tiistai 5. huhtikuuta 2011

Poikakirja

Kuva/kansi: Otava/Maija Vallinoja
Olli Jalosen Poikakirja ponnahti lukulistalle täältä: Blogistanian varjo-Finlandiasta. Ihan niin kuin tavallisessakin Finlandia-kisassa, listalta pois jääneistä kirjoista käydään melkein kiivaampaa keskustelua kuin listalle päässeistä. Salla poimi joukkoon Franzénin romaanin Tumman veden päällä, mutta Poikakirja jäi pois, mikä kirvoitti etenkin Kirsiltä voimakkaan puoltolauseen. Meninkin heti ja laitoin varauksen sisään kirjastoon. Ja jonotin. Ja jonotin.

Kirja sai odotella vielä kotiin asti päästyäänkin: minua pidätteli pienoinen ennakkoluulo. Hävettää myöntää tämä, mutta kovasti palkinnoin kaapin päälle pönkätty kirjailija epäilyttää aina vähän. Huolestuttavampaa lupausta kuin 'luonnehdittu kirjallisuutemme kruununjalokiveksi' en äkkiseltään keksisi kirjan liepeeseen... Varmaan pelkään ei-niin-alitajuisesti, että kriitikkojen yleisesti ylistämässä kirjailijassa on jotain niin hienosyistä, että teos menee minun käsissäni ihan hukkaan. Mutta Essi Kummun Karhun jäljiltä olin myyttisen naisenergian voimantunnossa: luin Poikakirjan.

Poikakirja on rinnastettu useasti Peter Franzénin esikoiseen Tumman veden päällä. Kirjojen asetelmissa onkin todella paljon samaa. Molemmissa kertoja on nuori poika, jonka kokemusmaailman kautta ympäristöä havainnoidaan; molemmissa kokemusmaailmaan sisältyy kipeitä ja vaikeita asioita. Molemmat kuvaavat pojan kasvua kohti kypsyyttä.

Jalosen kertojaääni on kuitenkin aivan toisenlainen. Poikakirjan Ollin kertoma on ajateltua, harkitunoloista tekstiä, ja Ollin tarina yhdistyy ympäröivän yhteiskunnan traumoihin monitasoisemmin kuin Veden perhekeskeinen draama. Jalonen havainnoi jotenkin selvemmin yhteisöä ja aikaa yksilön kautta kuin Franzén, jonka romaanin täytti yksityiskohtien tekstuuri, melkein käsinkosketeltava tuntuma koettuun.

Imeydyin enemmän mukaan Veteen kuin Poikakirjaan. Luin Veden tunteella kun taas Poikakirjan aavistuksen viileämpi ja etäisempi tyyli (Ollista odottaisi luonnontieteilijää) herätti enemmän ajattelemaan ja tulkitsemaan. Tämä tosin saattaa olla sukupolvijuttu: Franzénin lapsuus on minunkin lapsuuttani - Ollin oppivuosia en ole elänyt, Luojan kiitos. Poikakirjan koulukuvauksessa on hypnoottista mielenkiintoa, sitä seuraa jähmeän avuttomana kuin hidastuksena tapahtuvaa junaonnettomuutta.

Teksti on kauniin konstailematonta, rauhallista mutta silti lapsen suuhun sopivaa. En ota lukunäytettä koulusta, vaan - jatkaakseni tätä kohtuutonta Franzéniin vertailua johdonmukaisesti - saunasta:
Pesuhuoneessa isä tekee ämpärillisen sopivaa vettä ja kaataa siitä ensin puolet minun päälleni ja loput itsensä päälle. Kallion Pena lantraa sillä välillä padasta kuumaa ja kraanasta kylmää ja kaataa koko ämpärillisen kerralla päänsä päältä niin että betonilattialle tippuessaan vesi plätsähtää kovalla äänellä ja roiskuu joka suuntaan.
Sitten saa mennä saunan puolelle. Minulla on oma paikka keskilavon reunassa. Siinä on hyvä nojata seinään johon on puhalluslampulla kuvioitu tummempia kohtia ja poltettu pihkareikiä kiinni.
Ovat huuhdelleet naisenhajut pois, isä sanoo ylälavolta ja tarttuu metalliseen kuuppaan, katsoo siihen sopivan aloitusmäärän vettä ja viskaa pesäluukusta kiville. Se osaa viskata niin että vesi menee kuin yhtenä pirstaleisena palikkana ilman läpi ja putoaa tarkasti pönttökiukaan sisään. (s. 73-74)
Kirjan leudohko loppu istui kokonaisuuteen hyvin. Viimeinen luku teroittaa ja korostaa Olli kasvua hienostuneesti, turhia alleviivaamatta. Vaikkei mitään dramaattista tapahdu, lopusta saa tyydytystä ja se on uskottava päätös tarinalle. Kaikkiaan Poikakirja oli minusta selvemmin ja todemmin kasvukertomus, kehityskertomus. Olli kypsyi kirjan mittaan, otti elementtejä miehen malliinsa läheltä ja kauempaa. Koulun ja ikätoverien tärkeys jäi mietityttämään teinityttöjen äitiä. Kiusaaminen on vaihtanut kaapua mutta voi pulskasti edelleen.

Hyvä kirja, kuiskasi eikä huutanut. Miksiköhän tulee mieleen Leena Lander? Tyyni kertojaääni kuvaamassa toteavasti kamalia asioita on varmaan se yhteys.

Vielä bonuksena ajatus, joka tätä kirjoittaessa nousi mieleen - olipas kirotun vaikeaa sanoa Poikakirjasta yhtään mitään vertailematta sitä Veteen! Miten raivostuttavan epäreilua molempia kirjailijoita kohtaan. Ja noloa. Mutta näinhän se menee että ihminen arvioi aina vertaamalla johonkin: jos ei muihin kirjoihin niin omiin kokemuksiin tai kuvitteelliseen ideaaliin. Tässä tapauksessa oma rajoittuneisuus vain sattuu pännimään. Jäi fiilis että lukukokemus olisi ollut toisenlainen, jos en olisi lukenut Franzénin kirjaa ensin, ja vielä äskettäin.

Mitä ihmettä minä höpisen? Hyviä kirjoja molemmat - unohtakaa analyysiangst ja lukekaa vaan. Kun kirjastolakkoni oikeasti loppuu, taidanpa uskaltautua vielä uudestaankin Olli Jalosen kirjojen pariin, kriitikkojen kehuja uhmaten *kiristää rintapanssarin nauhoja*

Olli Jalonen (2010). Poikakirja. Helsinki: Otava.

Arvioita:
Arto Virtanen Parnassossa
Mervi Kantokorpi Hesarissa
Pertti Ehrnrooth Keskisuomalaisessa
Veijo Hietala Turun Sanomissa

10 kommenttia:

  1. Pidin Poikakirjasta ja juuri sen tyylistä katsoa asioita aika neutraalin tyylisesti, mutta kuitenkin vahvasti. Lisäksi mua inspiroi kurkistaa aikaan, josta mulla ei ole oikein mitään kuvaa. Franzenia en olekaan lukenut enkä muistanut vähään aikan. Pitää lukea joskus. Ehkä sitten vertailen näitä toisinpäin :D

    VastaaPoista
  2. Miekin vertasin juuri tuohon Franzeniin, sillä se vain väistämättä tuli mieleeni. Mietin, että olisi mukava lukea "poikakirja" myös 80-luvusta, mutta en keksinyt yhtään sopivaa ehdokasta.

    Minun tekisi mieli lukea se 14 solmua Greenwichiin

    VastaaPoista
  3. Heh, mainiota jos kirja, jota en itse (vieläkään) ole lukenut, on löytänyt tiensä luettavaksesi blogini kautta. :) Kai tää tosiaan täytyisi itsekin lukea, ja se Franzén myös...

    VastaaPoista
  4. Mari A., hyvä juttu, kokeile sinä toisin päin :-)

    Hanna, ei tule kyllä minullekaan mieleen 80-luvun poikakirjaa... hmm. Täytyy laittaa alitajuntaan tilaus josko löytyisi. Mutta molemmat ovat kyllä sellaisia, että tuskin olisin ilman blogeja näihin tarttunut. Tuota 14 solmua minäkin mietin, mutta katsotaan nyt kun saan nykyisen pinon laskemaan siedettävälle tasolle!

    Salla, enpä tullut ajatelleeksi tuota noin, mutta olet aivan oikeassa :D
    Sellaista se on näiden ehdokaslistojen kanssa, oli niin mielenkiintoinen keskustelu että virisi kaikenlaisia ajatuksia!

    VastaaPoista
  5. Franzenin jälkeen muistan tätä lukiessani koko ajan odottaneeni pelolla, milloin jollekin lapselle tapahtuu jotain mitä en haluaisi tietää.

    VastaaPoista
  6. Hienoa! Tämä on yksi viime syksyn suosikeistani! Minäkin vertailin mielessäni Franzéniin ihan liikaa :( Suosittelen tätä kaikille aikuisille, poikien ja tyttöjen äideille, opettajille... Herättää ajatuksia.

    VastaaPoista
  7. Jori, ja tapahtuihan tässäkin... :-/ ei vain ihan samalla tavalla.

    Kirsi, tuo Franzéniin vertailu tosiaan on vähän liian helppo ja epäreilu ratkaisu, mutta vaikea välttää jos sen on ensin lukenut.

    VastaaPoista
  8. Minäkin luin tämän ja Franzénin suht lähekkäin ja vertailu tuntui väistämättömältä. Ja molempia kirjoja myös syrjittiin johdonmukaisesti kaikenlaisissa palkintoraadeissa.

    Minäkin "imeydyin" enemmän mukaan Franzénin kirjaan kuin tähän. Ehkä se johtui myös siitä lapsen näkökulman käyttämisestä. Tässä Poikakirjassa näkökulma oli jotenkin ulkopuolisempi ja etäisempi...

    VastaaPoista
  9. Minä tykkäsin sekä Franzénista että Jalosesta. Onneksi kirjojen lukemisen välillä oli useampi kuukausi ja niin ollen ei tullut paljon kirjoja vertailtua.

    Hienosti kirjaa analysoit ja siitä kirjoitit.

    Vinkkaan, jos sopii, tähän tekstiisi lukupiirissämme, jossa Poikakirjaa käsitellään parin viikon päästä. On mielenkiintoista kuulla, mitä piiriläiseni kirjasta sanovat (piirissä on hyvin eri-ikäisiä ihmisiä).

    VastaaPoista
  10. Zephyr, onneksi sentään toinen pääsi Blogistanian omalle varjo-Finlandialistalle (joka epäilemättä on 10 vuoden kuluttua paljon halutumpi palkinto kuin edeltäjänsä, heh). Mutta kuten siinäkin keskustelussa spekuloitiin, tässä voi olla sellaista takana, että ei haluta moneen kertaan samalle kirjailijalle tarjota palkintojen tuomaa nostetta... Huh, en kyllä kadehdi näistä palkinnoista päättäviä, minusta on jumalattoman vaikea asettaa kirjoja paremmuusjärjestykseen kun ne ovat niin omanlaisiaan kaikki :-)

    Anna Elina, kiitoksia *niiaa nätisti* Tosi mukava kuulla että tykkäsit tekstistäni, ja ilman muuta saa vinkata!

    VastaaPoista

Pahoittelut sanavahvistuksesta. Roskapostitulva pakotti pystyttämään suojavallin.