Tumman veden päällä oli monessa mielessä todella hyvä romaani todella vaikeasta asiasta. Franzén onnistuu melkein sataprosenttisen uskottavasti rakentamaan lapsen näkökulman kirjaan. Lyhyehköt muistot, välähdykset, joista romaani koostuu, ovat tässä onnistunut ratkaisu. Teksti on juuri sellaista tarkkaa mutta heikosti tiedostavaa ja yhdistävää havainnointia, joka tuntuu aidolta esikouluikäiselle. Oma minä on jo, mutta sen reflektointiin ei pieni vielä ihan yllä. Pidin kovasti varsinkin Papan ja Mummon hahmoista kertoja-Peterin silmin nähtynä.
Takakannessa kirja on "kasvukuvaus". Minusta paino on enemmän kuvauksella kuin kasvulla. Päähenkilön kypsyminen ei tullut minulle ilmeiseksi. Sen sijaan tunnelma kirjassa oli uskomattoman vahva. Olen lähes samaa ikäluokkaa kuin kirjailija, ja lapsuusmuistot suorastaan ryöpsähtivät mieleen. Naapurin penskojen paremmat sukset, mummolan tummunut sauna, villavanttuut ja emalimukit. Franzén tyytyy kuvailemaan kuten lapsi kuvailisi, ei arvota eikä tulkitse. Muuten aikamatka ei onnistuisikaan.
Pappa kapuaa lauteilta alas näppärästi niin kuin ei tuntisi uuvuttavaa kuumuutta ollenkaan ja alkaa sekoittaa minulle sopivaa vettä tummenneella itse tehdyllä rautakauhalla. Minä käännän vähän jakkaraani ja istahdan selkä pappaan päin. Hiukseni pestään, korvat, niska, kainalot, selkä, kikkeli, takapuoli, jalat.
"Kyllä nyt tullee puhasta, ko oikein natisee", pappa sanoo ja pyyhkii loputkin saippuat selästäni ja kaataa puhdasta, sopivan lämpöistä vettä päälleni. Parempaa kuin suihkussa! Pappa avaa minulle oven pukuhuoneeseen, josta tulvahtaa viileä ilma ja raikas, puhtaiden vaatteiden tuoksu. Pappa kopauttaa muutaman kerran rautakauhalla lämpöpatteriin, jotta mummo tietää tulla hakemaan minut takaisin yläkertaan. (s. 26-27)Tumman veden hypnoottinen kupla särkyi minulla vasta ihan lopussa. Muutamassa kohdassa vähän jo kipristeli aikaisemminkin, mutta vasta lopussa sorruttiin pahemmin: ekaluokkalainen ei ajattele niin kuin Peter toiseksi viimeisessä luvussa. Ehkä tarkoitus oli osoittaa tunnetilojen selvemmällä verbalisoinnilla Peterin kasvaneen, mutta... nyt ei mennyt läpi. Myös häpeän puuttumista mietin. Odottaisin Peterin olevan salailevampi, mutta toisaalta, isät näyttävät naapurustossa olevan aika arvaamattomia olentoja yleisemminkin.
Voi olla, että olen suotta rakkikoirana pienten puutteiden kimpussa, koska kalikka muuten kolahti niin kohdalleen. Auts. Mutta totta puhuen isoin miinus minulle oli pliisu lopetus. Lapsikertojan näkökulma juuri ja juuri kai oikeuttaa sen. Kun koko matka on kuljettu lapsen virran mukana, on ehkä turha vaatia selkeää päätöspistettä.
Onneksi oli sentään lopetus. Jep, olen rahvaanomaisen kiintynyt selkeisiin kaariin ja/tai kunnon lopetuksiin. Elämä ehkä vain jatkuu, mutta sillä ei olekaan käsikirjoittajaa. Romaanikirjailija voisi päätyä vähän dramaattisempaankin ratkaisuun. Nämä liudentuneet loput - joskus totaalinen lopetuksen puuttuminen - ovat sellainen meemi, jonka näkisin mielelläni menevän joskus muodista.
Luulen, etten pitäisi tästä kirjasta yhtä paljon toisella lukemisella. Nyt tunnelma ja yksityiskohdat vetivät, mutta toisto söisi tehon. Silti tämä on erittäin hyvä kirja, pienine puutteineenkin. Esikoiskirjaksi huima esitys. Voikohan Pieneltä Esikoiskirjakerholta voi odottaa tällaisia? Rima taisi juuri nousta.
Peter Franzén (2010). Tumman veden päällä. Helsinki: Tammi.
Antti Majander Hesarissa tykkäsi kirjasta. Putte Wilhelmssonin arvionti Turun Sanomissa taas on paikoin aika raaka - ja hups, hänen mielestään häpeä on yksi romaanin emotionaalisista kiinnekohdista. Hyvä että selvisi nyt minullekin *irvikissan virnettä hämärässä*. Useiden blogistanilaisten arvioihin löytyvät hyvin linkit Jorin marraskuisesta postauksesta, joten ohjaan tätä kautta niihin; lisäksi Susa bloggasi tästä viime viikolla.
Koska minut mainittiin arvostelussa peräti kahdesti, niin koen tarvetta kommentoida jotenkin :)
VastaaPoistaAjatukseni taisivat tarttua tuohon Turun Sanomien arvioon, missä tulee aika tiukkaa tekstiä, mutta sitten toisaalta myös pikkuisen kehuakin. Täytyy myöntää, etten ole pahemmin "oikeiden" kriitikoiden arvosteluja lukenut, enkä toisaalta saanut nytkään siihen lisäintoa. Wilhelmssonin rima näyttää yksinkertaisesti olevan niin korkealla, että jos kirja saisi häneltä pelkkää ylistystä, niin luultavasti se menisi minulta kokonaan yli hilseen.
Oikeastaan pitäisi olla vain tyytyväinen siihen, että oma rima on matalammalla; lukeminen yleisestikin on paljon kivempaa, kun vastaan tulee enemmän kirjoja jotka sen riman ylittävät.
Kiva että sait kirjan vihdoin luettavaksi! Arviosi oli tosi osuva ja mainio, kiitos siitä:)
VastaaPoistaJori: hyvää ei voi mainostaa liikaa :-) Sinulla oli niin intohimoinen postaus tästä kirjasta, että se ratkaisi asian, tuumasin että kirja joka herättää voimakkaita tunteita on lukemisen väärti.
VastaaPoistaTuo Wilhemssonin kritiikki oli kovin vastakkainen omien ajatusteni kanssa, siksi oli pakko linkittää se... Se häpeä-juttu huvitti. Tällaisten takia koitan lukea arvosteluja vasta jälkikäteen; onneksi muisti on niin huono, etten yleensä kirjoittaessa muista mitä kirjan piirteitä on aiemmin nähdyissä blogeissa tai Hesarissa kehuttu tai moitittu.
Kävi myös mielessä, että ainakin tässä tapauksessa kriitikko on lukenut ihan erilaisella 'silmällä' ja tavoitteella kuin meikämaija, jolla on vaan ajatuksena kirjasta nauttiminen. En shoppaa kirjoista symboliikkaa; kyllä se saa hypätä sieltä ihan spontaanisti jos on hypätäkseen :D
Susa P: kiitos! *niiaa nätisti*