Viidakkolapsi

Kuva: MTV3

Täällä eletään nyt näemmä täyttä (muiden) elämää, sillä heti presidentin elämäntarinan perään syvennyin toisenlaiseen elämään: sellaiseen, jota vietetään Länsi-Papuan viidakossa. Jos YK-diplomatia ja suomalainen esivaalittelu tuntuvatkin aika ajoin vähän vierailta, ovat fayu-heimon naimamenot ja viidakkolapsen nauttimat toukkavälipalat vielä monta astetta eksoottisempaa kamaa.

Viidakkolapsi on Sabine Kueglerin tarina hänen omasta elämästään. Kuegler oli viiden vanha, kun hänen perheensä muutti Länsi-Papuan viidakkoon fayu-heimon luokse. Vanhempia ajoi lähetysinto ja kielitieteellinen missio, sillä heimo oli vastikään "löydetty"... joskin epäilen, ettei heimo ollut huomannut olevansa kadoksissa. Yhtä hyvin voisi sanoa, että fayut löysivät valkoiset; hehän törmäsivät kummajaisiin Kueglerin mukaan ensimmäistä kertaa nimenomaan löytöretkeillessään. Joo, nipo nipo.

Sabine Kuegler kirjoittaa hyvin vahvasti omasta yksityisestä näkökulmastaan, vaikka pyrkii tuomaan tekstiin välillä muutakin kuin kokemusperäistä tietoa. Saksalaistaustainen Kuegler asui fayujen luona 17-vuotiaaksi, noin osapuilleen... hän vietti välissä yli vuoden Saksassa ja USA:ssa, ja kävi välillä koulua Papuan pääkaupungissa Jayapurassa muiden länsimaisten lasten kanssa.

Viidakkolapsesta jäi kahtalaiset fiilikset. Olen iloinen että lukupiirin kautta löytyi tällainen erikoinen elämäkerta, mutta toisaalta tyylilaji ärsytti. Koin lukevani tilitys- ja paljastus- ja ehkä tunnustuskirjaa, en niinkään elämäkertaa. Oli kuin kirjoittaja hakisi/vaatisi ymmärrystä tunteilleen ja epäonnistumisen kokemuksilleen. Aitoa... mutta minulle lukijana vieraannuttavaa.

No, sanotaan että rippi on hyväksi sielulle. Toivottavasti kirja teki kirjoittajastaan onnellisemman. Tästä lukijasta kirja teki sikäli onnellisemman, että suurin osa kirjasta oli kiinnostavaa luettavaa. Kuvaus fayu-kansasta ja sen tavoista oli kiehtovaa, ja viihdyin hyvin Kueglerin perhesattumusten kanssa. Uskomatonta elämää... ja kieltämättä Kueglerin perusoivallus elämästä betoniviidakossa kolahti; elämme niin itsestään selvästi erilaisten pakkojen alla, että niitä ei useimmiten edes huomaa.

Itse asiassa Kuegler suomii aika ankarasti modernia teollistunutta elämää. Viidakon ja Euroopan asettaminen toistensa vastakohdiksi kuitenkin ontuu, sillä hänen sävynsä fayuja kuvatessa on yhtä aikaa ihaileva ja alentuva. Ilmeisesti kumpikaan maailma ei ole hyvä. Siellä viidakossa pitää lakata raiskaamasta lapsia ja täällä länsimaissa pitää lakata haluamasta uudenmallista kahvinkeitintä. Downsiftaus-piste-fi?

Äh, kuulostanpa kärttyisältä. Otetaanpa lukunäyte:

Parasta meidän sisarusten mielestä oli kuitenkin se, että Fayu-lapset alkoivat nauraa. He löysivät meidän kanssamme vähä vähältä oman lapsuutensa, jonka viha ja kauhu olivat heiltä vieneet. Heidän elämänsä oli leimannut pelko alusta alkaen. Opimme myös vähitellen ymmärtämään syyn siihen. 

Fayu-kulttuurissa tunnettiin vain kaksi kuolisyytä: ihmisen tappoi joko nuoli tai kirous. Luonnolliseen kuolemaan ei uskottu, sillä lääketieteellinen tietämys puuttui. 

Syynä siihen, että ihmisen tappoi nuoli, oli useimmissa tapauksissa niin kutsuttu verikosto. (s. 117)

Kiinnostavaa ja samalla ylhäältä alas suunnattua. En teeskentele, että kaikki kulttuurit olisivat mielestäni samanarvoisia; pohjoismainen hyvinvointivaltio rokkaa ihan eri sarjassa kuin useimmat muut. Mutta jotenkin hiertää aina vähän, kun johonkin kansaan tai tapaan tai heimoon tai ihmiseen asennoidutaan tuollaisella valkoisen-miehen-taakka -meiningillä.

(Tässä on vissiin omakohtainen trauma taustalla. Kun olin teininä vuoden Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, muuan rouva kysyi minulta kotiinlähdön lähestyessä: And you have to go back to Finland?

Oh yes, ma'am. I have to go back. Ikuna en tuota unohda. Barbaarilapsiparka joutui palaamaan alkeelliseen, hampurilaisbaarittomaan ja luultavasti kommunistiseen kotimaahansa...)

Palatakseni vielä barbaarisempiin fayuihin: Jared Diamond käyttää heitä esimerkkinä nomadiryhmissä elävistä ihmisistä kirjassaan Guns, Germs and Steel (loistava, suosittelen!) ja todistelee fayujen avulla sosiaalisten ja poliittisten mekanismien tärkeyttä ihmisyhteisöjen menestykselle. Hänen muutaman kappaleen pituinen kuvauksensa fayuista eroaa Kueglerin kuvauksesta mitä tulee fayujen "löytämiseen" mutta vahvistaa, että yksittäinen lähetystyöntekijäpariskunta tosiaan sai taivutelluksi fayut rauhallisempaan elämäntapaan

Sinänsä hienoa, että ilmeisesti fayuilla menee nyt paremmin kuin 80-luvun alussa. Ja ihan totta, Kueglerin kuvaukseen fayuista ja lähetysperheen arjesta on helppo upota. Siitä osasta kirjaa tykkäsin. Lopun dramatiikkaa ei sytyttänyt.

Ja mitä ihmettä se sekava sählääminen alussa oikein oli? Eikö mitään kirjaa voi nykyään aloittaa ilman moninkertaisia rummunpäristelyjä? Tässä tapauksessa päristelyt tuntuivat enemmän änkytykseltä. "Aloitan papualaisen ystäväni epäreilusta kohtalosta. Ei hetkinen, aloitankin siitä, miksi kirjoitan tätä kirjaa. Njääh, ei, aloitan sittenkin siitä, kun palasin 17-vuotiaana yksin Saksaan. Ei, odottakaa, aloitan siitä kun lähdimme viidakkoon vuonna 1980! Ei, ei! Aloitetaan siitä kun äitini oli kaksitoistavuotias!" Argh.

Kyllä kronologinen järjestyskin on vielä laillinen rakenne, vähän uhanalainen korkeintaan. Sitä saa käyttää.

Kokonaisuutena ottaen vähän vähemmän henkilökohtainen ja vähän enemmän antropologinen kirja tästä aiheesta olisi pelittänyt minulle paremmin, mutta ei totaalinen lukukatastrofi ollut. Ei tarvinnut loihtia lukupiiriläisten sääliviä katseita kannusteeksi - sain omin voimin loppuun asti. Kaikki yhteydet Indonesian poliittiseen tilanteeseen jäivät tosin Viidakkolapsessa yllättävän ohuiksi. Sinänsä ymmärrettävää; siinä vaiheessa kun Kuegler tätä kirjoitti, hänen vanhempansa asuivat yhä fayujen luona. Kovin selväsanainen hallinnon tuomitseminen olisi saattanut tehdä siitä lopun.

Sabine Kuegler (2006). Viidakkolapsi. Helmi-kustannus. Suomentanut Ilona Nykyri. ISBN 951-556-091-8.

Arvioita:
Zephyr Kirjanurkkauksessa
Vantaan Lauri
Reijo Telaranta