Anne Frank 1929 - 1945: Nuoren tytön elämä

Kuva: Avain

Poimin kirjamessuilta ostosekstaasissani tämänkin, Carol Ann Leen kirjoittaman Anne Frankin ja hänen perheensä elämää käsittelevän pokkarin. Melkein jo kävin kirjaan käsiksi Heliät hiekat luettuani, sillä teki mieleni lukea 'tavallisten ihmisten historiaa', mutta ei kai ollut riittävän levollinen olo. Nyt olen iloinen, etten silloin tarttunut tähän - Schlinkin Lukijan jälkeisiin tunnelmiin tämä oli juuri oikea kirja.

(Hih, kirjahamsterin elämä on helppoa - hyvin todennäköisesti käsillä on jotain tunnelmaan sopivaa. Muistuttakaa minua tästä kun kesällä taas kitisen kirjahyllyn imuroinnin vaivasta!)

Alkuperäisen Anne Frankin päiväkirjan lukemisesta on jo vuosia. Villasukka luki jonkin aikaa sitten uuden laitoksen. Olen lukenut alkuperäisen muistaakseni ainakin kahdesti, ensin yläasteella opettajan käskystä ja myöhemmin vapaa-ehtoisesti, mutta yksityiskohtaisesti salaisen siiven tapahtumia en pysty palauttamaan mieleeni.

Pysyvän muistijäljen Päiväkirja joka tapauksessa jätti. En unohda sitä epätodellista tunnetta, joka ensimmäisellä lukukerralla tuli: Anne on kuin kuka tahansa teini-ikäinen tyttö. Kuin kuka tahansa. Jos noin voidaan tehdä Annelle, noin voidaan tehdä kenelle vain.

Sen opin Anne Frankilta. Syyttömyys ei ole mikään puolustus.

Carol Ann Leen kirja ei tee yhtä vahvaa vaikutusta - miten se voisikaan? - mutta sekin on kiinnostava. Lee on aiemmin kirjoittanut lukuisia kirjoja Anneen ja holokaustiin liittyen, mukaan lukien Otto Frankin tarinan. Tämä kirja perustuu siis perinpohjaiseen ja pitkään tutkimustyöhön, voisi jopa sanoa aiheelle antautumiseen. Lee kuvaa Annen taustan ja kohtalon perusteellisesti; piilossa vietetty aika jää oikeastaan vähemmälle.

Ensimmäisenä sanon mikä minua vähän ällistytti: Lee nostaa esiin Annea kirjallisena supertähtenä. Tällaisen valekriitikon on toki turha vanhojen muistikuvien pohjalta pohdiskella Päiväkirjan ilmaisullista laatua, kunhan totean oman fiilikseni. Minulle Anne Frankin päiväkirja oli riipaiseva lukukokemus mutta enemmän kontekstinsa kuin kirjallisen tyylinsä tähden. Selvää on, että Anne halusi ilmaista itseään kirjallisesti ja halusi tulla kirjailijaksi - ja selvää on sekin, että hän kirjoitti monin verroin kypsempää tekstiä kuin hänen ikäiseltään odottaisi... Leen tulkinnasta on tosin luettavissa vaihtoehto, että elämä salaisessa siivessä oli eräänlainen painekattila, joka ohjasi Annen introspektioon. Pakotettuna äärimmäisen rajoitettuun elämäntapaan Anne syvensi ymmärrystään omasta itsestään ja kehitti kirjallista ilmaisuaan.

Leen kirjasta käy hyvin myös ilmi, miten vahvasti julkaistu Anne Frankin päiväkirja on editoitu versio. Anne itse uudelleenkirjoitti päiväkirjaansa nimenomaan historialliseksi dokumentiksi, lukijoita ajatellen - ja sitten hänen isänsä, Otto Frank, koosti uuden version yhdistelemällä alkuperäisiä ja uusittuja osioita. Otto myös jätti pois joitain kohtia, joiden koki loukkaavan vaimonsa muistoa tai jotka muuten katsoi sopimattomiksi... Ja sitten tuli kustantaja...

Mutta siis, uskon, että Anne Frankin päiväkirja tehoaa enemmän siksi kuka sen kirjoitti kuin siksi miten se on kirjoitettu. Eipä silti, jos teksti olisi ollut surkea, ei Päiväkirja olisi voinut muodostua niin tärkeäksi kuin muodostui. Annen potentiaali kirjoittajana on häviävän pieni osa siitä kaikesta, mikä keskistysleireillä menetettiin; sen menetyksen todistajana hän on ylivertainen.

Äh, nyt tulin kirjoittaneeksi kirjoittamisesta pitkät pätkät, vaikka oikeastaan kirjallisia puolia enemmän huomiotani kiinnittivät tässä kirjassa sivustakatsojien tarinat. Lee levittää lukijansa tarkasteltavaksi kaikki ne Frankien sukulaiset ja tuttavat, joiden kohtalo Päiväkirjassa jäi pikkuisten alaviitteiden varaan tai arvoitukseksi. Detaljit ovat vahvoja, mutta oikeastaan perheen ja Oton varhaisia aiheita vielä kiinnostavampia, jotenkin värisyttäviä suorastaan, ovat kaikki ne alankomaalaiset sivuhenkilöt, jotka eivät itse olleet syntyperänsä vuoksi uhan alla.

Kuka on luotettava, kuka ei? Kuka auttaa, kuka kavaltaa? Lukijan tarinan jälkeen juuri tämä kysymys tietenkin mietityttää. Äskettäin kuolleen Miep Giesin mielestä auttamiselle ei oikeastaan ollut vaihtoehtoa, mutta moni muu näki asian toisin tai oli kokonaan näkemättä sitä. Frankin perheen pidättänyt Silberbauer valitti 1963 lehtihaastattelussa, että emme tienneet mitä juutalaisille tapahtuu ja niihin aikoihin kukaan ei ollut enää kiinnostunut juutalaisista [--] jos Frank ei olisi ollut mennyt piiloon, hänelle ei olisi käynyt kuinkaan.

Carol Ann Lee toteaa, että Alankomaat oli Länsi-Euroopan pahin paikka, mitä tulee juutalaisten kuolleisuuteen holokaustin aikana.

Kaikkein tuhoisin tekijä oli Alankomaiden byrokratia, joka oli panostanut laatuun ja tehokkuuteen ja kirjannut väestörekisteriin kunkin henkilön uskonnon, mikä oli saksalaisille arvokasta tietoa. Amsterdamissa ei toiminut missään aiheessa yli kahtasataa saksalaispoliisia, mutta miehitysjoukot pystyivät suorittamaan tehtäviään kohtaamatta laajaa vastustusta. Alankomaiden maanalainen lehdistö kirjoitti juutalaisten ahdingosta suhteellisen vähän. (s. 275).

Lee listaa kirjassaan armotta yksi kerrallaan voimaan tulevia kieltoja, joilla juutalaisten elämää rajoitettiin. Tässä muutamia poimintoja vuosilta 1941 - 1942: ei pääsyä elokuvateattereihin, pakollinen rekisteröinti, lääkärien ilmoitettava juutalaisuudestaan, juutalaisten luovutettava radionsa, ei pääsyä pörssiin, orkesterit arjalaistetaan, ei saa käyttää yleisiä puistoja. Ei saa kuulua yhdistyksiin, ei saa matkustaa, ei saa käyttää autoja, ei saa käydä julkisia kouluja, ei saa ostaa hedelmiä ei-juutalaisista kaupoista, ei saa käyttää julkisia kulkuneuvoja, ei saa luistella, ei saa ajaa polkupyörällä, ei käydä kalatoreilla.

Ei saa myöskään kalastaa.

Kaikki nämä määräykset olivat julkisia. Voiko joku - voiko kukaan? - oikeasti olla tietämättä, että ihmisryhmän kohteleminen näin on väärin? Ja kuitenkin kovin monen on täytynyt hiljaisesti hyväksyä syntyperään pohjautuva sorto. Pelkoa, piittaamattomuutta, oman edun tavoittelua, laiskuutta, nurkkakuntaisuutta, rasismia...?

Carol Ann Lee sai miettimään. Tänään ja täällä elämme hyvin erilaisessa maailmassa kuin Anne Frank, mutta onko ihminen muuttunut? Muistelin tilanteita, joissa itse olen vaikkapa kahvipöydässä ajatellut, että läsnäolijat puhuvat ikävään sävyyn jostain ihmisryhmästä ja sietänyt sen vaiti. Olen ajatellut, että aina ei voi riidellä; olen ajatellut, ettei minulla ehkä ole oikeutta tuputtaa omaa arvomaailmaani muille. Eikä olekaan. Matkasaarnaajat ja fanaatikot ovat rasittavia, oli aate mikä vain.

Ehkä pitäisi ainakin lakata hiljaisesti hyväksymästä. Irvistää ja kävellä ulos? Kas siinä koko suvaitsevaisuuden ongelma pähkinänkuoressa. Olenko suvaitsematon jos en suvaitse suvaitsemattomuutta? Tällaista voi pähkäillä vain demokraattisen, koulutukseen kannustavan ja mielipideilmastoltaan aika avoimen maan asukki. Etuoikeus sinänsä.

Eksyin aika kauas kirjasta, taas vaihteeksi.  Tiivistetäänpä loppuun. Leen teosta voi suositella Päiväkirjaa rakastaneille ja aikakaudesta kiinnostuneille. Lee on paikka paikoin vähän liiankin perusteellinen, ja intoilee välillä liikaa, mutta kokonaisuutena ottaen kirja oli hyvä lukukokemus. Schlinkin jälkeen olin tämän tarpeessa. Lukijakin tavallaan sanoi sen, mutta Lee muistutti vielä painokkaammin: ymmärtäminen ei ole sama kuin anteeksiantaminen.

Carol Ann Lee (2011, alkuperäinen 2009). Anne Frank 1929 - 1945. Nuoren tytön elämä. Avain. Suomentanut Seppo Raudaskoski. ISBN 978-951-692-832-9.

Arvio:
Villasukka kirjahyllyssään
Eira Uusitalo Kotiliedessä
Paula Luen ja kirjoitan -blogissa
Susa Susan kirjastossa