978-951-0-33379-2.

Arvioita:
Antti Majander Hesarissa
Salla lukupäiväkirjassaan
Jani Saxell Kiiltomadossa
Ina Inahduksessa

EDIT: Tuon Zimbardon kokeen lisäksi Kalavale voisi viitata myös Milgramin sähköshokkikokeisiin. Ja Sallan blogin kommenteista löytyi vihjettä, että tällaista olisi kokeiltu käytännössäkin... Kyllä ihminen on ihmeellinen!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Kohtalon miekka - Noituri (2)

Kuva: WSOY
Tykästyin jo Viimeisen toivomuksen kohdalla Sapkowskin pikkuisen vinoon huumoriin ja intertekstuaalisuuteen. Onneksi lainasin molemmat kerralla, joten Kohtalon miekkakin oli heti käsillä. Hajamielinen ja sotkuinen kun olen, hautasin Miekan vahingossa lehden alle ja unohdin sen matkaillessani Westerosissa... mutta siivouksessa se löytyi ja ehdin lukea tämänkin osan ajoissa ehdottaakseni sitä Blogistanian Globalia-kisassa vuoden käännöskirjaksi.

Palkintosijoille Miekka ei yltänyt, mutta siihen on varmasti syynä vain monen kirjanystävän lohikäärmeallergia. Ymmärrän taudinkuvan hyvin, sillä olen itsekin vasta viime vuosina parantanut vaivasta. Jälkivaikutuksena edellytän yhä lohikäärmeiltä ja niitä kukistavilta sankareilta vähän jotain normimiekkailua iskevempää.

Onneksi Kohtalon miekka on aito teräase, hiottu ja pureva. Kannesta ei heti uskoisi, mutta kyllä tämä ihan oikeasti on aikuisten ihmisten fantasiaa. Kuten Toivomuskin, Miekka koostuu erillisistä kertomuksista. Tarinat ovat päällisin puolin aika normisettiä, vaeltava noituri (ritari) kohtaa erilaisia vaikeuksia ja haasteita. Sapkowski käsittelee noiturinsa Geraltin vaiheiden kautta yksinäisyyttä, ystävyyttä, valintoja. Ja erilaisuutta ja samanlaisuutta.

Eräänlaisiksi kantaviksi teemoiksi nousevat rakastamisen kyky (onko sitä ja kenellä?) ja kohtalo (voiko elämä muuttua?). Rivien välistä voi halutessaan hamuta tarttumapintaa myös tosielämään. Fantasiamaailman ympäristöongelmat, kaupungistuminen, korruptio ja monikulttuuriset suhteet kuulostavat oikeastaan aika tutuilta.

Otetaankin lukunäytteeksi kohta, jossa Geralt heittää keikkaa tulkkina ihmisruhtinaan ja merenneidon riidellessä:
"Senkin häpeämätön hutsukka!" hän karjui. "Oikea kylmä makrilli! Hankkikoon itselleen turskan!" 
"Mitä hän sanoi?" Sh'eenaz kysyi uteliaasti uiden samalla laivan viereen. 
"Että hän ei halua pyrstöä!" 
"Sano hänelle... Sano hänelle että toivon hänen kuivuvan karrelle!" 
"Mitä hän sanoi?" 
"Hän sanoi toivovansa että hukkuisit", noituri tulkkasi. (s. 202)
Kohtalon miekka jatkaa ansiokkaasti Viimeisen Toivomuksen linjoilla. Mahtavaa kamaa. Hyvin toteutettua ja värikästä, riittävän kepeää ollakseen viihdyttävää, tarpeeksi syvää ollakseen kiinnostavaa. Kärkkäisen ilmeikästä suomennosta on minusta ilo lukea. Sapkowskin ovelat pienet yksityiskohdat tulevat hyvin läpi. Odotan jo innolla kolmatta osaa, jonka pitäisi Risingshadow'n mukaan olla tulossa kesällä.

Andrzej Sapkowski (2011). Kohtalon miekka. The Witcher. Noituri 2. WSOY. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. ISBN 978-951-0-36570-0.

Arvioita:
Vesa Sisättö Hesarissa
Raija Taikakirjaimissa
Marjis Kirjamielellä-blogissa
Morre Morren maailmassa
Maisie Kadonneet kirjanmerkit -blogissa