 |
| Kuva/kansi: Atena (On muuten paljon raikkaampi ja valkoisempi livenä!) |
Mistä viivästys? Rehellisesti sanottuna: olen vähän jo tympääntynyt lukemaan lasten näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tuntuu kuin niitä olisi mahtunut aika monta viimeiseen puoleentoista vuoteen. Lapsi kertojana ei tietenkään ole huono ratkaisu, jos siten saa parhaiten sanottua sen mitä haluaa sanoa, mutta minun kohdallani Lumen syli lähti tässä suhteessa takamatkalta. Lapsikertoja ei itsessään enää minua innosta vaan paremminkin vieraannuttaa, vaikka moni kirjoittaja (esimerkiksi Franzén ja Jalonen) onnistuukin loistavasti.
Lumen syli ei tosin ole kokonaan lapsen vinkkelistä kirjoitettu. Kertojina vuorottelevat pieni Helmi, jonka maailma ei ole mikään suojaava simpukankuori, ja Kaarina, nuori opettajatar ensimmäisessä työpaikassaan. Helmin yksinhuoltajaäiti Elsa tekee kahta työtä ja haaveilee vielä toisenlaisestakin naisenelämästä. Helmin paras ystävä Mirjami kuolee. Kukaan ei ehdi kuunnella Helmiä, ei halata, ei huomata, ei kukaan paitsi joskus isoveli Pena, oman aikansa syrjäytyjä.
Kaarinalla-opettajallakin on omat kasvukipunsa. Edes hän ei huomaa, miten tärkeä olisi Helmille. Onneksi on Mirjami. Hän on kuolleenakin paras leikkitoveri.
Helmiä tulee kirjan mittaan sääli. Grönroos onnistuu välittämään jotain koskettavaa yksinäisen lapsen tuntemuksista ja peloista. Silti en kunnolla tempautunut mukaan. Kaarinan ja Helmin sävyissä ei ole minun makuuni riittävästi eroa ja Helmi tuntuu aivan liian kypsältä ikäisekseen. En vain saa päähäni, että ekaluokkalainen minäkertoja kuvailee unelmointiaan näin, ei vaikka hän kuinka monipuolistaisi sanavarastoaan Ankkalinnassa:
Sukseni luistavat, hiihto on huimaa. Iltaisin minut tuudittaa uneen koirien kumea haukku. Yöllä tuuli kasaa lunta, aamulla isot kinokset lepäävät teltan ympärillä. Jatkan matkaa. Lopulta löydän uuden vitilumen seudun. Maata halkovat vain minun suksieni jäljet, ei kenenkään muun. Karttaan kirjoitetaan Helmin maa, itse löytämä ja ikioma.
En päässyt perille. Eksyin. Katosin. Löydyin, mutta aikaa oli kulunut liian paljon. Olisinpa ollut perhosentoukka, talviunille jäänyt, kesällä herännyt. (s. 71)Kaunista tekstiä. Grönroos kirjoittaa sujuvasti ja hyvin ja selkeästi... mutta minusta tällainen kauneus olisi kyllä toiminut paremmin kolmannessa persoonassa kuin Helmin minä-muodossa kertomana. Ei tässä kai sellaista realismia tavoiteltukaan kuin alussa mainitsemissani esimerkeissä. Silti lukemistani hiersi koko ajan ristiriita Helmin ikäiselleen mainiosti sopivien oivallusten ja ymmärryksen kanssa (se miten Helmi näkee perheensä, se miten hän toimii on kaikki täysin uskottavaa) ja hänen ihmelapsi-ilmaisunsa välillä.
60-luvun yksinhuoltajaperheen arki kaikkine yksityiskohtineen tuli tosiaan hienosti kuvatuksi kaikkine raadollisine piirteineen. Esimerkiksi kauppias oli hieno yksityiskohta. Pidin myös siitä, miten äidin perimmäinen välinpitämyys tuotiin esille, hienovaraisesti suodattaen. Helmin äiti on tässä kirjassa sitä ihmistyyppiä, joka oikeastaan kunnolla tunnistettiin vasta myöhemmin, mutta epäilemättä oli olemassa jo 60-luvulla: itsekeskeinen ja itsekin iästään huolimatta keskenkasvuinen vanhempi, jolle perhe on enemmän riippakivi kuin voimavara. Kuitenkaan hän ei ole paha, vain itselleen väärässä tilanteessa.
Juonellisesti Lumen syli alkaa vahvasti ja loppuu vahvasti, mutta välissä on paljon sellaista, joka jää irtonaiseksi ja tuntui lukiessa jopa puuduttavalta. Koulumaailmasta 60-luvulla oli tosin mukava saada nämäkin vilaukset; peilasin tätä mielessäni usein Jalosen Poikakirjaan. Silti melkein herpaannuin väillä.
Mutta lopun rankkuus pelastaa silmissäni paljon. Viimeiset 60 - 70 sivua piti suorastaan laukata. Loppu ikään kuin jämäköitti tarinaa jälkikäteen. Piti oikein pohtia, että hetkinen, olikos tuo nyt reilua. Mutta kyllä, Grönroos on sijoitellut matkan varrelle kohtuullisen määrän vihjeitä odotuksia luomaan. Jotkin ratkaisut tuntuvat mietittynäkin vähän irrallisilta, mutta kokonaisuus koheni kummasti silmissäni, ja muidenkin henkilöiden kuin Helmin psykologiassa alkoi olla mielenkiintoa.
Ilman hyvää loppua olisin kuitannut tämän keskinkertaiseksi. Nyt sanoisin että keskinkertaista parempi esikoinen kumminkin, ja varmasti sellainen kirja, josta moni pitää minua enemmän. Hih, no kun noita arvioita tuossa alla vilkaisee - tosiaankin moni piti enemmän!
Kirjan lukeneille vinkki: siitä keskustellaan häpeämättömästi spoilaavassa ja kaikki teoriat pöllyttävässä Juonittelua-blogissa! Suoraan lumen syliin pääsee uppoamaan tästä.
Satu Grönroos (2012). Lumen syli. Atena. 311 sivua. ISBN 978-951-796-811-9.
Arvioita:
Sirpa Pääkkönen Hesarissa
Marjaana Roponen Aamulehdessä
Jaakko Kirjantila-blogissa
Kirsi Kirjanurkassaan
Susa Järjellä ja tunteella -blogissa
Katja Lumiomena-blogissa
Leena Lumi
Onpa tosiaan aika kypsää tekstiä ekaluokkalaisen suusta. Jos vertaa esimerkiksi Franzénin Peteen, niin uskottavuudella on eroa kuin yöllä ja päivällä. Pitänee kuitenkin lukea kirja ennen kuin tuomitsen, se kuitenkin vaikuttaa muuten aika kiinnostavalta.
VastaaPoistaEn muuten ollenkaan ennen tätä edes älynnyt kyseenalaistaa tuota uskottavuutta! Mutta nyt kun noita Helmin ajatuksia ja sanomisia miettii, ovathan ne ehkä lapsen suuhun liian aikuismaisia. Onneksi en kirjaa lukiessa sitä tajunnut ajatella, sillä minuun tämä upposi kyllä täysillä ja rakastin tätä :)
VastaaPoistaVillasukka, vika on varmaan enemmän minussa kuin kirjassa kun ei ihan täysillä uponnut! Tuli vähän sellainen olo, että "tämä on jo nähty ja tehokkaammin", Jalosen ja Franzénin ja vähän Donoghuenkin jälkeen mulla on kovat vaatimukset lapsinäkökulmalle! Mutta anna kaikin mokomin tälle tilaisuus, tosi moni on tykännyt. Olen haparoivine hymyineni selvässä vähemmistössä. :-)
VastaaPoistaSusa, heh, pakko sanoa samaa kuin Villasukalle, saattoi olla vika minussa. Niinhän se on, että kun on tarinassa mukana ja sisällä, ei tuollaista edes huomaa - ja kun lukee kulmiaan rypistellen, bongaa kaikki ongelmat. Oli luultavasti virhe ottaa tämä lukuun juuri nyt vain siksi, että oli "myöhästynyt" olo! Ensi kerralla jätän suosiolla kirjan odottamaan otollista hetkeä, olkoonkin kirjakerhokirja :D
Booksy, tuo Helmin äidin tyyppi on minulle niin muistissa ja sosiaaliluokasta riippumatta. Yläluokalla vain oli sodattimena palvelijat ja monessa keskiluokankin perheessä oli vähinätin lastenhoitaja.
VastaaPoistaOlet oikeassa: Helmin äiti kuvattiin hienosti!
Siihen aikaan ei lapsilta kysytty 'Mitä kuuluu?', 'Miten olet viettänyt päiväsi?' Kotiapulaiset olisivat voineet kysyä, jos olisivat ehtineet ja jos olisivat, niin olisiko se ollut kuitenkaan sama. Parempi teitysti jotain kuin vain ei mitään.
Kyllä näitä helmitarinoita riittää '60 -luvulta...
Minulla on sama juttu kuin sinulla eli aika-ajoin koen oikein tuskaa asettua lukemaan lapsen näkökulmasta. Tässä Grönroosissa se ei tuntunut sillä elin kaiken uudestaan...Vaikka siis ei minulla mikään tässä ollut yksi yhteen ja oli molemmat vanhemmat, mutta nyt minä itse palasin kuitenkin jälleen lapseksi.
Monet lasten näkökulmasta katsotut kirjat ovat hiukan ikävystyttäviä, jos suoraan sanotaan. Harkitsen koko ajan tarkemmin mitä otan lukuun.
Leena, tosiaan, tuossa Helmin äidissä oli minusta sitä jotain... ja olet aivan oikeassa, tämä lasten tunteiden huomioiminen ja lapsen yksilöllisyyden miettiminen on melko uutta. Muistelen toisen mummin lääkinneen surujani mm. lähettämällä viinimarjapensaita perkaamaan... eikä se ollut mitenkään julman tuntuista. Ajat ja tavat!
VastaaPoistaLuitkos sinä muuten sen Franzénin Tumman veden? Jos et, suosittelen... pikkuisen rankka mutta hyvin uskottavan tuntuinen.