Luin huhtikuun aikana Aila Meriluodon runokokoelman Lasimaalaus. Oma kappaleeni on kolmatta painosta vuodelta 1947. Se on päätynyt minulle äitivainajan perintönä ja mahdollisesti hänen hyllyynsä lahjana omalta äidiltä; meillä ei juurikaan käyty divareissa, kun olin pieni, eikä äitini sentään niin vanha ollut... Isoäiti oli harrastajanäyttelijä, osasi kyllä lausua. Vai olisiko tämä voinut kuulua isomummolleni? Iän puolesta kyllä.
Huoh, epäilen, ettei Lasimaalaus enää Neidille siirry. He kiipeävät kallioitaan kovin ketterin jaloin ja valitsevat kantamuksensa taiten, tuskin raahaavat tällaista sukupolvien laahusta perässään. Onnellista ja surullista yhtä aikaa, se että saa maalata oman taustansa haaleiden ääriviivojen sisään.
Nämä ajatukset kirvoitti osittain Lasimaalauksen takalehdiltä löytynyt haikea todistus runokirjan epävarmasta elämästä lapsiperheessä. Salaperäinen lyijykynäpiirros - auto? juna? jotain pyörillä kulkevaa kuitenkin? - on luultavasti veljeni käsialaa. Tai sitten ei. Ehkä pieni Booksy on siinä hahmotellut ambulanssia tai jotain muuta mukavan dramaattista. Tajusin sen taas: ei ole ketään, jolta tuollaista voisi edes teoriassa kysyä. Ei onnellista ensinkään.
Lasimaalauksen kierto sukumme naisten käsissä taisi lopahtaa minuun ihan kirjallisistakin syistä. On vaikea uskoa Meriluodon esikoiskokoelman lumoavan näitä 2000-luvulla kasvaneita nuoria naisia. Toivottavasti olen väärässä. Vaikka jotkin runoista tuntuvat yhtä osuvilta ja tuoreilta, loppusointuisuus usein kahlitsee niissä virtaavaa voimaa. Vuosikymmenten tomu lepää näiden runojen päällä paljon raskaampana kuin Edith Södergranin säkeiden...
Ilmeikkyyttä kyllä on, kurinalaisesta mitasta huolimatta. Mutta aika moni näistä runoista ei silti tavoittanut. Estetiikalle on tapahtunut tässä välissä jotain. Tai, krhm, en vaan osaa lukea näitä oikein. Eipä silti, runosta voin mielestäni reilusti sanoa, että jos se jokin ei tavoita pelkästään lukemalla, ilman mitään ekstraselityksiä, sitten se ei vain tavoita.
Muutamasta runosta pidin kyllä kovastikin. Kokoelma on jaettu seitsemään osaan, ja niistä ensimmäinen, Soittaja pimeässä, tehosi minuun parhaiten. Sieltä löytyy myös lempparini, runo, jota sittemmin huomasin Wikipediassa kehuttavan erityisen kuuluisaksi, Kivinen jumala. Yhdistin runon selkeästi mielessäni sotaan, ja sain siitä jotain irti sekä järjellä että tunteella. Mikä parasta, tämä on sellainen runo, joka tekisi mieli lukea ääneen. Suuressa tilassa eikä edes mitenkään hiljaisella äänellä. Loppusointu ei tunnu ilmaisun kahleelta vaan antaa sille lisäpotkua.
Jumala, taon ja taon ja taon,Kivinen jumala oli hieno, samaten Rauniourut ja Kakskymmentä suvea, joka tuli mieleeni kun luin Kirjainten virrassa -blogin kommenteissa Liisan huomautuksen, että runossa lukija usein olettaa kirjailijan kertojaksi; juuri tämän runon kohdalla ensin tein niin ja sitten muutin mieleni. Piti aloittaa alusta.
pyytäen, herjaten, rukoillen taon!
Avaa porttisi, avaa, avaa!
Avaa silmäsi, Liikkumaton!
Nää: tuhat äitiä rakastavaa
huutaen lastensa suojaksi heittyy
sortuissa seinäin ja vaipuissa katon.
(1. säkeistö, s. 15)
Runo Tyhjät kädet oli sekin hieno, suorastaan raivokas.
Kokoelman viimeistä, nimirunosta, pidin myös. Siinä oli sellainen hieno fantasiakertomuksen sävy kauniilla rytmillä... mutta viimeinen rivi jotenkin tökkäsi ja sotki koko jutun mitä minuun tulee.
Niin viimein auringolle sanon: paista!Tätä tarkoitan vuosikymmenten tomulla: jonkinlaista naamioivaa patinoitumista. Missä "alku-unessani"? Silloin kun olin kohdussa vai? Mielikuva sekoitti tunnelman täysin, tuli äkillinen siirtymä synnytyssaliin kun olisi pitänyt (minusta) olla ihan muissa sfääreissä. Vai tarkoitetaanko tällä jotain nuoruuden hetkeä, ensimmäisiä tahrattomia unelmia, jotka vielä paistavat kirkkaissa väreissä? Onko ilmauksella ollut 40-luvulla jokin erityinen merkitys? Joko minussa ei ole alku-unia tai sitten tässä ajassa ei ole.
Ja leimahtaen herää värit valmiit,
niin että alla joka muodon selvän
näät tuhat merkitystä suunnatonta
ja hetken huiman edessäsi aukee
maailma niinkuin alku-unessas!
(viimeinen säkeistö, s. 114)
***
Eli siis. Löysin näistä kansista monta hyvää runoa, mutta useimmissa oli minusta sellaista, noh... tylsyyttä. Tai ei tylsyyttä varsinaisesti, mutta sievyyttä tai sievää älykkyyttä. Kuin tärkättyä pitsiä. Ihan jees paikallaan, mutta ei minun kaulukseeni kiitos. Vaikutelma varmaan johtuu riimittelystä.
Otetaan esimerkiksi loppusäkeistö runosta Jälkeenpäin. Tämä oli kokoelman helpommasta päästä, mutta ei aiheuttanut värinää.
Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä...
Jäi hymyily surullinen.
(viimeinen säkeistö, s. 46)
Liian söpöä.
Lasimaalauksen jäljiltä tuli fiilis, että haluaisin kyllä nähdä minkälaisia runoja Meriluoto on vanhempana kirjoittanut. Kaikkitietävän Wikipedian mukaan hänen myöhempi lyriikkansa on muodoltaan erilaista. Jos voima on sama ja ote vähän vapaampi, sieltä voisi löytyä meikäläisellekin sopivaa.
Hassua kyllä, nyt Lasimaalauksen jälkeen olen edistynyt paremmin Södergranin kanssa. Huomaan, että hänen hillitön ja riimitön lyriikkaansa on noin ylipäätään ehkä enemmän minun makuuni, vaikken puoliakaan hänen runoistaan "ymmärrä". Mutta juuri nyt en niin tuskaisesti yritäkään. Jos runolla on minulle jotain sanottavaa, se sanoo sen... ja jos ei ole, ei meidän molemminpuolista mykkäkoulua tarvitse pitää.
Eivät runot suutu vaikka lukisin niitä väärin.
Aila Meriluoto (1947, alkuperäinen 1946). Lasimaalaus. Runoja. 3. painos. WSOY.
Arvioita:
Anna Lukemisen kartastossa
anni M. Oota, mä luen tän eka loppuun -blogissa
Jonna Kirjakaapin avain -blogissa
Liisan kommentti oli todella hyvä, sillä huomaan että vaikka kuinka pitäisin itsestäänselvyytenä, että proosassa kirjoittaja voi kirjoittaa fiktiota eikä pelkästään omia kokemuksiaan, niin runoja saatan lukea ns.väärin. Eeva Kilven runoja olen lukenut kuin hänen päiväkirjamerkintöjään.
VastaaPoistaNiinpä, runo tuntuu, hullunkurista kyllä, suoremmin kirjoittajan puheelta lukijalle kuin proosa. MIkähän siinäkin on? :-)
PoistaSaas nähdä miten minun käy Eeva Kilven kanssa, olisi tuolla yksi hänen kokoelmansa odottamassa.
Aila oli kovin nuori kirjoittaessaan näitä runoja, ja myös hyvin kokematon ja se varmasti tuo eräänlaisen pikkusievyyden tekstiin, ainakin jossain määrin.
VastaaPoistaTuo ajatus runon kertojasta on mielenkiintoinen. Varmasti se ei kaikilla ole kirjailija itse, mutta on paljon runoilijoita, joissa kirjailijan kokemus tulee runon kautta voimakkaasti esiin. Esimerkiksi Elvi Sinervon vankila-aikainen ja myöhempikin lyriikka on tällaista. Hän piti itseään enemmän proosan kirjoittajana ja runot olivat vain omien, vaikeiden kokemusten purkamista, eräänlaista terapiaa. Minusta Eeva Kilvenkin runoja voi pitää ainakin osin hänen omista kokemuksistaan kertovina, esimerkiksi jos vertaa niitä "Naisen päiväkirjan"teksteihin. Ainakin minä löydän niistä paljon samaa.
Jaana, niin, tässä asiassa varmaan ikä voi vaikuttaa; ehkä nuorena haluaa tehdä kaiken 'oikealla' tavalla, ja tuohon aikaan kai runoissa se 'oikea' tarkoitti siistiä mittaa, joka ei lepata tai hulmua. Jännä kontrasti tässä kyllä oli Södergranin suhteessa levottomaan ilmaisuun. Luulen että Meriluodon vanhempana kirjoittamissa jutuiss voisin löytää enemmän tuttuutta.
PoistaPiti heti googlettaa Sinervo. Vau mitä vaiheita. Ehdottomasti listoille... Nataliaa on lapsuudesta tuttu, joten Sinervon runoista saa minimissään nostalgiset väreet. :-)
Ajattelin kirjoittaa tähän jotain ollakseni ikäänkuin aktiivinen ja sosiaalinen. Sitä paitsi joskus lueskelin näitä runoja, niin että on jonkinlainen näkemys puheenaolevasta aiheesta.
VastaaPoistaMinä tunnen itse suurta iloa kun saan lukea oivallisesti mittaan ja riimeihin sepitettyä runoutta, kuten esimerkiksi mainitsemasi Kivinen jumala ja Rauniourut. Itse asiassa olen kehittänyt mielessäni teoriankin vertaillessani mitallista ja vapaamittaista runoutta. En kuitenkaan viitsi kirjoittaa sitä teoriaa tähän, etten apinoisi itseäni sitten blogissani. Saattaa tosin olla, että olen lapioinut teoriani jostain muualta, koska se kuulostaa itsestäni niin hyvältä?
Hienosti olet löytänyt sanottavaa ilman ekstraselityksiäkin!
Ketjukolaaja, auts, sanottavaa tosiaan löytyy... Meikäläisen voisi laittaa johonkin kansainväliseen kulttuurimuseoon näyttelykappaleeksi: Exhibit X, elävä todiste siitä että suomalaiset voivat olla kauheita lärpättäjiä. Se niistä tuppisuista, stereotypiat kumoon... :D
PoistaMitallinen runo on ehkä siitä hankala, että se pitäisi oikeasti lukea ääneen. Tai ainakin minun pitäisi. Vapaamittainen mennä pudottelee luontevammin silmien kautta aivoihin (vaikka niitäkin pitää joskus kuiskailla itselleen). Mutta kyllä tuo Kivinen jumala oli kieltämättä hyvä esimerkki siitä, miksi ja miten mitallinen voi kolahtaa; Jälkeenpäin taas oli sellainen tapaus, että riimittely minusta paremminkin söi sanojen emotionaalista tehoa.
Mutta nyt kyllä heräsi kauhea uteliaisuus mitallisen ja vapaamittaisen runouden teoriastasi. Onko se tulossa blogiisi pian? Pidän silmällä...
Hieno postaus.
VastaaPoistaMeriluodon päiväkirjoissa 1975-2004, hän jo hieman ironisoi tämän menestystä, mutta haluan tämän teoksen vielä joskus omistaa :)
Jokke, kiitos. Vai olet sinä ne päiväkirjatkin lukenut! Varmaan mielenkiintoista asiaa, ajankuvaa kulttuuripersoonan näkökulmasta. Ymmärrän hyvin että lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin voi esikoisensa menestykselle hymyillä hieman vinosti.
VastaaPoista(Varmaan tavallaan kovaa, ponkaista heittäen huipulle. Suorituspaineita...)
Booksy, kirjoitat niin upeasti, että väreet vain kulkevat ihoani pitkin...
VastaaPoistaVaikka Edith Södergranin runous on minulle eniten ja hänen Runoja -kirjansa on aina yöpöydälläni, niin kun teininä löysin Lasimaalauksen ja Sairas tyttö tanssii, sekosin täysin. Äiti takavarikoi kirjat minulta, että en tulisi yhtä villiksi kuin Aila;-)
En tiedä, mikä niissä vaikutti. Pitäisi lukea kaikki uudestaan.
Sen sijaan Ailan molemmat päiväkirjat Vaarallista kokea ja Tältä kohtaa menivät päähäni kuin häkä. Haluan edelleen elää yhtä vaarallisesti kuin Aila on elänyt. Hän sekoittaa päätäni vieläkin ja nyt ei äiti enää takavarikoi.
Mitä tulee Ailan nykyrunoihin, niin sekä kokelmassa Kimeä Metsä että Tämä täyteys, tämä paino, on helmiä. Olen vain huomannut, että vie aikaa ennen kuin runot aukeavat.
Minä rrrrrakastan runoja, mutta minusta runokirjoja on vaikea arvioida...Runo on kuin rakastaja, tunnetila, tuuli iholla...arvioi sitä sitten. Tarinasi oli upea, sillä olit 'solminut' mukaan sukusi naisten tarinaa: Näin Lasimaalauskin jälleen soi.
Leena, kiitos, tuo oli kauniisti sanottu! Sinulla ja Meriluodolla on pitkä historia, tämä oli minun ensimmäinen vilkaisuni hänen suuntaansa. (Nimi oli toki tuttu, mutta mistään villistä historiasta en tiennyt.) Hih, hauskaa että äiti joutuu takavarikoimaan runokirjoja..
PoistaTuo "Tämä täyteys, tämä paino" kuulostaa nimenä jotenkin houkuttelevalta. Hm.
Ja niinhän se on, että runoja on kirotun vaikea arvioida. Kuvaat ihanasti kokemustasi runosta... Ehkä minäkin alan saada tästä runojutusta otetta, vaikka on kyllä kamala taipumus hypätä tunnetilasta pähkäilytilaan. Ehkä aika auttaa - jatkan harjoituksia... :-)
Kirjoitit kauniisti ja haikeasti perintökirjasta ja siihen liittyvistä pohdinnoista :)
VastaaPoistaMinä aion perehtyä enemmän runoihin, jotka eivät lukumukavuusalueelleni kuulu, mutta luultavasti raja menee juuri loppusointuisten kohdalla. Jotenkin liitän ne lapsille luettaviin loruihin (anteeksi kaikki runojen ystävät, tiedän olevani rajoittunut tässä asiassa!)...
Villasukka, kiitos. On se vähän haikeaa, ei voi kieltää.
PoistaSanot tuossa ääneen jotain sellaista mitä vähän mietin itsekin (voi meitä rajoittuneita!), mutta en uskaltanut kirjoittaa, kun sääntö ei ole ehdoton... joskus loppusoinnullinenkin pelittää... mutta kyllä niistä välillä tulee sellanen Kirsi Kunnas -mielleyhtymä. Rakastan surullista siiliä, joka piikein piikitteli, mutta loppusoinnullinen runo helposti lipsahtaa minulta johonkin ei-niin-tosissaan -kategoriaan. Hassua, koska tavallaan sellaisen runon kirjoittaminen on varmasti vaikeampaa. Luulisin.