Matkalla - Martti Ahtisaaren tarina

Presidentti Ahtisaarta haastattelee Akateemisen tj Annamari Arrakoski-Engardt.

Heh, tästä kirjasta on pakko tehdä juttua. Syy on yllä! Minulla on KERRANKIN oikeasti aiheeseen liittyvä valokuva. Osuin Helsinkiin ja pääsin vielä Akateemiseen kirjakauppaankin juuri sopivasti silloin, kun Martti Ahtisaari oli kohtaamispaikalla haastateltavana Matkalla-kirjan tiimoilta.

Eipä silti, kirja oli muutenkin ostoslistalla. En ole kovin poliittinen eläin, mutta voisi sitä edes presidenteistä lukea jotain. Myös elämäkerran toinen kirjoittaja, Tapani Ruokanen, herätti kiinnostusta. Pidin aikoinaan hänen kirjastaan Hauki salkussa.

Matkalla on peruspositiivinen kuvaus Ahtisaaren elämän vaiheista. Varhaislapsuuden evakkotaival, poikavuodet kasarmeilla, opettajakokemukset ja Pakistanissa muotoutuvat näkemykset kehitysyhteistyöstä rakentuvat loogiseksi kokonaisuudeksi. Ahtisaarten matkassa kierretään Namibiat, New Yorkit ja Kosovot, seurataan Acehin rauhanrakennusta ja riisutaan IRA:ta aseista. Sisällön (tasa)painottuminen Ahtisaaren koko elämään presidenttikauden ja kotimaisen politiikan asemesta oli minulle pienoinen yllätys - MOT, en lue takakansia enkä ilmeisesti arvostelujakaan - sillä kuvittelin epämääräisesti Ahtisaaren poliitikoksi sillä perusteella, että hän on ollut tasavallan presidentti.

Ups. Merikallio ja Ruokanen todistavat tarmolla, että Ahtisaari on ennen kaikkea kansainvälinen diplomaatti ja rauhantekijä. Presidenttikausi oli ilmeisesti Ahtisaaren uralla syrjähyppy, joskin hyödyllinen sellainen.

Ruokanen ja Merikallio ovat selvästi Ahtisaaren faneja. He sanovat esipuheessaan toivovansa, että lukijalle syntyisi uudenlainen kuva ja ymmärrys ponnisteluista ja saavutuksista, joista Ahtisaari palkittiin Nobelilla, ja arvioivat Ahtisaaren vaikutuksen presidenttinä osoittautuneen luultua merkityksellisemmäksi.  Hyvin kirjoitettu, jos tuo oli tavoite. Ainakin minulle näissä rauhantyöaiheessa oli paljon uutta, ja kieltämättä Ahtisaaren presidenttikausikin asettui historialliseen kontekstiinsa uudella tavalla. Toisaalta, rehellisyyden nimissä, pyrkimys vähän puolueettomampaan sävyyn olisi tehnyt kirjasta minulle vakuuttavamman. Nyt teksti on siinä määrin pidäkkeettömän positiivista, että sitä on vaikea purematta niellä.

Epäilemättä kaikki kirjassa kerrottu on totta - ja epäilemättä Ahtisaaren saavutuksia myös presidenttinä eikä vain nobelistina sietäisi pitää suuremmassa arvossa Suomessa - mutta jotenkin jäin kierosti kaipaamaan myös virheitä ja vikoja. En ollut edes huomannut odottavani tätä, mutta kun nyt asiaa mietin, kuvittelin että Ruokanen - Suomen Kuvalehden päätoimittaja, jonkinlainen journalismin johtotähti siis -  olisi kääntänyt Suomen poliittista kenttää aika viiltävästi arvioivan katseensa myös varsinaiseen kohteeseensa. Nyt ei selvinnyt oikein muuta kuin että Ahtisaari oli parempi presidentti kuin demari. Minkä jo tiesinkin.

Tai sitten olen vain niin tottunut suomalaisen valtamedian Ahtisaaren vastaiseen linjaan, että positiviisuus vaikuttaa itsessään epäilyttävältä. Ruokanen toteaa:

[--] media oli aloittanut uuden presidentin jahtaamisen otsassa olevasta laastarista eikä lopettanut sitä kuuteen vuoteen. Ahtisaari itse osaltaan edisti tätä, vitsaili toimittajille, suostui televisio-ohjelmiin ja mediatemppuihin, joihin edeltäjät eivät koskaan menneet. Siitä alkoi koko kauden jatkunut julkisuus, lopulta kiusaaminen, joka ylitti normaalit mediakriittisyyden rajat. Tasavallan presidentistä haluttiin tehdä naurun aihe. (s. 272)

Tuota kovempaan sivallukseen eivät kirjoittajat missään vaiheessa innostu.

Silti yksi kirjan kiinnostavia puolia oli, että se valaisee suomalaisen presidenttiyden muutosta hyvin, ei vain poliittisen vallan vaan myös instituution aseman ja arvon kannalta. Kekkosslovakiasta on tultu kauas... ja suurin osa matkasta harpattiin Ahtisaaren kaudella. Suora kansanvaali ilman ohjaavaa karhunkäpälää valitsijoita taputtelemassa onkin melkoista karnevaalia. Ehkä etäinen arvokkuus ja Uutisvuoto ovat pohjimmiltaan yhteensopimattomia?

Sain vaikutelman, että toinen kausi jäi oikeastaan Ahtisaarelta väliin siksi, että odotukset siitä miten istuvan demaripresidentin pitäisi toimia eivät kohdanneet. Ehkä Ahtisaari ei ajoissa huomannut, että olisi pitänyt olla sovittelijana puolueenkin sisällä... tai ehkä puoluekoneisto oli se juuri se kenttä, jolla hän ei voinut oman painolastinsa tähden rauhaa rakentaa. Eikä hänellä selvästikään ole halua näin jälkeenpäinkään päitä silitellä. Ahtisaaren jotkut lausumat esim. sukupuolten välisestä sodasta ja Halosen halusta päästä presidentiksi kaikuvat, krhm, vähän kitkeriltä. Niinhän se kai menee, että sukupuolten sota on mukavampaa kun ei itse päädy sen uhriksi. Reiluuden vuoksi lisättäköön, että Ahtisaari myös kertoo, että hänestä on tullut vankka naisasiamies, ja ettei mikään maailmassa muutu, jollemme me saa tyttöjä ja naisia koulutettua ja mukaan päätöksentekoon. Niinpä, monille naisille Halosen valinta oli aikoinaan iso asia.

Matkalla oli minulle mielenkiintoinen kirja. Sain paljon uutta tietoa, ja teksti oli ammattimaisen helppolukuista. Ja vaikka tuosta kriittisen otteen heiveröisyydestä vähän natisenkin, on myönnettävä, että vakuutuin ainakin siitä, että Ahtisaari on Nobelinsa ansainnut, ei vain onnistumistensa vaan myös taitonsa ja hyvän tahtonsa tähden. Hänen saavutuksensa kansainvälisillä rauhantyön kentillä ovat sellaisia, ettei niihin olisi yltänyt ilman aitoja sovittelijan lahjoja, vahvoja perslihaksia ja todellista kutsumusta ihmisen osan parantamiseen. Jos siinä sivussa tyydyttyy henkilökohtainen kunnianhimo, onko siinä jotain pahaa? Ei ole, sanoo pragmaatikko, antaa palaa vaan! Sääli ettei Ahtisaari katso mahdolliseksi sovitella Lähi-idän kriisiä, sinne kuulema tarvitaan amerikkalainen välittäjäksi.

Päätän sitaattiin kirjan alusta.

"Kuinka paljon helpompaa minun elämäni on ollut, kun olen saanut elää ympäristössä, jossa demokratia on vallinnut kautta elinvuosieni. Ja kuinka melkein hävettävän helppoa meidän on nousta barrikadeille ja huutaa täältä maailmalle, miten muiden pitäisi toimia. Tämän takia äärimielipiteet eivät ole koskaan viehättäneet minua. Nyt kun katsoo esimerkiksi sitä, kuinka me suhtaudumme maahanmuuttajiin, nähdään miten syvää tämä meidän suvaitsevaisuutemme pohjimmiltaan on", Ahtisaari miettii syksyllä 2010. (s. 47)

Ihminen, joka on näin tismalleen samaa mieltä kuin minä, on ilmiselvästi oikeassa.

Katri Merikallio & Tapani Ruokanen (2011). Matkalla. Martti Ahtisaaren tarina. Otava. ISBN978-951-1-24112-6.

Arvioita:
Unto Hämäläinen Hesarissa
Kyösti Karvonen Kalevassa (kolumni)

Bonuksena linkki Ahtisaaren Nobel-puheeseen.